Uskaltakaamme kerrankin yhdessä asiassa olla ensimmäisiä maailmassa, olla kehityksen korkeimmalla huipulla! Viron kielenuudistuksen pitää tulla ensimmäiseksi maailmassa!” Näin paatoksellisesti kirjoitti Johannes Aavik vuonna 1924 ilmestyneessä teoksessaan Keeleuuenduse äärmised võimalused (Kielenuudistuksen äärimmäiset mahdollisuudet), jonka teksti oli kylläkin peräisin jo edelliseltä kymmenluvulta. Aavikille kieli ei ollut vain kansallisesti arvokas aarre, joka ilmentää kansan omaleimaisuutta ja sielua, vaan sitä voitiin ennen kaikkea pitää inhimillisen toiminnan apuvälineenä, työkaluna, koneena. Ja koska kieli on kone, sitä on mahdollista huoltaa, parantaa ja täydentää ajan vaatimuksia vastaavaksi kulttuurikieleksi. Tämän päämäärän hyväksi työskenteli koko elämänsä ajan viron kielenuudistaja Johannes Aavik, jonka syntymästä tulee 8.12.2020 kuluneeksi 140 vuotta. Vaikka maailman kielten kehittämisessä ja uudistamisessa ei jaetakaan palkintosijoja, voidaan todeta, että Aavikin toiminta kielenuudistuksen periaatteiden esittäjänä ja käytännön toteuttajana on herättänyt huomattavaa kansainvälistä kiinnostusta.
Aavik oli kotoisin Saarenmaalta Pöiden pitäjän Randveren kylästä. Äiti opetti Johanneksen lukemaan, kun tämä oli kuusi-seitsemänvuotias. Syksyllä 1888 Johannes vietiin Kuressaareen kouluun. Virossa elettiin tuolloin venäläistämisaikaa, ja koulujen opetuskieleksi tuli yhä lisääntyvässä määrin venäjä. 1891 Johannes siirtyi venäjänkieliseen alkeiskouluun, jossa vain uskontoa opetettiin saksaksi, ja syksystä 1894 kesäkuuhun 1902 hän kävi Saarenmaan yhteiskymnaasia.
Aavik oli hyvä oppilas, luokkansa paras. Kymnaasissa heräsi hänen kiinnostuksensa historiaan, kirjallisuuteen ja erityisen monipuolisesti kieliin, mikä oli luomassa pohjaa myöhemmälle kielenuudistustoiminnalle. Venäjänkielisessä koulussa hän oppi latinaa, kreikkaa, saksaa ja ranskaa sekä opiskeli itsenäisesti suomea ja englantia. Hänen kouluaikaisista päiväkirjoistaan näkyy, että hän syventyi perusteellisesti etenkin latinan, ranskan, kreikan ja suomen opintoihin. Viimeisinä kouluvuosina kielellinen harrastus suuntautui ennen kaikkea suomeen ja ranskaan, joka kiinnosti Aavikia latinan tytärkielenä.
Kuressaaressa Aavik tutustui viitisen vuotta nuorempaan, Muhun saarelta kotoisin olevaan Villem Grünthaliin (myöh. runoilijana Ridala), jolle hän alkoi antaa latinan kielen tunteja. Yhteiset harrastukset, ennen kaikkea kiinnostus kieliin, yhdistivät heitä. Kesäisin pojat viettivät loma-aikoja Grünthalin kotona Muhussa, jossa heidän heimoharrastuksensa syveni muun muassa innokkaan suomen kieleen ja kirjallisuuteen perehtymisen ansiosta. Aavik on kertonut Villem Grünthalin opetelleen suomea niin perusteellisesti, että tämä pystyi kirjoittamaan sillä sujuvasti kirjeitä ja opettamaan sitä koulutovereilleenkin. Grünthal suoritti myös melkoisen urakan lukemalla suomeksi Juhani Ahon Panun. Hän kertoi eräänä kesäyönä tiivistelmän sen sisällöstä Aavikille. Grünthal toivoi suomen kielen taidon muodostuvan Virossa voimaksi, joka auttaisi tukahduttamaan venäjän vaikutuksen. Hänen vaikutuksensa nuoren Aavikin kielenuudistamisajatusten viriämiseen on epäilemättä ollut merkittävä.
