Juhani Salokannel on Viron kirjailijaliiton jäsen. Sekä kirjailija itse että hänen Tammsaare- ja Kross-elämäkertansa tunnetaan hyvin Viron kirjallisissa piireissä. Salokannel työskenteli Suomen Viron-instituutin johtajana vuosina 1997–2000 ja oli tuolloin tuttu näky Viron kirjailijaliiton talossa Tallinnan Harju-kadulla.

Viron kirjallisuuselämän tuntemus ja pitkäaikaiset suhteet sen edustajiin ovat myös Salokantelen uusimman teoksen taustalla. Salokannel totesi eräässä haastattelussa virolaisten kirjailijoiden perheiden – puolisoiden, lasten, isovanhempien – kiehtoneen häntä vuosikymmenten ajan. Virossa on todella ollut tunnettuja kirjallisuusdynastioita, kuten Raudit, Viidingit, Krossit, Sangit ja Ehinit, jotka vieläpä ovat usein asuneet samassa kirjailijaliiton talossa osoitteessa Harju 1. Neuvostoaikana saattoi kirjailijaliiton kongressissa tai yleiskokouksessa käydä niinkin, että puhujankorokkeelle noussut räyhäkäs Uno Laht ”paljasti” Viron kolme kirjallisuusperhettä, jotka suhmuroivat tärkeimmät edut (matkat ja käännökset) itselleen. Koska väitteellä ei ollut juurikaan todellisuuspohjaa, jätän nimet tässä yhteydessä mainitsematta. Salokannelkaan ei viittaa kirjassaan tähän virolaisissa kirjallisuuspiireissä aikoinaan tunnettuun, mutta sittemmin unohtuneeseen välikohtaukseen. Värikäs Uno Laht itse on jo aikoja sitten poistunut kirjallisuuden näyttämöiltä.

Viron kirjallisuuselämää vuosikymmenet seurannut kirjailija kertoo teoksen johdannossa, että virolaiset kirjailijapiirit ovat hänestä aina tuntuneet puhaltavan enemmän yhteen hiileen ja olleen solidaarisempia toisilleen kuin vastaavat yhteisöt Suomessa. Näin oli jo neuvostokaudella eikä uudelleenitsenäistymisen jälkeinen aika ole tuonut siihen muutosta. Entisaikoina merkittävä osa kirjailijoista oli opiskellut yhdessä ja samassa Tarton yliopistossa ennen asettumistaan asumaan yhteen ja samaan taloon Tallinnassa; toisinaan he myös avioituivat keskenään ja saivat lapsia, jotka ovat vuorostaan löytäneet paikkansa kirjallisuuselämässä tai ainakin kokeilleet siipiensä kantavuutta siellä. Tätä kaikkea kuuluu Suomessa esiintyvän paljon harvemmin.

Juhani Salokantelen teos kattaa pitkän ajanjakson virolaista kirjallisuuselämää, kuvaillen ja vastakohtaistaen tilannetta Neuvosto-Virossa, murroskaudella ja uuden aikakauden Viron tasavallassa. Etenkin tapa, jolla asioita hoidettiin ja järjestettiin neuvostoaikana, tuntuu suomalaisesta – ja todennäköisesti myös nuoremmasta virolaisesta – lukijasta varmasti perin salamyhkäiseltä ja oudolta, ja kirjailija on tehnyt kiitettävää työtä avatessaan näiden järjestelmien taustoja. Tunnustuksen ansaitsee myös se, ettei Salokannel ole unohtanut pakolaiskirjallisuutta: siitä oltiin Virossa erittäin kiinnostuneita varsinkin neuvostoaikana, jolloin sitä oli kuitenkin hyvin vaikea saada käsiinsä. Tarve tuli tyydytettyä murrosvuosina, kun lännestä, etenkin Yhdysvalloista ja Kanadasta, lähetettiin merikonteittain vironkielistä kirjallisuutta Viron kirjastoihin. Kirjoja tuli paljon myös Ruotsista, jossa toimi Eesti Kirjanike Kooperatiiv -kustantamo ja työskenteli monia suosittuja kirjailijoita, kuten Karl Ristikivi, Bernard Kangro ja Kalju Lepik.

