Palailimme helmikuussa Obinitsassa pidetystä eepospäivästä pikkuporukalla Sundellin Harrin autossa. Suuntasimme Koidulan kautta Saatseen nähdäksemme maan kaakkoisimman kolkan, missä poukkoileva rajalinja jättää Saatsen settomuseon Viron puolelle vain hädin tuskin. Pihamaalla kiikkuessa näkee siis hyvin naapurin kuusimetsän, jota ei saa valokuvata, ja rajalle voi ilman kameraa patikoida myös lyhyttä luontopolkua pitkin. Museon tie johtaa toki pitemmällekin, jos mielii ihmettelemään, miksi Saatsen ikiaikainen yhteys Ruubaan Pihkovanjärven rantaan on pitänyt panna poikki juuri tästä, kilometrin päästä. Sehän vaikeuttaa kalassa käymistä aivan tavattomasti!
Ketään ei yllätä, että Viron ja Venäjän välinen raja, anteeksi: kontrolljoon, risteilee maastossa huiskin haiskin, lyhyesti sanottuna neuvottomalla tavalla. Saimme kokea sen itsekin nähtyämme Saatsen ortodoksisen kirkkomaan ja ihmeteltyämme paikallisen pappismarttyyri Vassilin komeaksi kunnostettua leposijaa. Kirkonmies oli Viron vapaussodan tiimellyksessä helpoin tappaa, kun ei järki eikä uskallus riittänyt rohkeampiin suorituksiin. Punaiset sen tekivät pelätessään eteenpäin tunkevia virolaisia, jotka saattoivat yhtä hyvin olla suomalaisia vapaaehtoisia. Täällä päinhän heitä pyöri Valgassa, Sangastessa ja Marienburgissa – joka oikeasti tarkoittaa Latvian Aluksnea – ja ehkä rämäpäisimmät pistäytyivät Pihkovan torilla asti.
Mutta palataanpa kontrollilinjalle. Tie Saatsesta Värskaan sivuaa peräti pariin otteeseen maiden rajasopimuksen vahvistamista odottavaa väliaikaista rajaa. Ja käy rehellisesti Venäjän puolella. Sen näkee rajatolpista sekä liikennemerkeistä, joissa kielletään kävely, pysähtyminen ja hengittäminen. Ja tietysti myös valokuvaus, mikä tekee liikennemerkeistä aivan erityisen suositun kuvauskohteen. Mukavia matkamuistoja ja mitä sopivinta tavaraa someen. Mekin oltiin rohkeita ja otettiin kuva. Seuraavan kerran oikein ryhmäkuva!
Piinaavan jännittävien tuokioiden jälkeen saavumme virvoittavien vetten ääreen, kun käymme ostamassa Värskaa Värskan kaupasta. Paluu itäisiltä mailta merkitsee laskeutumista arkeen, mutta hehkuttelemme vielä hetken Mikitamäen tsasounien ja Peresin vanhauskoisten kupeessa. Kapuamme Lüübnitsan näköalatorniin, oivalliseen niin ornitologeille kuin urkkijoillekin. Vielä kerran tarkkaamme Venäjän rannatonta ulappaa. Olemme osaltamme kiristäneet settojen kylävyötä sen uuman tuntumasta, sonnustautuneet Saatsen saappaaseen ja kiskoneet sen jalasta. Kai matkasta hyvä muisto jää, mikä mieltä siis jäytää? Ai niin, Eurooppahan tarvitsee uusia luxemburgeja, kyllä ne tässä taloustilanteessa aina kreikat selättävät. Siis rajat hiiteen, Seto vapaaksi ja Vatja takaisin.