Inkerinsuomalaisuus on huonosti tunnettu pala suomalaisvirolaista yhteistä tarinaa, molemmin puolin lahtea. Virossa asuvat suomalaiset, Inkerinmaalta mutkien kautta tulleet, ovat Suomen-silta itsessään.
Inkerinsuomalaisten kohtalo on suoraan kansanmurhan oppikirjasta. Hajota, vainoa, tapa. Sen jälkeen pakota pelolla unohtamaan, kunnes lopulta kulttuuri ei periydy ja hiipuu pois. Stalin melkein onnistui – mutta ei aivan.
Viro tarjoaa tässäkin oppitunnin suomalaisille omaan historiaamme. Inkerinsuomalaisia on Virossa vähemmän kuin Suomessa, mutta heidän kulttuurinsa on sittenkin paremmin elossa.
Pian tulee 30 vuotta Viron uudelleenitsenäistymisestä. Laulavassa vallankumouksessa virolaiset pääsivät ja päästettiin jälleen suomalaisten tietoisuuteen. Kuin olisi saatu kauan kadoksissa ollut sukulainen jälleen perheyhteyteen.
Valtavan murroksen alle jäi toinen, pienempi. Myös inkerinsuomalaiset pääsivät vaikenemisen muurin läpi. Hajalleen heitetty, pieneksi peloteltu kansanryhmä sai itselleen äänen.
Neuvostoliiton kaatuminen oli liian iso uutinen, jotta tämä olisi erityisesti noussut suomalaiseen tietoisuuteen. Inkerinsuomalaiset olivat liian pieni joukko, ja unohdus oli liian suuri. Virossa puolestaan valtaväestöllä oli tarpeeksi tekemistä oman miehityshistorian läpikäymisessä ja valtion udelleenrakentamisessa. Lisäksi monet aktiivi-ikäiset inkerinsuomalaiset muuttivat Suomeen.
Salasuomalaisia joka nurkalla Virossa
Virossa olen vuosien mittaan hämmästellyt toistuvasti, kuinka moni kertoo, että ”minunkin isäni tai tätini oli suomalainen”. Vastapuoli on hämmästynyt puolestaan, kun olen kysynyt ”kuka sinä sitten arvelet olevasi”. He eivät enää pidä itseään inkerinsuomalaisina, vaikka verenperintö olisi jopa puoliksi suomalainen.
Kutsun näitä virolaisia salasuomalaisiksi. He ovat sitä hyvin suurta joukkoa, jolle kulttuuri ei ole enää periytynyt.
Yksi suomalaisjuurinen tuli juuri suurlähettilääksi Suomeen. Heitä on tieteessä ja kulttuurissa. Mutta suomalaisuus on useimmille yksi alaviite. Suomen kieltä äidinkielenään on puhunut joku isovanhemmista. Virossa kirjavaan historiaan on totuttu.
Esimerkiksi nykyinen väestöministeri Riina Solman on kuvannut taustaansa juuri näin. Hän ei nuorena ymmärtänyt, mitä suomalaisuus passin merkintänä tarkoitti. ”Minähän olen virolainen”, hän kertoi ajatelleensa. Hänen äitinsä on Pohjois-Inkeristä, läheltä vanhaa Suomen rajaa.
Suomalaisten luitten päälle rakennettu kaupunki
Suomalainen ei pysty koskaan täysin ymmärtämään, mitä tarkoittaa miehitys. Miltä tuntuu, kun joudut kieltämään itsesi, kielesi ja juuresi. Jotkut virolaiset ovat kuvanneet sitä hukkumisen tunteena.
Tämä kaikki, vielä paljon väkevämmin, tapahtui inkerinsuomalaisille. Heidän ainoa syntinsä on maantiede.
Pietari Suuri sai päähänsä rakentaa nimeään kantavan jättiläiskaupungin suolle keskelle suomalaisten asuinaluetta. Se on sananmukaisesti rakennettu suomalaisten ja muiden suomensukuisten luitten päälle. Suomalaiset työnnettiin ensin pois Jänissaaresta, sitten kauemmas. Tilalle tuotiin venäläisiä maaorjia Venäjän sisäosista.
Ahkeria suomalaisia kuitenkin siedettiin tsaarin Venäjällä. Tai paremminkin, annettiin olla. Inkerinmaa oli monen kulttuurin ja uskonnon kudos. Rikas Pietari hyödytti seutua monin tavoin. Ei ole sattumaa, että suomalaisten komeimmat kirkot olivat juuri Inkerinmaalla. Kantasuomalaisen silmin ne ovat kuin palatseja. Kansallispuvut olivat upeita, kouluverkosto kehittynyt.