Kuressaaren koululaisilla oli käsinkirjoitettu lehti Noor-eestlane. Aavik ja Grünthal käänsivät siihen Juhani Ahon lastuja, joiden avulla he olivat opiskelleet suomea. Aavikin perehtymisellä suomen kieleen oli suuri vaikutus hänen ajatteluunsa: suomen ja viron vertailu sai hänet oivaltamaan äidinkielensä tilan. Hänen mielestään suomen kielellä, ”niin kuin se muun muassa esiintyy Juhani Ahon teoksissa ja tyylissä, on erityinen uusi vivahdus. Suomen kielessä tulee ilmi entistä selväpiirteisemmin oman viron kielemme muinainen omaperäinen sielu, henki ja sisäinen sointi. Siksi juuri suomen kielen kautta pääsinkin viron kieleen.”
Aavik aloitti syksyllä 1902 opinnot Tarton yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnassa Hänen kielitaitonsa, erityisesti latinan syvällinen hallinta, herätti kaupungin sivistyneistön keskuudessa suurta huomiota. Aavik tutustui Tartossa sekä Gustav Suitsiin että Friedebert Mihkelsoniin (myöh. Tuglas). Tiiviiksi hänen yhteytensä muodostuivat varsinkin Suitsiin, joka oli julkaissut jo kolme kirjallista Kiired- eli Säteitä-nimistä albumia ja joka nyt saattoi havaita löytäneensä aateveljen. Aavik tilasi Kuressaaresta Tarttoon Noor-eestlasen numeroita Grünthalilta, uudelta päätoimittajalta, ja ilmeisesti Aavik sai Suitsin muuttamaan seuraavan Kiired-albumin nimen Noor-Eestiksi. Taloudellisista syistä Aavik ei voinut ensimmäisen vuoden jälkeen jatkaa opintojaan Tartossa, vaan hän siirtyi Ukrainaan Kiovan lähelle Nežinin historiallis-kielitieteelliseen instituuttiin, jossa sekä opiskelu että täysihoito olivat ilmaisia ja jossa koulutettiin venäjän kielen, historian ja vanhojen kielten opettajia. Hän piti kuitenkin kaiken aikaa yhteyttä Viroon ja osallistui uuden kirjallisen albumin toimittamiseen kirjoituksillaan ja käännöstöillään.
Kesällä 1905 ilmestyi Gustav Suitsin toimittama ensimmäinen Noor-Eesti-albumi. Sen avaussanoissa oli toimittajan vaatimus: ”Enemmän kulttuuria! – – Enemmän eurooppalaista kulttuuria! Olkaamme virolaisia, mutta tulkaamme myös eurooppalaisiksi!” Näihin tavoitteisiin kuului osana viron kielen kehittäminen kulttuurikieleksi.
Albumissa oli Johannes Aavikin essee ranskalaisesta kirjallisuudesta sekä artikkeli Eesti kirjakeele täiendamise abinõuudest (Viron kirjakielen täydentämisen keinoista), jossa oli ensimmäinen viron kielen tilaa koskeva arviointi ja kehotus kielen järjestelmälliseen rikastamiseen. Aavikin mielestä viron muoto- ja lauseopissa oli heikkoutena epäjohdonmukaisuus, mutta pääongelma oli sanaston puutteellisuus. Viron sanavarastoa olisi monipuolistettava kulttuurikielen vaatimuksia vastaavaksi ja olisi luotava erityisalojen sanastoa. Keinoina tulivat kysymykseen uusien sanojen johtaminen ja yhdistäminen olemassa olevista sanoista, murresanojen tuominen kirjakieleen, sanojen lainaaminen suomesta ja vieraista kielistä. Jo tuolloin ilmeni, ettei Aavik ollut puristi, vaan tarvittaessa oli suotavaa hyödyntää muitakin kuin omaa kieltä.
