Jokaisella on jokin tavoite. Kuka haluaa tulla rikkaaksi, kuka kuolla, kuka löytää rakkauden, kuka jonkinlaista työtä, kuka elää päivästä päivään, sillä kyllä jokainen päivä itsestään huolehtii. Kenties huomenna tulee katastrofi. Kenties jonkun onnistuu lopulta romahduttaa internet. Kenties tulevat rankat sateet tai ankara kuivuus, kovat pakkaset tai polttavat helteet, vedenpaisumus tai pula vedestä. Mutta miten me näihin voimme vaikuttaa? Matkustajan on päästävä tänään lentokoneeseen, lentokapteenin omalle paikalleen, lentoemännät ja stuertit ovat jo puuhissaan, kaksisataa, kolmesataa ihmistä on valmiina nousemaan taivaalle, tuntematta mitään erityistä, ajatellen jotakin aivan muuta, DHL:n lähetin on löydettävä oikea osoite ja vietävä paketti perille, postikonttorissamme työskentelevän intialaisen miehen on odotetava lounastaukoa vielä kaksi tuntia. Puolalaisen Konradin on purettava ja rakennettava, kunnes koittaa ilta. Kuningattaren on hallittava, kunnes koittaa kuolema. Maailman on kestettävä niin kauan, kunnes Jumala siihen kyllästyy. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Onko jollakin?

Tõnu Õnnepalu on tämän hetken merkittävimpiä ja kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita. Nyt ilmestynyt teos jatkaa Õnnepalun tinkimätöntä linjaa tarkastella tiukan henkilökohtaisesta ja rehellisestä näkökulmasta ihmisen olemassaoloa, suhdetta luontoon, yhteiskunnallisia, uskonnollisia, aatteellisia, moraalisia, eksistentiaalisia kysymyksiä… Õnnepalun tyyli on omintakeinen, lauserakenne ja rytmi, kerronnan kauneus lumoaa usein, välistä lakonisen toteava, hieman sarkastinen, ironinenkin perspektiivi antaa ajateltavaa – ja useasta näkökulmasta. Ja kaiken lävistää rakkaus luontoon, puutarhaan, yksinoloon – lähes kosminen yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemus.

Kirjassa on kaksi toisiinsa liittyvää osaa, Valede kataloog ja Inglise aed. Sitä voisi luonnehtia nykyhetken päiväkirjamerkinnöiksi, jotka laajenevat yksityisestä yleiseen, menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen suurten aatteiden pohdiskelusta totuuden jälkeisen ajan hämmentyneeseen tarkkailuun. Teos on kahden saaren, hiljaisen ja lähes aution Hiidenmaan ja Englannin, lähinnä Windsorin ja Lontoon kirja. Teoksen molemmat osat ja erilliset luvut (yhteensä 87) muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, välissä toki lukuja, joiden teemat eivät liity toisiinsa. Loppusyksystä 2017 ilmestynyt kirja on syntynyt lyhyen, intensiivisen kirjoitusjakson aikana. Muistiinmerkinnät ja pohdinnat alkavat pääsiäistä edeltävistä viikoista ja päättyvät syksyyn ja sadonkorjuun aikaan. Ajanjakso on lyhyt, mutta siihen mahtuu hengästyttävän paljon painavaa asiaa, ja esille nousevien teemojen kirjo on laaja.

Tõnu Õnnepalun tuotantoon ei juuri mahdu ainoatakaan juonikäänteillään koukuttavaa lukuromaania, vaan viehätys piilee aivan muussa. Kaikella on vankka todellisuuspohjansa, joko omakohtainen elämänasenne, tunnetila, tai kurkistus menneeseen maailmaan jonkun aikalaisen silmin. Taito ja tyyli, jolla asiat saavat kirjallisen muotonsa, pitää lukijan mielenkiinnon valppaana.

