Virossa on totuttu siihen, että taidemaalarit, rockmuusikot, entiset huippu-urheilijat tai poliisit kirjoittavat runokokoelmia tai romaaneja. Ja myös arkkitehdit!

67-vuotias Ignar Fjuk julkaisi keväällä esikoisromaaninsa, mutta romaanista kirjoitettujen esittelyiden mukaan sitä oli jo odotettukin eli ainakin joillakin oli tietoa Fjukin kirjallisista harrastuksista. Eikä kyseessä ole mikään itse maksettu vaatimaton omakustanne, vaan arvostetun Varrak-kustantamon kaunis teos.

Ignar Fjuk on itsellenikin tuttu jo Viron laulavan vallankumouksen vuosilta, jolloin hän Viron arkkitehtiliiton puheenjohtajana oli ideoimassa ja johtamassa Viron luovien liittojen yhteiselintä, kulttuurineuvostoa. Politiikka vei hänet kolmeksi kaudeksi Viron parlamenttiin ja vuosikausia hän on vetänyt Klassikaraadiossa omaa puheohjelmaansa. Ignar Fjuk on työskennellyt poliitikon roolinsa ohella, ennen ja jälkeen myös ennen kaikkea arkkitehtina, mutta myös opettajana ja Tallinnan kaupungin suunnitteluviraston johdossa.

Ignar Fjukin romaani pani suoraan sanoen minut hämmästymään, ällistymään ja jopa pyörittämään silmiäni. Onneksi netistä löytyi Priit Hõbemägin kirjoittama kritiikki: ”Valge vannikohvik on kummastav, kaasakiskuv, segadusseajav, keelemänguline ja kihiline”. Hyvä Hõbemägi, kuvaat tarkkaan myös minun tuntemuksiani! Fjuk osaa kirjoittaa, kieli on kaunista, jännittävää ja kirjailija myös tosiaankin leikittelee kielellä. Arkkitehti ja kirjailija yhdistyy ja lukija nauttii mm. kirjan Tarton, sen rakennusten arkkitehtuurin tai talojen sisätilojen hienosta kuvauksesta.

Romaanin tarina kyllä koukuttaa, mutta kovin usein lukija ei ymmärrä yhtään mitään tai ainakin ällistyy ja hämmästelee ja plaraa sivuja taaksepäin päästäkseen taas kärryille.

Omaelämänkerrallistakin romaanista varmasti löytyy, sillä romaanin alussa 12.3.1964 toinen romaanin päähenkilöistä, vähän yli 10-vuotias Faur näkee, kuinka naapurivaltion presidentti Urho-Urho tekee ystävyysvierailun Tarttoon. Ja todellisuudessahan Suomen presidentti Urho Kekkonen vieraili Tartossa juuri 12.3.1964. Samassa kaupungissa asui myös samana päivänä 11 vuotta täyttänyt Ignar Fjuk. Urho-Urhon Tarton vierailun aikana Faur näkee ensimmäistä kertaa Maaritsan, mustaan pitkään päällystakkiin ja leveälieriseen hattuun pukeutuneen ryhdikkään, mutta hieman erikoisen nuorenmiehen. Faur kiinnostuu miehestä, alkaa seurata häntä, haluaa yhä enemmän olla tuo mies, yhä enemmän ja enemmän samaistua häneen. Romaanin lopussa (vuonna 1985?) käy ilmi, että ehkä Maaritsan hahmo onkin vain pelkkä Faurin mielikuvituksen tulos.

Romaanin toinen päähenkilö on Mirt, joka tapaa presidentti Urho-Urhon maaliskuussa 1964 Tartossa ja jonka unelma on valkoinen kylpyammekahvila (vrt. romaanin nimi).

Romaanin keskeisiä tapahtumia ovat vielä Urho-Urhon Tarttoon saapuessa parittelevat koirat – suuri ja pieni – jotka jäävät kiinni toisiinsa ja ulistessaan varastavat yleisön koko huomion Urho-Urhosta itseensä, kirkon kelloja soittava (tai ei-soittava) Saulus tai Paulus jne. Kuulostaako ymmärrettävältä? Ehkä ei pidäkään, mutta kiinnostavan ja tavallaan palkitsevankin lukukokemuksen Ignar Fjukin romaani tarjoaa. Priit Hõbemägi muuten vertaa Fjukin romaania mestariohjaaja Federicon Fellinin omaelämäkerralliseen Amarcord-elokuvaan.