Artikkelin viron kirjakielen täydentämisen keinoista voidaan katsoa kuuluvan kielenuudistuksen itämisvaiheeseen, joka kesti vuoteen 1912. Aavik korosti erityisesti johto-opillisten keinojen käyttämistä viron sanastoa kehitettäessä. Kielen ilmaisuvoiman parantamiseen tarvittiin esimerkiksi abstraktisubstantiiveja. Artikkelissa on myös Aavikin suomesta lainaamia sanoja, esimerkiksi vedur ja pettumus. Sitä paitsi hän piti suomalaiskirjailija Juhani Ahoa hyvänä esimerkkinä murresanojen käytöstä korostaessaan viron murrerikkauksien hyödyntämismahdollisuuksia.
Vuoden 1905 vallankumouksellinen liikehdintä johti levottomuuksiin eri puolilla valtakuntaa, myös Nežinissä, ja instituutin toiminta keskeytettiin joulukuussa. Aavik matkusti nyt Tarttoon ja sieltä Pietarin kautta Helsinkiin. Hän tutustui jo loppuvuodesta E. N. Setälään, jonka luona hän vietti jouluaaton. Hän oppi vähitellen tuntemaan suomalaisia tiedemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, myös mielikirjailijansa Juhani Ahon.
Syksystä 1906 Johannes Aavik kävi Helsingin yliopistossa seuraamassa kielitieteen, esimerkiksi E. N. Setälän, ja kirjallisuuden luentoja, mutta varsinaisesti hänet otettiin yliopiston kirjoihin alkuvuodesta 1908. Suomen kielen ja kirjallisuuden sekä sukukielten ohella hän opiskeli roomalaista kirjallisuutta, romaanista filologiaa sekä kansanrunoutta. Hänen tutkielmansa filosofian kandidaatin tutkintoa varten käsitteli ranskalaista kirjailijaa Paul Bourget´ta. Hän valmistui yliopistosta vuonna 1910.
Virolainen kielenhuollon asiantuntija Tiiu Erelt on huomauttanut, että Johannes Aavik oli koulutukseltaan läpikotaisin filologi, mutta ei virolaisen, vaan ennen kaikkea romaanisen ja suomalaisen filologian edustaja. Jo 1900-luvun alkuvuosina hän oli virontanut runsaasti ranskalaista kirjallisuutta, muun muassa Maupassantin, Daudet´n ja Baudelairen tuotantoa. Helsingin-aikanaan hän käänsi Juhani Ahon lastuja ja pari Aino Kallaksen novellia, ja 1912 ilmestyi hänen virontamanaan Ahon pienoisromaani Yksin.
Yliopisto-opintojensa jälkeen Johannes Aavik toimi lyhyen aikaa Krimillä Jaltassa ranskan kielen opettajana. Palattuaan sieltä Viroon hän työskenteli vuodesta 1912 muun muassa Tarton kauppakoulun viron ja ranskan opettajana sekä 1919–1926 Kuressaaressa viron ja latinan opettajana. Folkloristi ja kirjailija August Annist, Kalevalan virontaja, joka Tartossa oli ollut Aavikin oppilaana, on kertonut, kuinka tämä oli innostava ja vaativa äidinkielenopettaja. Aavik osasi herättää oppilaissa kiinnostuksen viron kieleen, kirjallisuuteen ja koko virolaiseen kulttuuriin. Hän sai myös kielenuudistukselleen kannattajia ja toteuttajia, mutta teki opetuksessaan aina selvän eron ehdotuksen asteella olevien uudistusten ja ”virallisen” kielen välillä.
Jo ennen kielenuudistuksen valtakautta, joka sijoittuu vuosiin 1912–1926, olivat Aavikin ohella käyttäneet nooreestiläiset Suits, Tuglas ja varsinkin Grünthal tietoisesti tuotannossaan suomesta lainattuja sanoja, mihin oli tietysti vaikuttanut kaikkien kohdalla pitkäaikainen oleskelu maassamme. Grünthal ennätti 1911 julkaisemaan muun muassa viron sanaston rikastamista vaativan artikkelin Eesti kirjakeele arenemine (Viron kirjakielen kehitys).
