Teos Tulevaisuuden kutsu on aidosti tulevaisuuksiin ja tulevaisuuskeskusteluun kutsua esittävä kirjallisuusteos. Ihmiskunnan todellisuus ei ole pitkään aikaan ollut pelkkä reaalinen todellisuus. Rinnalle ovat nousseet useat eri rinnakkaistodellisuudet, kuten virtuaalinen todellisuus tai vaikka lisätty todellisuus – puhumattakaan vääristyneestä todellisuudesta. Ihmisen ja ihmiskunnan kannalta isoksi haasteeksi on nousemassa todellisuudentajun menettäminen, kun emme voi olla mitenkään erityisen varmoja siitä, mikä esitetty tarina on totta tai mikä tarina taas on tarua. Erilaisia tarinoita esitetään historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuuksista.

Kutsu tulevaisuuteen on kutsu tähän outouden maailmaan, jossa joudumme navigoimaan erilaisissa tiloissa ajan, paikan ja materiaalisen tilan suhteen. Morfologian perusteorian mukaan kolmen ulottuvuuden kokonaisuus johtaa meidät ajattelemaan kahdeksan eri todellisuuden kokonaisuutta, joiden sisällä voimme esittää erillisiä skenaarioita. Harva meistä jaksaa aloittaa seikkailua kahdeksassa eri todellisuudessa – ei ainakaan samanaikaisesti. Siinähän voi tulla pää kipeäksi, kuten useat AR/VR- teknologioiden testaajat ovat jo havainneet. Silti erilaiset vaihtoehtoiset skenaariot haastavat aina määrittämään uusia tulevaisuuden polkuja. Skenaariotyöskentely voi aina auttaa rakentamaan toivottua tulevaisuutta ja suuntaamaan toimintaa strategisesti perustellulla tavalla.

Kirjailija, mediavaikuttaja ja tuottaja Ilmar Taska on valinnut teoksensa aiheen varsin haastavasti ja varmasti hyvin tietoisena aiheen vaikeudesta, joka liittyy erityisesti ihmisen moraalisen koodiston muutokseen ja uudelleen määrittelyyn. Epäilen, että virolaista kirjailijaa ajaa ja ruoskii eteenpäin ”koko totuuden” kirjoittaminen ajastamme. Teos on mitä ilmeisimmin ns. zeitgeist -teos. Zeitgeist eli ajanhenki on aikakautta hallitseva ja dominoiva ajattelutapa tai katsomus. Zeitgeistilla ja ajanhengellä tarkoitetaan tiettynä aikakautena yleisiä aatteita ja uskomuksia dominoivaa kulttuurillista, älyllistä ja moraalista ilmapiiriä. Sen vangitseminen yhteen teokseen on haasteellinen tehtävä. Termi tunnetaan yleisimmin Georg Wilhelm Friedrich Hegelin historianfilosofian yhteydestä, vaikka Hegel ei esittänytkään käsitettä ensimmäisenä. Hegelin mukaan tiede tai taide eivät milloinkaan voi nousta aikansa ilmapiirin yläpuolelle. Niiden arvon mittari on se, kuinka lähelle ne pääsevät ehdotonta totuutta, jota kohti ihmiskunnan henki vähitellen kehittyy. Tämä iso filosofinen kysymys ei liene uusi Ilmar Taskalle, joka selvästi haluaa teoksellaan päästä kiinni ajanhenkeen.

Taustana tälle kirjalle on hyvä tietää, että Ilmar Taskan taiteilijan tie on vienyt tasapäistävästä Neuvosto-Virosta keskelle Hollywoodin elokuvateollisuutta, jossa hän on tehnyt yhteistyötä niin Jack Lemmonin, Maximilian Schellin, Roman Polanskin kuin näyttelijä Peter Franzénin kanssa. Hän perusti uudelleenitsenäistyneen Viron ensimmäisen kaupallisen tv-kanavan, Kanal 2:n. Virossa paljon julkisuutta saaneessa romaanissaan (Pobeda 1946, 2016 ja suomeksi 2018) hän halusi kertoa koko totuuden Josif Stalinin Neuvostoliitosta. Sen hän kertoikin huolella ja säntillisesti. Samaa taiteellista tinkimättömyyttä on nähtävissä tässäkin teoksessa.

