Usein sanotaan, että ihmiskunnan historia on sotien historiaa. Vanha Tarbatu, vuonna 1030 venäläiseen kronikkaan merkitty Jurjev, saksalaisten ristiretkeläisten vuonna 1224 Dorpatiksi ristimä ja sittemmin venäläisittäin muotoon Derpt ja viimein virolaisittain Tartu on menettänyt aikojen saatossa nimiään, rakennuksiaan ja asukkaitaan, mutta Tarton kaupunki pysyy ja vanhan linnoituksen paikalla Toomemäellä 1800-luvun Euroopan tähtitieteen keskuksen, tähtitornin, katolla liehuu Viron sinimustavalkea lippu. Eurooppalaisesta tiedekeskuksesta on tosin sittemmin tullut museo ja kun suuntaamme Tartosta vanhalle Petserimaalle päin, huomaamme nykyään Venäjällä sijaitsevaan Petseriin saapuessamme ajan merkkejä: kaupunkiin tullaan Jurjevin maantietä pitkin.
Tämän akateemisen ja aina nuoren, fenix-linnun lailla tuhkasta nousevan kaupungin historia on täynnä onnettomuuksia, sotia ja tulipaloja. Arkistot ovat tuhoutuneet, on vaikea löytää asiakirjoja, joihin Tarton menneisyys olisi merkitty muistiin.
Ahkerinkaan akateeminen historiantutkija ei ole löytänyt asiakirjaa, johon olisi merkitty Tartolle kaupunkioikeuksien myöntämisen päivämäärä. Kuitenkin kaupunki oli syntynyt, ja vieläpä sellainen, josta 1413–14 Preussista Liivinmaan läpi Pihkovaan matkannut Burgundian ritari Ghillebert de Lannoy kirjoitti: “Kaupunki on hyvin kaunis ja huolella linnoitettu. Siellä on linnoitus kolmen joen varrella ja siellä on riippumaton kaupunki, joka ei kuulu Liivinmaan herroille.” Tartto oli todellakin vuosisatoja pienen piispanvaltion pääkaupunki. Toomemäelle oli noussut kaupungin suojeluspyhimyksille Pietarille ja Paavalille pyhitetty tuomiokirkko. Myös parikymmentä vuotta myöhemmin oli syytä puhua Tarton kauneudesta: Kreikkalaissyntyinen Moskovan patriarkka Isidor matkusti Lyypekkiin kirkolliskokoukseen Tarton kautta ja hänen matkakumppaninsa teki havaintoja: “Kaupunki oli suuri, kivitalot olivat niin kauniita, että me, jotka emme olleet niitä nähneet, ihmettelimme. Myös kirkkoja oli paljon ja suuria luostareita; oli yksi naisluostarikin, heidän sääntöjensä mukaan, hyvin kaunis. Heillä oli mäkiä, peltoja ja kauniita puutarhoja.”
Elettiin rauhan aikaa, kaupankäynnin aikaa. Sillä ei ollut merkitystä, että varakas väki oli saksalaista ja puhui saksaa. Jossain sisukkaasti puuhaili virolainenkin ja hoiti asioitaan kansankielellä. Tartto kuului keskiajan Euroopan unioniin, Hansa-liittoon. Tiet toivat Tarttoon Saksan kaupungeista ja Riiasta, Turun kautta Suomesta, Tallinnasta, Pärnusta ja Viljandista aina Novgorodiin saakka. Tarttoon tultiin ja Tartossa käytiin kauppaa, Tartosta lähdettiin maailmalle. Maailma muuttui kuitenkin jälleen rauhattomaksi, alkoi valtataistelu sotineen. Iivana Julma tuli julmuuksineen Tarttoon 1500-luvulla, hänen jälkeensä Puolan ja Ruotsin joukot, heidän jälkeensä taas venäläisiä ja taas ruotsalaisia sotilaita. Yllättäen kuuluimme samaan valtioon Suomen kanssa! Kuningas Kustaa II Aadolf allekirjoitti Lützenin taistelukentällä Tarton yliopiston eli Academia Gustavianan perustamisasiakirjan. Valtakunnan reuna-alueet tarvitsivat omia, luotettavia ja koulutettuja ihmisiä ja siksi kuninkaan entisen opettajan, porvarissäädystä sivistyneistöön ja poliitikoksi nousseen Johan Skytten johdolla Tarttoon perustettiin Ruotsin valtakunnan toinen yliopisto Upsalan yliopiston rinnalle. Skyttestä tuli Tarton yliopiston ensimmäinen kansleri. Tuonaikaisessa latinankielisessä Tarton yliopistossa opiskeli, suoritti maisterintutkinnon ja hoiti elämänsä ensimmäistä professorinvirkaa myöhäisempi Turun piispa Johannes (Juhana) Gezelius vanhempi.
