Heidi Iivarin suomen- ja vironkielinen esikoisrunoteos Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja vie lukijan Tarton kaduille, kuppiloihin, puutarhoihin ja Emajoen varrelle. Teoksen päähenkilö, palava rakkaudenkohde, on Tarton kaupunki ja sen asukkaat.

Kirjan sävy on leikkisän eroottinen. Kaduilla läähätetään, kehrätään ja kuolataan; kertoja julistaa tuntevansa kaupungin yhtä hyvin kuin rakastajansa suonet. Aina lukijalle ei ole selvää, puhutaanko Tartosta vai miehestä tai miehistä. Jonkin vihjeen antaa kuitenkin runojen sävy: kun puhutaan miehistä, rivien välissä tai suorin sanoin huokaistaan yksinäisyydestä, kun puhutaan Tartosta, runoista välittyy rakkaus, arvostus ja vahva kuulumisen tunne. Kaupunki tarjoaa suojaa ja kiintymystä, mies tuo usein tyhjyyden, orjuuden tai kaaoksen, kuten Mieluummin-runossa lopuksi todetaan:

minut on luotu taistelemaan
mieluummin yksin
kuin kanssasi.

Heidi Iivari kirjoittaa vahvasti omalla runoilijan äänellään. Runoissa on oma rytminsä, kielensä ja mielensä. Niitä on ilo lukea, etenkin raikkaita ja oivaltavia kielikuvia, kuten Vanemuise-kadun ketussa:

Vanemuise-kadulla
kettu tekee hypotenuusan
kohti Õpetaja-kadun
samettista taskua.

onko siellä
minunkin
mentävä reikä?

Runot käsittelevät iloa ja intohimoa, kipua ja kaipuuta, mutta kevyesti, hyväntuulisesti, kuin nopeasti poskea sipaiseva suudelma. Teoksen haaste on paradoksaalisesti sen pirskahteleva helppolukuisuus: merkitykset uhkaavat jäädä jalkoihin ja lukijan on palattava monien runojen ja säkeiden luokse uudelleen pureskelemaan niitä.

Minne runojen minäkertojalla on kiire? Mitä hän pakenee? Lukijana toivoisi, että hän viipyisi hiukan kauemmin luomassaan maailmassa, jossa on lähes absurdia vetovoimaa.

Kirjan kansi ansaitsee oman mainintansa, sillä Markus Kasemaan taiteilema kuva vangitsee teoksen tunnelman erinomaisesti. Monimerkityksellisessä kuvassa riittää tutkittavaa.

Oman rikkautensa teokseen tuo sen kaksikielisyys: on eri asia lukea Tartosta viroksi kuin suomeksi. Aivan kuin jotkut runot haluaisivat tulla nautituiksi viron kielellä, toiset suomeksi. Uskon tämän riippuvan lukijasta ja hänen tulkinnoistaan. Kirja ei onneksi vaadi molempien kielten osaamista, vaan se vie mukanaan kummalla kielellä vain.

Heidi Iivarin runoteos on pilke silmäkulmassa kirjoitettu rohkea ja värikäs debyytti. Sen hotkaisee nopeasti, mutta se tekee mieli lukea heti uudestaan, hitaammin, merkityksiä sulatellen.