Valede kataloog on Hiidenmaan kirja, kotisaaren kirja. On kevät, paastonaika, takana pitkä raskas talvi, ja masennuksen syövereistä irti rimpuilemisessa auttaa vain kolme asiaa: luonto, työ ja kirjoittaminen. Kaksi viimeistä ovat kirjailijalle lähes synonyymeja, vaikka joskus fyysinen työ auttaa parhaiten. Elämä on valehtelemista ja kirjoittajalla onkin aikomuksena kirjata omat tutut valheensa ja tallettaa ne valheiden katalogiin – kuin rakkaat kasvot valokuva-albumiin. Omien valheiden pohdiskelu laajenee pian yleiselle tasolle, ja parhaiten se onnistuu tutkimalla sanomalehtiä. Mutta kukaanhan ei enää tilaa lehtiä, vaan hankkii tietonsa muista lähteistä. Tai rakentaa itse oman totuutensa. Kertojalle lehdet tulevat kuitenkin säännöllisesti. Ne odottavat vintillä siisteissä nipuissa, 80-luvun lopun ja 90-luvun alun vuosikerrat, ja matkaavat aamuisin hellan eteen sytykkeiksi. Ne ovat täynnä oman aikansa valheita – tai totuuksia, kuin absurdeja viestejä ajasta, jota enää ei osaa oikein kuvitella, eikä sinne ainakaan kaipaa takaisin. Sanomalehdet kuuluttavat kahta totuutta, tai valhetta, kuinka sen ottaa. Toivoa, että kaikki jatkuu niin kuin ennenkin ja toivoa, että kaikki voisi muuttua. Toivoa, ettei mikään muutu ja toivoa, että katastrofi tulee sittenkin, ja eräänä päivänä meidän ei tarvitsekaan elää edelleen, että kaiken tämän muistaisimme. Kerronnan edetessä muistiinmerkinnät saavat yhä ajankohtaisemman näkökulman, vaikka teemat ovat toisaalta ikuisia. Jokainen ihminen ja aikakausi hahmottaa ympäristönsä ja oman totuutensa omalla tavallaan ja omasta viiteryhmästään lähtien.

Kirjan ensimmäisessä osassa on 57 lukua, erilaista teemaa, ja niiden monipuolista analyysia. Käsitellyiksi tulevat niin perhesuhteet, vanheneminen, käsitys vapaudesta, rauhan ja sodan teemat, suuret aatteet, päivänpolitiikka niin kotimaassa kuin ulkomailla, uskontojen problematiikka ja monet muut mielenkiintoiset ajatukset, joihin etsitään vastausta, mutta Õnnepalulle tyypilliseen tapaan niitä ei anneta. Aina vaihtoehtoja on useita, ja päätöksen mihin uskoa (vaikkapa litteän maapallon olemassaoloon) tekee jokainen itse – tai sitten joku meidän puolestamme. Jonkinlaisen apokalyptisen katastrofin odotus, johtuipa se lopulta ihmisestä ja hänen valinnoistaan tai jostain ulkopuolisesta seikasta, on toistuva teema ja leijuu monen pohdinnan taustalla. Pääsiäisajan muistiinmerkintöjä sitoo toisiinsa kirkkokalenterin päivittäiset raamatunlauseet. Konkreettisimmaksi analyysiksi sopinee luvun Tuomioistuimessa Pontius Pilatuksen kysymys Jeesukselle: Τί ἐστιν ἀλήθεια? Mikä on totuus? Mutta Pilatus ei kysy saadakseen tietää totuuden, vaan siksi, että saisi pestä kätensä puhtaaksi. Hän ei tiedä, mitä totuus tarkoittaa, enkä tiedä minäkään, mutta hän tietää vallan hyvin, mikä on valhetta. Ja minäkin tiedän. Olla tietämättä totuudesta ja valehteleminen ovat eri asioita.

Valede kataloogin pohdintoja yhdistää Hiidenmaan luonto. Luonnon ja kerronnan kauneus lumoaa aina, olipa kyseessä näkymä kotitalon ikkunasta puutarhaan, retki metsään ja meren rannalle tai istuskelu autioituneiden ja lähes luontoon kadonneiden asutustalojen raunioilla. Talojen, joissa sykki elämä muutaman vuosikymmenen ajan, kun niiden muinaiset asukkaat toteuttivat unelmaansa – tai elämänvalhettaan kahden maailmansodan välissä.