Nälänhädästä huolimatta elettiin hyvää aikaa. Suurempi hätä oli kuitenkin edessä, Virossa suuren Pohjan sodan, Suomessa isonvihan aika. Pietari Suuren sotajoukot saapuivat Tarttoon 1704 ja muutamaa vuotta myöhemmin Venäjän keisari louhi Tarton kohdalla ratkaisevaa ikkunaa Eurooppaan särkien kaiken, joka oli vielä säilynyt sodista ehjänä. Tuosta ajasta kertoo vain tartonmurteinen laulu: ”Oh mina vaene Tardo liin…” (Voi minua köyhää Tarton kaupunkia…) jossa kaupunki suree kadonnutta kauneuttaan ja kadonneita ihmisiään. Alkoi Venäjän keisarin aika, jaoimme taas jonkun aikaa Suomen kanssa samaa kohtaloa.
Hävityksestä huolimatta Tartto selvisi. Ensi töikseen Venäjän keisari tosin aloitti tuon parantumisen kääntämällä katseensa hävityksen ja kuoleman suuntaan. Pommitetun piispanlinnoituksen kiviä käytettiin ruutikellarin rakentamiseen Toomemäelle, nykyisen Tarton yliopiston päärakennuksen kohdalla olleen Mariankirkon punatiilistä ladottiin ruutikellarin katto. Onneksi teon tarpeettomuuden osoittivat keisarille sekä kaupungissa vuonna 1775 syttynyt suuri tulipalo että keisarilliset neuvonantajat. Kaupunki on tuhoutunut, samoin viholliset Puola ja Ruotsi. Keisarikunta tarvitsi Pietari Suuren vuonna 1703 syntyneelle lempilapselle Pietarin kaupungille ruokkijaa ja vähän järkeäkin, joka antaisi neuvoja. Keisarinna Katariina II suuntasikin rahat Tarttoon, nyt voitiin rakentaa taas kivitaloja eikä niinkuin Pietarin kaupungin rakentamisen alkuvuosina, jolloin joka ainoa kivi tarvittiin Pietarin muurien tukemiseen, muut kaupungit eivät saaneet käyttää kallista materiaalia. Keisarinna heittäytyi niin armeliaaksi, että Tarttoon nousi Kivisilta, suurenmoinen ja kaunis Pietarin siltojen pikkusisko. Sillä ei ollut väliä, että sillan rakensivat maaorjat ja vangit, pääasia että viljavankkurit saivat kulkea sillan kautta Pietariin, ja kieltämättä, rikastuttaa kaupunkia. Syntyi kaunis kokonaisuus, Tarton klassisistinen keskusta kreikkalaisvaikutteineen, seassa viittauksia väistyvään juhlivaan barokkiin. Keisarillinen yliopistokin päätettiin pohdinnan jälkeen avata juuri Tarttoon. Yliopiston perinteet ja halvat markkinat! Tarton yliopisto avattiin uudelleen 1802. Yliopiston toivottiin kasvattavan hoville uskollisia neuvonantajia, innokkaita tiedemiehiä ja taistelukentilläkin selviytyviä lääkäreitä. Opetus oli saksankielistä, olihan paikallinen älymystö juuriltaan kiinni 1200-luvussa, rikkautta tuovien kartanoiden baltiansaksalaisia omistajia.