Suomalaisuus muuttui epäilyttäväksi bolševikkien hallitsemassa Neuvostoliitossa. Neuvostovalta ajoi omaa ”arjalaisuuttaan”, isovenäläistä ylivaltaa. Polttouuneja se ei sentään kehittänyt, mutta onnistui tappamaan vankileirien saaristossa enemmän vihollisina pitämiään kuin natsi-Saksa.
Suomalaisuus riitti syyksi tulla vainotuksi tai tapetuksi
Ensimmäiset Inkerinmaan pakolaiset tulivat heti bolševikkikumouksen jälkeen. Unelma Inkerin valtiosta tai autonomisesta alueesta olisi ehkä voinutkin toteutua, jos Inkerinmaa olisi sattunut sijaitsemaan muualla kuin tuolloin Petrograd-nimisen pääkaupungin ympärillä.
1920-luvun lopulla alkoi venäläistäminen ja kollektivisointi. Maanviljelijä-suomalaisia päätyi karkotettavaksi kulakkeina pitkin laajaa Venäjää tekemään pakkotöitä neuvostovallan hyväksi.
1930-luvulla alkoi todellinen vaino. Suomalaisuus riitti syyksi tulla vainotuksi tai tapetuksi kansanvihollisena. Samoihin joukkohautoihin päätyivät inkerinsuomalaiset, sekä kommunistit, jotka olivat paenneet Suomesta epäonnistuneen kapinan jälkeen, ja amerikansuomalaiset, jotka houkuteltiin rakentamaan työläisten paratiisia.
Inkerinsuomalaisista tapettiin noin kolmannes. Muita suomalaisia vielä tuhansia päälle. Se oli joukkotuhonta, joka on vasta viime aikoina saanut Suomessakin laajempaa huomiota.
Põllkülan metsikön mykät haudat
Viimeinen kohtalonisku oli joutua toisen maailmansodan etulinjaan Saksan ja Neuvostoliiton väliin. Historian ironiaa on, että juuri sodan jaloista pelastaminen päättyikin kansan lopulliseen hajaannukseen. Vuosina 1943–44 evakuoitiin Suomeen runsaat puolet eli 63 000 inkerinsuomalaista.
Tämän vaiheen yksi solmukohta oli Virossa. Evakuointileirit sijaitsivat Paldiskissa ja sen kupeessa Kloogalla ja Põllkülassa.
Taudit ja nälkä uuvuttivat sotapakolaisia. Noin 1 500 menehtyi tauteihin odottaessaan pääsyä turvaan. Põllkülan metsässä näkyy edelleen joukkohautojen kumpuja, jos osaa katsoa. Alue jäi vuosiksi saavuttamattomiin Paldiskin sotilasalueen sisään. Nyt alueella on viitoin osoitettu muistolehto, johon inkerinsuomalaiset yhä harvalukuisammaksi käyvällä joukolla kokoontuvat. Jokaisella inkerinsuomalaisella on joku sukulainen, joka on kulkenut ”Pölkkylän” kautta evakkoon Suomeen – tai jäänyt kumpujen alle. Hartaushetkien tunnelma on aina käsinkosketeltava. Haudat ovat mykkiä, mutta metsä tuntuu humisevan surua ja kärsimystä.
Muistolehtoa on talkootyönä käynyt niittämässä Tallinnan Inkeri-seuran puheenjohtaja Vladimir ”Vogi” Vari, jotta haudat eivät kokonaan peittyisi unohduksen vesakkoon.
Paluu oli petos
Välirauhansopimuksesta seurasi, että Suomi luovutti inkeriläispakolaiset takaisin Neuvostoliittoon. Edelleen on eri näkemyksiä siitä, oliko Suomen todella pakko palauttaa heidät. Kaikki eivät uskaltaneet palata, osa pakeni Ruotsiin. Valtaosa uskoi valvontakomission vakuutteluja, että kaikki pääsevät kotiin.
Paluu oli kuitenkin petos.
”Viipurin asemalla se viimeistään selvisi”, kertoi Herta Preema, nykyään Järvamaan Inkerinsuomalaisten puheenjohtaja. Hän oli lapsena evakuointimatkalla. Hän ei useimpien muiden inkerinsuomalaisten tapaan ole katkera Suomelle, joka luovutti heidät Neuvostoliittoon. Hän ymmärtää Suomen olleen pakkoraossa.
Inkerinsuomalaiset kyörättiin eri alueille Keski-Venäjälle. Kieli ja kulttuuri hajosivat.