Kielenuudistuksen huippukauden voidaan katsoa sijoittuvan vuosiin 1912–1924, mutta sen vaikutus jatkui vielä niiden jälkeen pitkään. Aavik julkaisi 1912 useita uudistusta käsitteleviä artikkeleita, muun muassa Soome sõnad Eesti kirjakeeles (Suomalaiset sanat viron kirjakielessä) ja Keele kaunima kõlavuse poole (Kohti kielen kauniimpaa sointia), jossa korostettiin pyrkimistä kielen kauneuteen, mikä oli Aavikin uudistustoiminnan keskeisiä periaatteita. Hän totesikin myöhemmin: ”Kielenuudistajan toiminta on enemmän taidetta kuin tiedettä, ja sitä tulee siltä kannalta arvioida.”
Aavik alkoi tarjota yhä enemmän viron sanaston rikastuttamiseksi lainasanoja suomesta, ja hänen esittämiensä suomalaislainojen määrä kasvoi voimakkaasti 1910-luvulla. Artikkelissa Soome sõnad Eesti kirjakeeles on 80 uutta suomalaislainaa, joista käyttöön on jäänyt 80 %, esimerkiksi anastada, erak, haihtuda, harrastada, ilmekas, julm, korvata, moodustada, saabuda, tarbetu, vallutada ja veedelda ’vietellä’. Vuoteen 1921 mennessä Aavikin ehdottamien suomalaislainojen määrä oli noussut jo 440:een. Niistä käyttöön on jäänyt lähes puolet, edellisten lisäksi muun muassa aare, hetk, häirida, innustada, jäik ’jäykkä’, kummaline, käituda, lemmik, levida, raev, seik, suhtuda, säilida ja sünge.
On laskettu, että viron kirjakielessä on käytetty vähintään yhden kerran noin kahtatuhatta suomalaista lainasanaa, ja näistä yli 800:aa oli ensimmäisenä esittänyt Johannes Aavik. Kaikista suomalaislainoista käyttöön on jäänyt noin 800; niistä Aavikin osuus on 40 % eli noin 320 sanaa. Sanojen runsas lainaaminen suomesta viroon merkitsee tietysti sitä, etteivät läheskään kaikki kielten yhteiset sanat ole suoraa perintöä muinaisesta yhteiskielestä, ns. kantasuomesta. On myös huomattava, että joukolla yhteisiä sanoja on lainaaminen ja omapohjaisuus tulkinnanvaraista, sillä useilla suomalaislainoilla on vastine jossain viron murteessa, mikä seikka on tukenut lainaamista kirjakieleen.
Suomalaisten lainojen mukauttaminen viroon on yleensä ollut helppoa kielten läheisyyden vuoksi, eikä niitä erota muusta sanastosta toisin kuin vieraammista kielistä lainattuja sanoja. Tähän lainaamista helpottavaan asiaan kiinnitti Aavik huomiota esimerkiksi artikkelissaan Soome sõnad Eesti kirjakeeles. Mukautettaessa suomalaisia lainoja viroon oli tietysti pidettävä silmällä kielten sanojen rakenteellisia eroja; virossa on rajoituksia suomea enemmän. Oli esimerkiksi poistettava vokaalisointu (ilmekas, siirduda), sisävokaali (hajameelne) ja perusmuodon loppuvokaali (erak, taidur), lyhennettävä jälkitavujen pitkiä äänteitä (suhteline) sekä mukautettava sana virolaiseen taivutustyyppiin (lemmik : lemmiku, ei *lemmiki; olend : olendi, ei *olendu, vrt. sm. olennon). Tarvittaessa oli myös vaihdettava johdinta (esineda, vrt. esiintyä; häire ’hälytys’, vrt. häiriö; toodang, vrt. tuotanto).