Virolaisia on vähän ja virolaisen kirjallisuuden kenttä on pitkään ollut juuri niin pieni tai suuri, että asiaan paneutunut henkilö (kirjallisuustieteilijät, kriitikot ja virolaisen kirjallisuuden kääntäjät) on voinut saada siitä suhteellisen kattavan yleiskuvan (nykypäivänä tilanne on toinen). Virolaista kirjallisuuselämää pidempään seuranneet ihmiset, varsinkin jos he kävivät Tallinnassa usein tai peräti asuivat siellä, kuten Salokannel, tunsivat suurimman osan oman aikansa kirjailijoista.

Juhani Salokannel on itse työskennellyt Suomessa useissa kustantamoissa ja tämä selittää hänen kiinnostuksensa kustannustoimintaan Virossa. Hän tietää, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, ja hänen kuvauksensa neuvostovirolaisen kustannustoiminnan tavoista, sensuurista ja muista rajoitteista ovat todella silmiä avaavia. Samalla voi kysyä, miten sellaisissa olosuhteissa ylipäätään saattoi syntyä niin paljon hyvää kirjallisuutta kuin Virossa 1960- ja 1970-luvuilla syntyi.

Uuden ajan klassikkojemme Paul-Eerik Rummon, Jaan Kaplinskin, Hando Runnelin, Viivi Luikin ja Juhan Viidingin alias Jüri Üdin tuolloin kirjoittamiin runoihin ei ajan hammas ole pystynyt. Tuolloin kirjoittivat pääteoksensa Jaan Kross, Lennart Meri ja Mati Unt, tuolloin aloittivat uransa Mats Traat, Enn Vetemaa ja Arvo Valton – kaikki kirjailijoita, joiden tuotannosta on jäänyt virolaisen kirjallisuuden kaanoniin monia teoksia. Juhani Salokannel on etsinyt vastausta myös edellä esittämääni kysymykseen, ja siinä määrin kuin ilmiö ylipäätään on selitettävissä, ovat Piret Saluri, Anu Saluäär-Kall, Asta Põldmäe ja Rein Veidemann avanneet sitä haastatteluissaan. Elo Viidingin muistelmat kasvamisesta suuren runoilijan tyttärenä täydentävät kokonaiskuvaa olennaisella tavalla.

Virolaista kirjallisuutta on viimeisen puolen vuosisadan aikana suomennettu melko paljon, ja Salokantelen teos antaa toivottavasti lukijalle riittävästi kiintopisteitä omien lukukokemusten tueksi. Tekstiä virolaisin silmin lukiessani arvostan erittäin paljon kirjoittajan kykyä muodostaa koko kirjallisuuden kirjavasta kentästä yleistävä ja ymmärrettävä yhteenveto, jota samalla havainnollistetaan ilmeikkäillä yksityiskohdilla. Virolainen kirjallisuuselämä on todellakin muuttunut merkittävästi viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Viron vapautuminen on tässä suhteessa vain yksi – olkoonkin että meille henkisesti tärkein – tekijä. Painotekniikan mullistukset, internetin tulo ja kirjallisuuden liukuminen marginaaliin kaikkialla Euroopassa muodostavat toisen puolen kirjallisuusmaailmaa perin pohjin myllertäneestä prosessista.

Juhani Salokantelen kirja Viron kirjallisista verkostoista on ennen kaikkea yleiskuvaus suurista muutoksista virolaisen kirjallisuuden pienellä kentällä, ja kirjailija on kyennyt elävöittämään ja terävöittämään tätä kuvausta kiinnostavilla henkilökohtaisilla detaljeilla. Kirjan kuvituksessa on monia aiemmin tuntemattomia valokuvia, jotka on ottanut Viron kirjailijaliiton jäsen Turid Farbregd.