Ilmar Taska on tarkkanäköinen kirjailija, joka tuntee laajasti historiaa, mutta on myös erittäin utelias tulevaisuusajattelija. Teoksessa esiintyvä viihdesivusto Elysium.com on portti unelmien toteutumiseen: siellä voi järjestää tekoälyn ja arkistomateriaalin mahdollistaman kohtaamisen vaikkapa kuolleen lempifilmitähtensä kanssa. Elysium on lähellä kaikkien huulilla olevaa metaverse -maailmaa. Eräiden futurististen arvioiden mukaan tulevaisuudessa voimme käydä töissä ja viettää vapaa-aikaamme metaversessä, joka syntyy Web 3.0- kehityksen myötä. Ilmar Taska näkee selvästi sen, että erilaiset sosiaaliset verkostot ja erityisesti virtuaalitodellisuus luovat uusia ilkeitä riippuvuuksia ja muovaavat uutta, tuntematonta ja varmasti osittain pelottavaakin tietoisuutta.

Emme voi täysin varmasti tietää, mikä oli oikeasti menneisyyttä, tai mikä on oikeasti nykyisyyttä tai saati sitä, mitä voimme realistisesti odottaa tulevaisuuksilta. Epävarmuus ja pelko voivat ohjata meitä yllättävillä tavoilla. Tämä epävarma tilanne on hybridisodankäynnin tuttu strateginen perusasetelma, jota mm. turvallisuusasiantuntijat joutuvat miettimään yön pimeinä ”suden hetkinä”. Nykyään tulevaisuus on pääosin utuisen hämäryyden, megariskien ja outouden peitoissa.

Tulevaisuudentutkimuksen pohjalta tiedämme, että usein ns. perusuraskenaario eli ”business as usual” -BAU -skenaario on juuri se skenaario, joka ei juuri koskaan toteudu sellaisenaan odotetusti. Riskit ja epävarmuus ovat yhä vaikeammin tarkasti määriteltävissä ihmisille ja organisaatioille – paitsi ehkä tilastotieteen perusoppikirjoissa, jossa voimme aina palata riskiteorian perusyhtälöihin tai kestävän kehityksen ”backcasting” -skenaarioihin. Voimme aina asettautua sellaiseen tulevaisuusanalyysiin, josta etenemme nykyisyyteen.

Navigointi totuuden jälkeisessä maailmassa ei ole helppoa. Valitettavasti tämä ajattelumalli hankaline ”entä jos” -kysymyksineen ei ole kovin yleinen tapa ajatella nykyajan organisaatioissa ja päätöksentekijöiden parissa, vaikka se eittämättä toisi lisäarvoa yrityksille, hyötyä ihmisille ja toivoa ihmiskunnalle. Perusvaihtoehtona loogiselle ”entä jos” -ajattelulle on nykyään yleinen populismi, jossa vältellään aktiivisesti ”entä jos” -kysymyksiä. Tässä mielessä Ilmar Taskan kirjoittama teos on hyvää ja ajatuksia herättävää luettavaa ja sitä voi suositella nimenomaisesti tulevaisuuden kriittisenä kutsuna outoihin todellisuuksiin.

Kutsun tulevaisuuteen tai tulevaisuuksiin esittävät Amerikan ikoniset ja tarunhohtoiset hahmot kuten näyttelijä Marlene Dietrich, presidentti John F. Kennedy ja elokuvatähti Marilyn Monroe. Teoksessa pääsemme keskustelemaan uudelleen heidän kanssaan, mutta myös lukuisten nykyisyyden mystisten taruolentojen kanssa. Vielä tänäänkään emme voi olla täysin varmoja näiden historian ”sinisten enkelten” eri todellisuuksista. Tässä juuri näiden hahmojen valinnasta voi vain onnitella teoksen kirjoittajaa. Hahmojen kautta voidaan kertoa hyvin erilaisia ja kiinnostavia tarinoita.

Hahmojen valinta ei ole varmastikaan ollut ihan helppoa, koska aihe on yhtä vaikea ja yhtä haasteellinen kuin Kreikan mytologian keskeisten suosikkihahmojen valinta. Kaikkia hahmoja ei voi koskaan valita, täytyy valita vain rajattu joukko ”sinisiä enkeleitä”, joita Ilmar Taska ohjailee teoksessa yhtä taidokkaasti kuin Heinrich Mann vuonna 1905 ilmestyneessä romaanissa Professor Unrat (suom. Sininen enkeli, 1981).