Aavik käytti kuitenkin esikuvana myös suomen johto-opillisia mahdollisuuksia kehittäessään viron sanastoa. Tästä esimerkkinä on runsas ja järjestelmällinen us-ominaisuudennimien tuominen kieleen. Näitä saattoi aina muodostaa muun muassa kas-, line- ja lik-johtimisista adjektiiveista: jutukas ’puhelias’ > jutukus ’puheliaisuus’, aineline ’aineellinen’ > ainelisus ’aineellisuus’, sõbralik ’ystävällinen’ > sõbralikkus ’ystävällisyys’. Aavikin aloitteesta us-ominaisuudennimien johtaminen tuli viron kirjakielessä huomattavasti aiempaa laaja-alaisemmaksi ja järjestelmällisemmäksi. Samoin hän suomen kielen sananjohtoon tukeutuen laajensi u-johtimisten refleksiivisten teonsanojen muodostamista. Jo 1905 Noor-Eestin I albumin artikkelissaan hän oli kehottanut johtamaan rohkeammin u-verbejä. Vuonna 1920 hän julkaisi erillisen kirjasen uma-lõpulised refleksiivid, jossa hän yksityiskohtaisesti analysoi tällaisten johdosten muodostamismahdollisuuksia. Aavikin toiminta oli tuloksekasta: vuosina 1905–1921 viron kirjakieleen tuotiin lähes 500 refleksiiviverbiä, joista suurin osa on edelleen käytössä. Voidaankin sanoa, että Johannes Aavikin ansiosta suomen johto-oppi on merkittävästi vaikuttanut viron kirjakielen johto-oppiin.
Kielenuudistaja Aavik on tunnettu etenkin siitä, että hän pyrki rikastamaan äidinkieltään luomalla siihen keinotekoisia sanoja, mitä olen lähemmin tarkastellut keväällä artikkelissani Virolainen sanalahja (Elo 2/2020). Vaikka suora lainaaminen suomen kielestä oli suhteellisen vaivatonta, hyödynsi Aavik jonkin verran kieltämme myös tekosanoja muodostaessaan. Esimerkiksi suomen esineen pohjalta hän loi viroon sanan ese : gen. eseme, ja suloinen antoi alkutavun uudissanaan sulnis ’viehättävä, suloinen’.
Suomen kielen vaikutus ei Aavikin toiminnassa rajoittunut vain sanaston kehittämiseen, vaan ulottui myös useisiin hänen ehdottamiinsa viron kielen muotorakennetta koskeviin uudistuksiin. Osassa tapauksia suomi oli tukemassa pääasiassa eteläviroon pohjautuvia uudistuksia, näin muun muassa i-monikon käytön laajentamisessa vallitsevan de-monikon rinnalle (suurist metsist, huvitavail raamatuil ’kiinnostavilla kirjoilla’, vrt. suurtest metsadest, huvitavatel raamatutel), lyhyen, vokaaliloppuisen monikon partitiivin tuomisessa sid-päätteisten muotojen tilalle (jalgu, linde, lehti, vrt. jalgasid, lindusid, lehtesid)) ja i:llisen imperfektin käytön lisäämisessä (esitelin, käsitelin), joista viimeinen piirre on nykykirjakielessä vain lähinnä ylätyylisessä käytössä. Suomi tarjosi mallia myös siihen, että essiivi sai täydet sijamuodon oikeudet, tosin genetiiviin perustuvana (pojana, sepana, lesena, vrt. sm. poikana, seppänä, leskenä). Suomi oli niin ikään tukemassa vain muutamissa fraaseissa säilyneen instruktiivin käytön laajentamista (avasui ’avosuin’, lehvivi hõlmu ’hulmuavin helmoin’). Aavik esitti analyyttisen, kaksiosaisen kõige-superlatiivin rinnalle suomenkaltaista lyhyttä superlatiivia (suurim, kõrgeim, vrt. kõige suurem, kõige kõrgem), jollainen on nykykielessä osasta adjektiiveja melko yleinen. Selvästi suomen lauseenvastikemalliin perustuu Aavikin kirjaviroon tuoma finaalismerkityksinen maks-muoto (laps tõusis püsti paremini nägemaks = laps tõusis püsti, et paremini näha ’lapsi nousi pystyyn nähdäkseen paremmin’). Muoto alkoi yleistyä vasta 1960-luvulla, mutta sen käyttö on paljolti kirjallista. Aavik halusi tuoda suomesta viroon myös uuden johtimen -lm sellaisilla lainoilla kuin unelm, tunnelm.