Tarton ilmapiirissä on ollut aina jotain ihmeellisen herkkää ja uudelleensyntymiselle suosiollista. Tartto, ei vain yliopisto, on ollut koko Viron Alma mater, hyvä äiti. Alkoihan kansallinen herääminen juuri Tartosta. Tartosta tuli Viron laulujuhlien ja teatterin syntymäpaikka, Tartossa opiskeli Riiassa syntynyt Kristjan Jaak Peterson, joka juuri Tartossa heräsi huomaamaan viron kielen kysyen saksankielisenä ja -mielisenä aikana vironkielisen runon säkein:
Kas siis selle maa keel
laulu tuules ei või
taevani tõustes üles
igavikku omale otsida?””Eikö siis tämän maan kieli
laulun tuulessa voisi
taivaaseen saakka nousten
ikuisuutta itselleen etsiä?”
Nuoren runoilijan syntymäpäivä 14. maaliskuuta on Virossa liputuspäivä, äidinkielen päivä. Viron lippu, sekin syntyi Tartossa jo ennen Viron tasavallan syntyä, rauhallisessa kaupungissa, jossa on vuonna 1920 solmittu peräti kaksi rauhansopimusta, Viron ja Venäjän sekä Suomen ja Venäjän välillä. Tartossa syntyi vuonna 1919 vironkielinen Tarton yliopisto.
Avoimin silmin ja sydämin Tartossa kulkiessa voi kulkea samaan aikaan monessa eri aikakaudessa. Nykyajan rinnalla voi huomata salaperäisiä merkkejä suuresta keskiajasta, tuntea 1800-luvun tieteen keskuksen hengen. Isä ja poika voivat kävellä sinua vastaan, myös pronssiin valettuna Isänä ja poikana. Raatihuoneentorilla kävellessä voit osua iltahämärässä kiiltävään ympyrään ja katsoessasi maahan huomaat kivitaulussa olevan metallisen merkin, ristissä olevat miekan ja avaimen, Tarton suojeluspyhimysten Pietarin ja Paavalin symbolit. Olet osunut nykyajan keskipisteeseen. Juuri täältä luetaan kilometrejä maailmaan, kaupunkeihin, myös Tarton ystävyyskaupunkeihin Suomessa: Tampereelle, Turkuun ja Hämeenlinnaan. Katsahtaessasi jälleen ylöspäin huomaat suihkulähteen, Suutelevat ylioppilaat on valettu pronssiin. Niin, Tartto on todellakin nuoruuden kaupunki. Sadantuhannen asukkaan Tartossa on 17000 opiskelijaa kahdestakymmenestä maasta. Tietenkin Tartossa on myös suomalaisia opiskelijoita, jotka sanovat että Tartto on lumoava kaupunki, kun olet siellä käynyt, ikävöit sinne aina takaisin.
Kun nouset mäkeä ylös Toomemäelle, huomaat Tuomiokirkon. Voit astua keskiaikaan, voit tutustua yliopiston vuosisatoja pitkään historiaan, voit kiivetä kapeita portaita pitkin näköalatasanteelle ja huomata olevasi aivan kaupungin keskellä ja ympärilläsi on rauhallista ja vihreää. Jos sinulla sattuu olemaan mukanasi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema kirja Tartto – kirjailijan kaupunki, voit lukea sieltä, millaisena Tarton näkivät C. G. Swan, L. Onerva, Elias Lönnrot tai Olavi Paavolainen. Et tosin tarvitse Paavolaisen silmiä, voit käyttää omiasi, kyllä ne kertovat totuuden! Toomemäellä voit nähdä nuoren Kristjan Jaak Petersonin pronssipatsaan astelemassa uljaasti tulevaisuutta kohti.
Jos tunnet kaipuuta hurjien vesien luo ja suuntaat askeleesi jokea kohti, et löydä kuohuvaa vettä. Kuten Hella Wuolijoki on vuosikymmeniä sitten sanonut: ”Hiljaisena ja arvokkaana virtaa Emajoki Viron matalien, kukkivien niittyjen halki Tarttoon ja edelleen Peipusjärveen, kuten sopiikin vanhalle, historialliselle joelle, jonka rannoilla ovat vuosisatojen kuluessa tapelleet Euroopan suurvallat…” Nykyään ei tapella. Emajoen rannalla voit nauttia Atlantis-ravintolan antimista ja kauniista kukkaistutuksista, lepuuttaa jalkojasi auringonkukkien alla kahvilan terassilla. Voit myös lähteä retkelle, aivan kuten Tartosta aikoinaan lähdettiin, vaikka keskiajalle 1300-luvun kauppalaivalla, nuorten ahkerien rakentamalla hansalotjalla, joka tuoksuu vieläkin tuoreelle puulle ja tervalle. Voit matkustaa kantosiipialuksella Piirissaarelle, sekin matka vie menneisyyteen. Pieni saari keskellä Peipsijärveä suuren Venäjän rajan pinnassa elää omaa tahtiaan.
