Tarttolainen Mart Kivastik (s. 1963) kuuluu niihin moniin virolaiskirjailijoihin, joita ei tietääkseni ole julkaistu suomeksi. Ja kuten usean muunkin kohdalla, suomentamattomuudessa ei ole kysymys ”kääntämättömyydestä” tai tekijän kirjallisesta arvosta vaan jostain muusta, ehkä kirjallisten toimijoiden laiskuudesta. Jopa Suomessa seurataan nimittäin lopulta varsin puutteellisesti sitä, mitä lähinaapurin kirjallisuuselämässä tapahtuu, jos kriteerinä pidetään käännösvalintoja ja niiden määrää.

Kuinka ollakaan, Taevatrepp eli sananmukaisesti ”taivaanporras”, sijoittuu Tarttoon. Vieläpä kahteen eri aikaan, mikä vie romaania askelen verran kohti ulmea eli tieteiskirjallisuutta. Tosin siirtyminen aikatasojen välillä on ratkaistu niin näppärän yksinkertaisesti, että tieteiskirjallisuus lajimäärityksenä on pikemmin silmänlumetta kuin tarkoitushakuista.

Mistä sitten on kysymys? Varmasti ainakin kirjoittajan aikaisempien tekstien tunnistettavasta peruspiirteestä, kutsuttakoon sitä (myöhäis)puberteetin kuvaamiseksi, miehekkyyden heräämiseksi tai elämään astumiseksi. Risteily päähenkilön Uun eli Ulfin oman elämän kahden ikätason välillä tuo kirjan elementiksi tietysti myös nostalgian.

Kertoja-Uun ”nykyelämä” sujuu rauhaisan leppoisasti tarttolaisperheessä, jonka muodostavat vaimo Tiuks, poika Kai ja koira nimeltä Pipa. Kirjan osoittama mieltymys erikoisiin (lempi)nimiin näkyy jo tästä asetelmasta: vanhempia ei ole vaivannut ristiä jälkikasvuaan Kaiksi, mutta nuorta poikaa se tietysti häiritsee, koska Kai on Virossa yleensä naisennimi. Uu on konttorissa töissä, vaimo kotona, poika koulussa. Perheidyllikö? Tavallaan, vaikka naisten rooliksi kirjassa jää enemmän sivusta seuraaminen ja esillä olo kuin aktiivinen osallistuminen.

Tapahtumat alkavat vyöryä, kun Uun vanha taiteilijaystävä George kuolee. Surman aukaisemasta ”portista” Uu pääsee käymään omassa nuoruudessaan ja kertaamaan monia tapahtumia tupakanpolton opettelemisesta ja ensipaukuista tyttöihin, rankkoihin uimatreeneihin, jalkapalloon ja neuvostoaikaiseen pimeään bisnekseen. Kerronnan lomaan heitellään läntisen popkulttuurin tunnettuja bändejä laidasta laitaan – samalla mainitsematta ainuttakaan virolaista! Ulfin maailma ja Tartto tuntuvat muutenkin kuin muodostavan kapselin, jonka yhteydet todellisuuteen ovat kapeita ja katkelmallisia.

Kädestä käteen kulkevat kalliit vinyylit ovat aikansa kova sana, samoin tietysti farkut ja tagit ja muut kulutushyödykkeet, joiden hankkimiseksi rupla on ikään kuin väärä valuutta. Nuori Ulf joutuu monenlaisiin hakauksiin opetellessaan tätä outoa talousjärjestelmää ja muita aikuisten tapoja.

Tartto on kirjassa kaiken aikaa konkreettisesti läsnä perheen osoitteesta eli Päeva-kadusta lähtien. Juonta sitoo oikeaan todellisuuteen vaikkapa Toomemäki, Annelinn tai (vanha) Kaubamaja. Kivistik sävyttää tekstinsä hienosti ajattomilla tai aikaansa sidotuilla puhekielisyyksillä, minkä uskoisin houkuttavan myös virontaidossaan edistyneitä suomalaislukijoita.

Kivastik osoittaa romaanissaan taitavasti myös nostalgian harhaanjohtavuuden. Itse en ainakaan vaihtaisi paikkaa nuoren Uun kanssa, sen verran vastenmielisen kuvan tekijä onnistuu maalaamaan elinympyröistä, joiden pariin neuvosto-Virossa moni oli tahtomattaan päätynyt. Se näkyy kirjassa selvästi esimerkiksi virolaisten ja ”venäläisten” välisinä ristiriitoina. Kuilu vaikuttaa suorastaan ylittämättömältä, ja lännen kulttuurin harras ja kritiikitön ihannointi tuntuu syventävän sitä entisestään. Kivistikin teos on silti hieno tallenne aikansa nuorison ja aikuistenkin haahuilusta ja hapuilevasta vastarinnasta.