Suomen-poikien tie on kirjallisena tuotteena melko rosoinen, mitä ei ole syytä ihmetellä, kun ottaa huomioon sen tekotavan. Huomattava osa teksteistä on suoria lainoja sodanaikaisista päiväkirjoista, kuulustelupöytäkirjoista, oikeuden päätöksistä, radiosanomista jne. Kuutman itsensä kirjoittamat osiot ovat kuitenkin niin laajoja, ettei kirjaa voi historiallisena lähdejulkaisunakaan pitää. Mutta sen minkä kirjaan tutustuja luettavuudessa menettää, niin sen hän sisällön mielenkiintoisuudessa voittaa.

Kirja esittelee seitsemän Suomen armeijassa palvelleen miehen elämän vaiheita. Vaikka miehiä, yhtä lukuunottamatta, yhdistää kuuluminen JR 200:aan jatkosodassa, niin oikeastaan tämä jakso miesten elämässä jää kirjassa sivuosaan. Ja hyvä niin, sillä monille Viron historiaa harrastaneille JR 200:n vaiheet ovat melko tuttuja. Varsin mielenkiintoinen ja vähän käsitelty aihe sen sijaan on virolaisten osallistuminen kaukopartiotoimintaan, jota esitellään Hugo Tartun kohtalon kautta. Hugo Tartu, kuten koko hänen 13-miehinen virolaisista koottu partionsakin, tuhoutui Arkangelin–Vologdan-radan seutuvilla syksyllä 1942. Partion lähes kaksikuukautinen toiminta takaa-ajettuna on traaginen jännitysnäytelmä, joka dokumentoituu lakonisella tavalla säilyneissä radioliikennepöytäkirjoissa.

Muita, suhteellisen vähän suomenkielisessä kirjallisuudessa käsiteltyjä aiheita ovat kansallismielisten toiminta Virossa saksalaismiehityksen aikana sekä kauppalaiva Moeron upotus, joka tuhansine uhreineen on Itämeren pahin laivaturma. Suomen poikien mukana seikkaillaan myös luhistuvassa Saksassa keväällä 1945, joudutaan tutustumaan eri maiden turvallisuusviranomaisten kuulustelumenetelmiin sekä Siperian pakkotyöleireihinkin. Viron poliittista historiaa heikommin tunteville dosentti Martti Turtolan esipuhe antaa tiiviissä muodossa riittävästi taustatietoja ymmärtämään sitä, missä viitekehyksessä Suomen-pojat joutuivat toimimaan.