Kauemmaksi kulkiessasi näet hyvin erilaista, moni-ilmeistä Tarttoa. Seitsemällätoista kaupunginosalla on kullakin omat kasvonsa ja oma ilmapiirinsä. Pari-kolme vuosisataa sitten kaupunkia ympäröivät kartanot ja pieni kaupunki eleli hiljaisena omaa elämäänsä. Sittemmin kartanot ovat luovuttaneet maansa kaupungille ja nimensä kaupunginosille: Karlova, Tähtvere, Raadi, Jaamamõisa, Anne. Lisäksi on vielä Supilinn ja Ihaste, Ränilinn ja Kruusamäe… Ihan keskustassa voit nousta hissillä Tarton vielä toistaiseksi korkeimman rakennuksen, kaupunkilaisten Taskumatiksi kutsuman tornitalon katolle ja katsella sieltä kaupunkiin avautuvaa näkymää. Keskustasta löydät myös Tarton uusimman rakennuksen, laatikonmuotoisen tavaratalon, jonka yläkerran ruokalan ikkunoista avautuu näköala kulttuurin temppeliä kohti, teatteri- ja konserttitalolle ja säveltäjä Eduard Tubinin patsaalle. Jostain syystä tosin säveltäjä on kääntänyt selkänsä tavaratalolle…
Keskustasta löytyy keskiaikaakin. Yliopiston päärakennuksen lähellä on uljas, sodissa ja ajan rattaissa kärsinyt, vielä äskettäin sortumavaarassa ollut Johanneksen kirkko. Tämän keskiajan helmen ovet ovat vierailijalle avoinna. Avoin on koko kortteli, lähellä on savipaja ja muitakin käsityömestareita liikkuu 22 käsityöpajassa. Voit katsella heidän töittensä syntyä, voit ostaa mukaasi ne esineet, jotka viehättivät silmääsi eniten. Olet Antoniuksen killassa, jonka pihalla voi usein kuunnella musiikkia, nauttia konserteista ja ravita sielun lisäksi ruumistakin hyvällä ruualla ja juomalla. Voit vaeltaa lapsuuteesi, tien toisella puolella on Lelumuseo. Olen varma, että kaiken ikäinen ihminen, kuka tahansa, virolainen tai ulkomaalainen voi löytää museosta lapsuutensa suosikkeja ja muistella omaa lapsuuttaan. Voit vaeltaa maantieteellisestikin, lähellä on Upsala-talo ja Tampere-talo… ja yhtäkkiä huomaatkin astelevasi Elias Lönnrotin jalanjäljissä!
Kuuluisien suomalaisten läsnäolon voit huomata muuallakin. Riian maantietä kävellessäsi tai ajaessasi näet jotain tuttua, ihan kuin Kansallismuseo olisi muuttanut tänne Helsingistä. Niin, siinä on Eliel Saarisen suunnittelema kirkko, ensimmäisen maailmansodan vaikeina aikoina rakennettu. Vähän eteenpäin matkattuasi voisit poimia talon, jonka rakennuttivat Aino ja Oskar Kallas ja jonka hankki sittemmin itselleen Jaan Kaplinskin isoisä, mutta talo on piiloutunut kaupungin laidalle pieneen puistoon.
Tähtverestä, pitkäaikaisen ja arvostetun kaupunginarkkitehti Arnold Matteuksen 1930-luvulla suunnittelemasta kaupunginosasta löytyy tyylipuhdas esimerkki Alvar Aallon tuotannosta. Aallon suunnittelema Villa Tammekann kuuluu vuodesta 1998 Turun yliopistosäätiölle. Tähtveressä saattaa vastaan kävellä presidenttiparimme, jonka koti on Tartossa, tai joku muu Viron kulttuuria arvokkaasti edistävä ihminen.
