
Mart Laar on ilmiö. Minulle ei tule maailmanhistoriasta äkkiseltään mieleen toista valtionjohtajaa (joka pääministeri Virossa tosiasiallisesti on), jolla olisi sivustakatsojan silmin ollut yhtä huonot edellytykset uudistaa ajastaan jälkeen jäänyttä pikkuvaltiota ja istuutua saman pöydän ääreen suurvaltojen päämiesten kanssa. Mart Laarilta tämä kuitenkin luonnistui vuosien ajan ja muistelmateos Viro vuonna nolla on selonteko siitä, miten kaikki oli mahdollista.
Minun varhainen aikuisikäni ajoittui vuosiin, jolloin Mart Laar oli jo ehtinyt tehdä politiikassa suuria tekoja. Tuolloin en jaksanut ymmärtää, miten hän ylipäätään sai tehtyä mitään. Jostain 1990-luvun keskivaiheilta ja sen jälkeisiltä vuosilta muistuvat mieleeni vaaliväittelyt, joiden kohokohtia olivat Laarin ja Edgar Savisaaren väliset voimainkoetukset. Sellaisina kai niitä katsojille markkinoitiin, vaikka minusta kamppailut tuntuivat aina jotenkin kovin epätasaväkisiltä. Mart Laarin esiintymisiä katsoessa minulle tuli aina mieleen lähiön tornitalojen keskelle eksynyt ekaluokkalainen, jolla on liian painava reppu ja paidannapit vatsan kohdalta vähän piukalla. Ja kun koronapöydän äärellä tupakkaa kiskoneet isot pojat alkoivat tuijottaa pikkukoululaista pilkallisesti, epämiellyttävä olotila kouraisi häntä mahanpohjasta tavalla, jonka saattoi aistia myös televisioruudun toisella puolella. Siltä minusta ainakin tuolloin tuntui. Laar vaikutti liian epävarmalta, eksyneeltä ja herkkähipiäiseltä niittääkseen mainetta karismaattisena ja vahvana poliitikkona, jota hän käsittääkseni yritti esittää.
Kun nyt luen Mart Laarin muistelmia noita televisioesiintymisiä edeltäviltä vuosilta, ymmärrän tietenkin, miten väärässä olinkaan. Laar mahtoi pikemminkin olla turhautuneen kyllästynyt koko siihen joutavaan nahisteluun ja puuhasteluun, johon joutui vaalien alla keskittymään – hetkeä aiemmin hän oli sentään vielä puinut maailmanpolitiikkaa Margaret Thatcherin ja Carl Bildtin kanssa, ostanut Israelista tonneittain aseita ja käynyt Itä-Virumaalla vakuuttamassa narvalaisille, ettei näiden kannattaisi repiä valtakuntaa hajalle ja irtaantua Virosta. Sellaiset kuviot saattavat viedä ajatukset toisaalle.
Mart Laarin tapa kirjoittaa asioista on kiistattoman teeskentelemätön. Yhtä kiistattomasti tulee esiin myös kirjoittajan oman roolin erityislaatuisuuden tiedostava näkökulma. Erityisen kiinnostavaa luettavaa muistelmista tekeekin suoraan kuljettajan paikalta avautuva näkymä valtion rakennustyömaalle, jolla oli edettävä vauhtia hölläämättä, improvisoiden ja suuriakaan riskejä kaihtamatta. Laarin muistelmat tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden perehtyä siihen, kuka kukin oli 1990-luvun alun Virossa valtion ensimmäisen pääministerin silmin, ja kuinka pieni ja jo yliopistovuosina tiivis oli niiden ihmisten piiri, jotka alkoivat tehdä koko Viron kannalta ratkaisevan tärkeitä päätöksiä.
Viro vuonna nolla -kirjan muistelot ovat pitkälti samoja, joiden perusteella tehtiin virolais-suomalainen dokumenttielokuva Rodeo – osuva nimi sekin tuolle aikakaudelle. Meno oli hurjaa eikä tarinoissa aina ollut sijaa sankareille. Ennen kaikkea Laarin muistelmat kuitenkin muistuttavat sanonnasta, jonka mukaan poikkeusyksilöksi ei synnytä vaan kasvetaan. Poikkeukselliset ajat ja olosuhteet voivat nostaa esiin täysin yllättäviä päähenkilöitä, joilla paljastuu olevan täysin yllättäviä kykyjä. Juuri näin kävi Virossa vuonna nolla.
Riho Laurisaar
Suomennos Petteri Aarnos
Elo 5/2019