Ennen pitkää kotisaaren hiljaisuus, kauan jatkuneet ”yöpakkaset” ja ahdistus vaativat irtiottoa, kaiken jättämistä ja pakoa, uutta alkua – tai edes elämän jatkumista. Tällaisen mahdollisuuden tarjoaakin toinen suurempi saari ja ikkunasta avautuvat toisenlaiset näkymät, uppoutuminen työhön ja kirjoittamiseen, jotka voivat tarjota uuden mahdollisuuden.

Inglise aed, kirjan jälkimmäinen osa, onkin Englannin, lähinnä Windsorin ja Lontoon kirja, kirjailijalle jo aikaisemmilta vuosilta tuttu paikka. Siellä odotti ystävä, kunigattaren puutarhurina aiemmin työskennellyt Mark, joka tarvitsi apua nykyisen työnantajansa puutarhan kunnossapidossa. Luovuttuaan valtiollisesta kirjailijanpalkasta kirjoittaja kuvitteli kompensoivansa menetettyjä tulojaan, mutta pian kävi selväksi, että työllähän ansaitaan leipää, ei rikastuta. Päivittäinen rutiini, työnteko, lukeminen, luetun analysointi ja kirjoittaminen ovat asioita, joiden kuvaus vie romaanin lukijankin syvälle menneisyyteen, sekä samalla levottomaan nykypäivään. Analyysinsa saavat englantilainen vuosisatoja jäykkänä säilynyt sääty-yhteiskunta, 1800-luvun suuret aatteet, vallankumousunelmat, teollisuusväestön armoton osa, kapitalismi ja kommunismi ja erityisesti marksismi, taustana Terry Eagletonin kirja Why Marx Was Right. Parasta olisi ei vain siistiä hieman Marxin partaa, vaan haudata koko parta, yhdessä Marxin teosten kanssa, takapihalle pensaan juureen. Mistä tahansa valaisevasta aatteesta voi tulla dogmi, ja silloin se muuttuu kivettyneeksi linnoitukseksi, jonka suojissa on helppo tehdä niin hyvää kuin pahaakin. Mutta omasta ajasta ei ole pelastusta. Ainoa mahdollisuus on pettää systeemi ja siirtyä sivuun – mutta silläkin on hintansa: Minulla on vain ollut onni syntyä Neuvosto-Virossa, kaukaisessa ja hylätyssä kolkassa, ei kaikkein huonoimpaan aikaan, köyhänä, mutta ei kaikkein köyhimpänä. Nähdä hiukkasen molempia puolia. Ainoa mahdollinen tapa nähdä edes jonkinlaista totuutta on nähdä hiukkasen kumpaakin puolta. Mutta sen väistämätön hinta on se, ettei kuulu kummallekaan puolelle, ei kuulu mihinkään. Kuulumisen hinta on valehteleminen. Onko se kallis hinta? En tiedä, miten sen ottaa. Ihmisiä katsoessa tuntuu, että valheessa eläminen on helppoa, mutta onko se oikeasti?

Rinnan analyyttisen pohdinnan kanssa kirjassa kulkee tutuntuntuinen – õnnepalumainen – luonnonkuvaus, rytmikäs, tarkka ja kaunis, olipa kysymys tuokiokuvasta, laajemmista englantilaisen ”luonnonmaiseman” näkymistä tai historiallisten linnojen muotopuutarhojen loistosta. Eurooppalainen kulttuuri ja sen monipuolinen tunteminen ovat Õnnepalulle ominaista ja luonnollista maaperää, kauempaa katsellen näkee parhaiten niin omat kuin kansalliset valheensa. Päästyään hetkeksi kotiympyröiden vankilasta ja tunnusteltuaan tarpeeksi suuren maailman tuulia yllättäen kaipaakin vankilaansa takaisin: Ei ole mitään vapauttavampaa kuin kotimaa. Kotoinen ilmanala. Meren tuuli, joka yllättää Rohukülan satamassa. Yllättää joka kerta. Haluaisi hengittää keuhkonsa suureksi kuin meri. Täyteen tuota ilmaa. Ja sitten tyhjäksi.

Kaiken kaikkiaan: viisaan ihmisen kirjoittama viisas kirja.