Johannes Aavik oli taitava markkinoimaan uudistusehdotuksiaan. Paitsi paljon huomiota herättäneitä kirjojaan, usein pamfletinluonteisia kirjasiaan ja artikkeleitaan hän levitti uudistuksia ahkeralla käännöstoiminnallaan. Vuodesta 1914 aina vuoteen 1928 hän julkaisi virontamiaan jännityskertomuksia sarjana Hirmu ja õuduse jutud (Jännitys- ja kauhukertomuksia), joita ilmestyi kaikkiaan 24 osaa.
Aavik liitti käännöksiinsä aina kielellisiä selityksiä sekä uusien tai vähän tunnettujen sanojen luettelon. Hänen toimintansa oli varsin tuloksekasta, ja Virossa tuli 1910-luvun loppupuolella käyttöön ”virallisen” kirjakielen rinnalla uudistettu kieli, jota suosivat varsinkin opiskelijat ja Siuru-ryhmittymään kuuluvat kirjailijat.
Aavik toimi vuodesta 1926, jolloin suuren yleisön kiinnostus sanaston uudistamiseen oli jo alkanut hiipua, vuoteen 1934 Tarton yliopiston viron kielen lehtorina. Toisena lehtorina oli J. V. Veski, jonka näkemykset viron kielen kehittämisestä ja huoltamisesta poikkesivat monin kohdin Aavikin esittämistä. Myös Veski on erittäin merkittävällä tavalla kehittänyt viron kielen sanastoa, mutta hän tähdensi tässä työssä omapohjaisuutta eikä suosinut esimerkiksi suomesta lainaamista. Hänen edustamansa kielensäätelysuuntaus alkoi 1920-luvulla päästä yhä enemmän vallalle.
Aavik toimi yliopistotyön ohella opettajana Tarton tyttökymnaasissa, jossa hän opetti suomea ja latinaa, sekä esiintyi usein erilaisissa viron kielen opettajien kokouksissa ja tieteellisten seurojen tilaisuuksissa. Vuosina 1934–1940 hän työskenteli Viron opetusministeriön palveluksessa koulujen ylitarkastajana, mistä virasta hänet neuvostomiehityksen alettua määrättiin eläkkeelle. Saksalaismiehityksen aikana hän teki lähinnä käännöstöitä ja toimitti oppikirjoja. Aavik palasi vielä nuoruutensa suomalaisen mielikirjailijan pariin: Tuolta kaudelta on säilynyt käsinkirjoitettu, kovakantiseen vihkoon tehty Juhani Ahon Yksin-teoksen uusi vironnos, jonka lopusta löytyvät sisällölliset ja kielelliset selitykset ynnä sanasto. Aavik huomautti samalla, että virosta puuttuvat hyvät ja tarkat vastineet esimerkiksi sellaisilta suomen sanoilta kuin joutilas, kemut, retkottaa, riehua, yhdenvertainen ja hyräillä.
Johannes Aavik pakeni Ruotsiin elokuussa 1944. Hän levitti vielä pakolaisuudessa esimerkiksi Aho-käännöksen välityksellä uudistuksiaan, kun Kanadassa julkaistiin hänen virontamansa 25 lastun valikoima. Aavik kuoli Tukholmassa 18. maaliskuuta 1973. Vain muutamaa vuotta aikaisemmin, lähes yhdeksänkymmenen ikäisenä, hän oli lähettänyt Tallinnan kansainväliseen fennougristikongressiin esityksensä Eesti kirjakeele uusmoodustused (Viron kirjakielen uudismuodosteet). Aavik oli edelleen jatkanut sanojen sepittämistä ja toivoi kirjoituksessaan virolaisen kieliyhteisön hyväksyvän uudet ehdotukset, jollaisia koki kielen tarvitsevan. Hän kantoi vielä vanhoilla päivillään huolta äidinkielestään: ”Minulla on näitä tekosanoja vielä yli 70. Jos ne kaikki yhdessä uusien suomalaisten lainasanojen kanssa hyväksyttäisiin, rikastuisi viron kirjakieli tuntuvasti.”