”Kulttuurin elossa pysymiseen auttaa myös taaksepäin katsominen”, kirjoittaa toimittaja ja teatterikriitikko Margus Mikomägi Mart Kivastikin romaanista Sure, Poisu.

Kirja ilmestyi viime vuonna, mutta sen lukeminen Itämeren rannalla keväällä 2022 muistuttaa, että auringon alla ei ole mitään uutta: kysymykset, kenen kanssa tehdä yhteistyötä, miten pitkälle pääsee tekemällä kompromisseja ja millainen rooli ihmisen elämässä on turhamaisuudella ja henkilökohtaisilla eduilla, ovat tälläkin hetkellä ajankohtaisia. Kivastikin romaani vie meidät 1930–40-luvun Viroon.

Romaanin keskiössä on Johannes Vares-Barbarus, joka toimi elokuusta 1940 marraskuussa 1946 tapahtuneeseen kuolemaansa asti Viron sosialistisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puhemiehistön johtajana. Vares-Barbarus oli karismaattinen kirjailija, lääkäri, poliitikko ja elämäntaiteilija. Romaanissa avataan hänen suhteitaan vaimoonsa, ystäviinsä sekä kollegoihin ja vihollisiin.

”En pysty enää!” olivat viimeiset Vares-Barbaruksen kirjoittamat sanat, ennen kuin hän 29. marraskuuta vuonna 1946 Kadriorgin presidentinlinnan kylpyhuoneessa tähtäsi pyssyn sydämeensä. Tuota virallista syytä ei kai uskonut kukaan, hänen kuolemastaan liikkuu erilaisia versioita, ja täyttä selvyyttä Varesin kuolemasta saadaan tuskin koskaan. Myöskään Kivastik ei anna lukijoilleen vastausta. Hän saa meidät vain pohtimaan, kuka tuo Vares-Barbarus oikein oli. Taitava vai vain turhamainen mies, joka jäi historian jalkoihin? Runoilija Vares-Barbarus ja lääkäri Vares-Barbarus tuntuvat unohtuvan viimeisten vuosien ammatin vuoksi. Onneksi Mart Kivastik kirjoittaa myös runoilijasta ja lääkäristä poiketen välillä vuoden 1946 tapahtumista 30-luvun Pärnuun. Lisäksi Vares-Barbarus on puolisolleen Siutsulle Poisu (suom. pieni poika), ja heidän rakkaustarinansa olisi voinut olla yksinkertaisen kaunis, mutta sekin tuntuu olevan jollain tapaa vaikea. Kirjan sivuilla vilahtavat myös muut sellaiset virolaiset kirjailijat puolisoineen, joiden elämään ja kohtaloon politiikka ja historia vaikuttivat voimakkaasti.

Palatkaamme Margus Mikomägiin, joka kirjoittaa romaanista seuraavaa: ”Myös edellisen vuosisadan 30-luvulla pieni Viro halusi olla paras. Paras kapitalistisessa kilpajuoksussa. Kivastik osoittaa jälleen teatraalisuuden tajua kirjoittaessaan Varesin kotiin puhelimen, Pärnun ensimmäisen. Soittaa ei voi kenellekään, sillä muilla ei ole vielä puhelimia. Mutta Vares haluaa olla kaikessa paras. Paras lääkäri, paras runoilija, ensimmäinen puhelimenomistaja. Puhelin on haluttava, mutta se ei soi. Jos lavalla on kivääri, sillä pitää ampua. Ja kun puhelin lopulta soi, puhuu soittaja venäjää.”