Teoksen nykyisyyden henkilögalleria on hyvin kattava ja kiinnostava. Kerronta eri henkilöiden kautta tuo nykyajan tai lähitulevaisuuden ongelmia selkeästi pintaan ja osoittelee niitä erittäin kattavasti. Erityisen kiinnostavaa on se, että voimme sulkea pois todellisuudestamme joko historian, nykyisyyden tai tulevaisuuden. Ajatus on vastoin Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teesi-antiteesi-synteesi -perusajattelua ja särkee tämän perusmallin. Kyse on kunkin henkilön omista henkilökohtaisista valinnoista. Näistä valinnoista syntyy uusi aikalaissynteesi, joka ei täytä perinteistä sivistysideaalia, saati valistuksen perusprojektin kriteerejä. Teoksen luettuamme voimme ehkä lopettaa filosofisen keskustelun siitä, onko valistuksen projekti ohi vai ei. Valistuksen projekti on sen klassisessa muodossaan ohi, mutta voimme ehkä äärioptimistisesti uskoa keinoälyn johtavan ihmiskunnan uuteen synteesiin vanhojen teesien ja antiteesien jäädessä historiaan. Tämä on teoksen kiistaton ja kriittinen johtopäätös. Teoksessa on samaa henkeä kuin tässä historian klassisessa saksalaisessa perusteoksessa Professor Unrat, joka kartoitti ajanhenkeä omassa ajassaan. Se on kiitoksen arvoinen ja hieno kirjailijasuoritus, joka operoi kiinnostavasti myös Euroopan Berliinin ja Yhdysvaltojen Hollywoodin välisellä akselilla.

Taskan teos ei ole tyypillinen science fiction -teos, vaan henkilökohtainen tulkinta mahdollisista maailmoista – utopioista ja dystopioista. Dystopia on käsitteenä tarkoitettu utopian vastakohdaksi, ja sillä tarkoitetaan ihanneyhteiskunnan vastakohtaa, pelon utopiaa. Nimenomaisesti pelon utopian näkökulmasta Ilmar Taskan teos on kiinnostava ja välttää taitavasti pahimmat mustavalkoiset perustypologiaskenaariot. Dystopioiden kuvaus on ollut merkittävä tieteisfiktion ja poliittisen satiirin erityismuoto, joka on yleensä suuntautunut totalitaarisia yhteiskuntamuotoja vastaan. Usein termillä ”dystopia” viitataan kuvitteelliseen lähitulevaisuuden yhteiskuntaan, jonka odotetaan syntyvän vallitsevien yhteiskunnallisten kehityssuuntien kiihtyessä huippuunsa. Tätä huippuunsa etenevää kehitystä Taskan uusin teos kuvaa ansiokkaasti ja äärimmäisen intensiivisesti.

Tyypillisesti dystopiakirjallisuuden lopputuloksena on ihmisarvoa loukkaava totalitaarinen sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma, jossa Golf-virtauksien romahdus on muuttanut ison osan maailmasta elinkelvottomaksi. Tässä dystopian kirjallisuusperinteessä ja kirjallisuusgenressä Ilmar Taska on vahvimmillaan ja selvästikin omalla maaperällä. Hän erottautuu positiivisesti tästä dystopiakirjallisuuden peruslinjasta tarjoamalla värikkään, yksilöiden eri todellisuuksien ristiriitaisen kollaasiin. Lopputulos on ehkä kollaasiakin vielä moniulotteisempi, kolmiulotteinen assemblaasi (ajan, tilan ja materian kolmikanta), joka koostuu hyvin erilaisista dystopioista ja niiden kriittisistä käymistilassa olevista digitaalisen kehityksen reunaehdoista. Harva nykykirjailija on tähän toistaiseksi kyennyt. Voi myös todeta, että Ilmar Taska hallitsee ylivoimaisesti oman kirjansa tulevaisuuskolmion, eli (1) historian painolastin arvioinnin, (2) nykyisyyden ongelma-analyysin ja (3) merkittävien tulevaisuusskenaarioiden päälinjat. Tämä on hieno ja ainutlaatuinen kirjallistaiteellinen suoritus.

Edellä mainituista syistä johtuen tätä erittäin vahvasti futuristista teosta voi hyvällä mielellä suositella laajalle lukijakunnalle, joka on kiinnostunut erityisesti digitaalisista ja moninäkökulmaisista tulevaisuuksistamme.

Teoksen viimeinen lause enkelien siipien kohinan kuulemisen jälkeen on: ”Vesi solisi hiljaa taivaallisen musiikin ympäröimänä”. Se on profeetallinen ja toteava – ehkäpä jopa liitettävissä dystopioiden arvokkaiden perinteiden pitkään historialliseen kaareen.