Raadilla voit nähdä vanhoja arvokkaita hautausmaita rauhassaan sekä Viron uudemman historian jälkeensä jättämiä arpia: piikkilanka-aitoja, raunioituneita armeijan rakennuksia ja pommikoneille rakennettuja betonisia kiitoratoja. Voit iloita entisen kartanon, sittemmin Viron kulttuurin tärkeän keskuksen henkiinheräämisestä. Täällä sijaitsevat Viron kansallismuseon kokoelmat. Museota, jonka alkuaikojen johtajana toimi vuodesta 1909 alkaen Oskar Kallas ja vuodesta 1922 Ilmari Manninen, eivät tuhoa sodat eikä ajan hammas. Toisessa maailmansodassa raunioiksi pommitettu barokkilinna ei tosin saa takaisin omaa loistoaan, mutta puisto ja muut rakennukset on kunnostettu. On avattu kansainvälinen kilpailu uuden museorakennuksen suunnittelemiseksi. Uusi rakennus nousee neuvostojoukkojen sotilaslentokentän konehallien paikalle, kulttuuri voittaa. Vuoden 2006 tammikuussa näemme parhaat työt, voittaja löytyy. Ehkä voittaja on suomalainen arkkitehti, niinkuin oli uuden taidemuseon Kumunkin suunnittelija?
Karlovassa voit nähdä vähän nuhjuisia sata vuotta vanhoja puisella pitsillä koristeltuja puutaloja ja muovisia ikkunanpieliä. Vanhoista ikkunoista kun kävi veto… Ja sitten, yhtäkkiä, hyvässä kunnossa oleva kartano. Haluaisit kovasti ihastella sen kauneutta lähempääkin, mutta portilla on varoittava kyltti: Yksityisalue. Tarton taidekoulu piiloutuu portin taakse, koulun yhdeksässä osastossa opiskellaan nahkataidetta ja puurestaurointia, kuvanveisto-osasto tekee Tarton kaduille liikenne-esteitä: kilpikonnia, joiden kilpiin on kaiverrettu Viron kartta, johon on Tarttokin merkitty, naakkoja, kaarisiltoja… ideoita riittää! Vaikka koulu onkin piilossa, sen ovat löytäneet suomalaiset, he ovat tulleet opiskelemaan kouluun joko itse tai tuoneet sinne raatihuoneen ovet Tampereelta nuorten mestareiden restauroitaviksi.
Supilinnassa ei ole kouluja, mutta vanhoja arvokkaita puutaloja kylläkin. Yhdessä niistä asui aikanaan nuori Tarton yliopiston professori Lauri Kettunen perheineen. Monet talot ovat saaneet uuden ilmeen, osa uudet (muoviset) ikkunat, joissakin on palon merkkejä. Pienellä alueella keskustan lähellä on kuitenkin kokonainen vanha maailma. Tyylikkäästi, ympäristö huomioon ottaen kunnostettu Herne-katu on hyvä esimerkki Tarton kaupunginhallituksen ja Supilinnan seuran, jonka puheenjohtaja on nuori, mutta vanhaa kunnioittava arkkitehti, yhteistyöstä. Hauskannimisten katujen – Kartuli (peruna), Oa (papu), Herne, Meloni, Marja – yläpuolella siintää vanhan oluttehtaan punatiilinen torni, punainen lippu liehuu tuulessa. Ei, A. Le Coqin tehdasta eivät ole valloittaneet punakaartilaiset. Olvi on uudistanut tehtaan laitteet, jotka tuottavat herkullisia limonadeja, siidereitä ja oluita. Museokin siellä on, sinne kun menet, niin johan mieli virkistyy!
Aina kannattaa tulla takaisin Raatihuoneentorille, torilla on käsityö- ja taidekauppoja, apteekkikin löytyy, jos kävelit jalkasi rakoille. Erilaisia kahviloitakin on, joissa voit lepuuttaa väsyneitä jalkojasi. Kun olet valinnut mieleisesi kahvilan ja ravinnut itsesi, tunnet varmaankin, että jotain Tarton salaperäisyydestä on vielä löytämättä.