Eeva Parkin romaanin Viimeisellä rajalla alkuasetelma on kuin suoraan trilleristä. Nuori nainen seisoo ikkunan äärellä jossakin Tallinnan syrjäseudulla sijaitsevassa ränsistyneessä talossa. Hän on palannut kotikaupunkiinsa muttei tunne sitä enää omakseen. Hän on joutunut kokemaan hirvittäviä asioita. Hän päättää ostaa lapsuudenystävältään aseen.

Miten tähän on tultu? Mitkä motiivit ja tapahtumat ovat johtaneet näin epätoivoiseen tilanteeseen? Mitä tästä kaikesta seuraa, kuka joutuu pistoolin tähtäimeen? Lukija ei malta laskea kirjaa kädestään, ennen kuin sen viimeiset sanat on luettu. On sileää. On mustaa.

Trillerinomaisen alun jälkeen suoraviivaisuus mutkistuu ja kerronta monisäikeistyy. Käy ilmi, että ikkunan äärellä seisova nainen on nimeltään Tiiu ja että hänellä on ollut aika tavanomaiset lähtökohdat elämälleen. Lapsuus ja nuoruus ovat kuluneet suunnilleen samalla tavalla kuin kenellä tahansa samanikäisellä vanhempien kanssa kinastellen, koulua käyden ja kavereita tapaillen. Kaikki sujuu kohtuullisen hyvin, kunnes yhtäkkiä kaikki muuttuu peruuttamattomasti.

Eeva Park kuljettaa Tiiun tarinaa monessa aikatasossa ihmisten välisiä suhteita ja tilanteita osin välähdyksenomaisestikin kuvaten. Mullistavaan käännekohtaan johtavat tapahtumat, tapaamiset ja sananvaihdot loksahtelevat romaanin edetessä kohdalleen kuin palapelin osat. Kaikki liittyy kaikkeen – myös maailmankaikkeuden mitassa. Romaanin teema tihentyy keskustelussa, jonka Tiiu ja hänen ystävänsä Heidi käyvät lukion viimeisen vuoden ulkomaanmatkalla Espanjassa. Vaikka kaikkia taivaankappaleita – joita ihmisetkin atomeineen pohjimmiltaan ovat – sitoo toisiinsa painovoiman aiheuttama keskinäinen vetovoima, on ilmiöitä, joissa fysiikan lait evät päde.

”Ja kuka päättää, että jostain hiukkasesta tulee yhtäkkiä antihiukkanen ja musta aukko nielee sen? Mitä jos sinusta ja minusta tulee erilaiset hiukkaset ja toinen pyyhkäistään maailmankaikkeuden näkökentästä olemattomiin?” Kysymystensä kautta Tiiu tulee tietämättään ilmaisseeksi oman kohtalonsa: hänestä tulee tahtomattaan antihiukkanen.

Romaanin nimi Viimeisellä rajalla viittaa mustien aukkojen tapahtumahorisonttiin, rajakohtaan, jonka jälkeen ei enää ole paluuta meidän tuntemaamme maailmankaikkeuteen. Romaanissa tapahtumien vääjäämätön horisontti nielaisee Tiiun tulevaisuuden sellaisena kuin hän on sitä ennakoinut ja hän joutuu tahtomattaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun on joutunut toiselle puolelle, astuvat voimaan toisenlaiset lait: ihmisen raadollisuus kaikkine lieveilmiöineen. Viimeinen raja on se, josta jo Dante aikoinaan kirjoitti Jumalaisessa näytelmässään ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.”

Viimeisellä rajalla on rankka ja synkkä teos, jossa sää on usein sateinen ja maisema ankea ja jossa koirat haukkuvat pahaenteisesti. Matkapuhelimen soittoäänenä saattaa kajahtaa ilmoille James Bondin tunnussävel. Teoksessa risteilee myös viittauksia tieto- ja kaunokirjallisuuteen: Thor Heyerdahlista Stephen Hawkingiin ja Tove Janssonista Herman Hesseen. Kiintoisa on viittaus kirjaan, jonka Tiiu on napannut mukaansa kohtalokkaaksi osoittautuvalle automatkalle: Ajan tytär.

Kirjan nimi viittaa kirjailija Francis Baconin sanomaksi mainittuun lausahdukseen ”Totuus on ajan tytär, ei auktoriteetin”. Näin Tiiun tarinan – kuten monet muut kaltaisensa – voisi tulkita totuudeksi omasta ajastamme. Kuka tahansa saattaa päätyä uhriksi, kun rahanahneus ja hämärät bisnekset pyörittävät maailmaa. Tiiun kaltaisia antihiukkasia, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa normaalina pitämäämme elämään ilman omaa syytään, yhtäkkiä ja sattumalta, on keskuudessamme lukuisia. Kuinka heidät saisi kiskotuksi tapahtumahorisontin tälle puolen, ja kuka sen tekisi?

Romaanin käsittelemät aiheet – petos, ihmiskauppa ja kosto – antaisivat kirjoittajalle mahdollisuuden vaikka minkälaiseen moralisointiin ja kauhisteluun, mutta teoksen painopiste on muualla: yksityisen ihmisen samastuttavassa epätoivossa, joka viime kädessä laajenee koko yhteiskuntaa koettelevaksi ongelmaksi. Eeva Park kirjoittaa loistavasti. Kieli on toteavan tehokasta, kuulasta kuin hallayön jälkeinen kirkas syyspäivä – ja yhtä hytisyttävää. Osan kiitoksista ansaitsee Sanna Immasen huolellinen ja taitava suomennos.