Muistot palasivat Hertan ja muiden matkan tehneiden mieleen kesällä 2019, kun inkerinsuomalaisten seurat järjestivät Via Ingria -muistomatkan 75 vuoden takaisen evakuoinnin muistoksi. Sama reitti kuljettiin nyt vastapäivään.
Viro oli lähellä vanhaa kotia
Stalinin kuoltua alkoi kyyditettyjen ja karkotettujen vähittäinen paluu. Inkerinmaa ympäröi Leningradia, pääsy sinne oli evätty huippusalaisella ukaasilla. Viroon ja Karjalaan, lähimmäs kotia, päätyi kumpaankin karkeasti 20 000 inkerinsuomalaista. Muutama tuhat oli saanut jäädä Leningradin seudulle. Suomesta oli jäänyt palaamatta noin 8 000 inkerinsuomalaista, noin puolet oli paennut Ruotsiin, ja osa sieltä eteenpäin.
Tuhannet suomalaiset kotiutuivat lopulta Viroon. Neuvostoilmaston lauhtuessa he uskalsivat tulla koloistaan. Kaikki eivät olleet unohtaneet suomen kieltä tai perinteitä. Viron inkerinsuomalaisten järjestäytyneisyys viettää näinä vuosina 30-vuotisjuhliaan. Juhlissa toistuu kiitollisuus virolaisille siitä, että he saivat heimolaisten luona uuden kodin.
Kansanmurhan tuloksena on unohdus
Teloitukset, karkotukset ja vainot tyhjensivät Inkerinmaan. ”Kansanmurha ei ole pelkästään nopeasti tehty tuhoaminen, vaan myös hidas prosessi, jossa ihmisiä estetään käyttämästä kieltään ja kulttuuriaan”, kuvaa Suomen Akateemisen Inkeri-seuran puheenjohtaja Reijo Rautajoki.
On helppo ymmärtää, miksi niin moni vanhempi ei halunnut siirtää lapsilleen kieltään ja kulttuuriaan. Siten suojeltiin lapsia. Oli paremmin turvassa, jos lapsi ei puhu suomea edes vahingossa. Kannatti myös kiireesti mennä venäläisen kanssa naimisiin, että sai venäläisen sukunimen.
Kansanmurha toimii juuri näin. Pelon vuoksi ihmiset itse valitsevat vaikenemisen ja unohduksen.
Viron inkerinsuomalaisista tuli salasuomalaisia myös osin itselleen. Passin merkintäkin oli saattanut vaihtua virolaiseksi, kun kerran siellä asuttiin, ja viroa puhuttiin. Historian paradoksi on, että neuvostopassin ”suomalainen”-merkintä lopulta auttoi muistamaan juurensa silloinkin, kun ne muuten olivat katkeamassa.
Edelleen osa vanhemmista ihmisistä pelkää sanoa olevansa inkerinsuomalaisia. Vielä vironsuomalaisen kulttuuriautonomian vaaleissa vuonna 2017 Haapsalussa eräs vanha rouva kieltäytyi osallistumasta vaaleihin, koska ”nimi jää johonkin rekisteriin, eikä voi tietää, mitä siitä seuraa”.
Osallistumisprosentti olikin alhainen. Ja kun se on liian alhainen, lakkautetaan kulttuuriautonomia, koska sen edustajia ei mukamas enää ole.
Patsaat sodassa: evakuointileiri vai fasistien keskitysleiri
Osa inkerinsuomalaisista on itsekin sisäistänyt sovjettisen historiatulkinnan. Heille kerrottiin, että fasistit veivät heidät kotoaan väkisin Suomeen, ja matkalla osa menehtyi saksalaisten keskitysleirillä. Evakuointileiri sijaitsi Kloogan keskitysleirin vieressä. Neuvostovalta sekoitti ne tarkoituksella.
Põllkülan evakuointileirin hautamuistomerkki pakomatkalla uupuneille inkerinsuomalaisille.
Kuva: Hannele Valkeeniemi
Venäjä käy muistisotaa mm. patsailla. Inkerinsuomalaisia koskee yksi tuore tapaus. Inkerinsuomalaisten joukkohaudan muistokiven viereen Paldiskissa ilmestyi vuonna 2012 toinen kivi, lähes kopio vuonna 2008 pystytetystä kivestä.
Alkuperäisessä lukee ”Tässä lepäävät sadat Inkerinmaalta evakuoidut siviilit, jotka odottivat kuljetusta Suomeen 1942–43”. Uudemmassa, Venäjän suurlähetystön tuella pystytetyssä kivessä lukee ”Muistaen fasismin uhreja, jotka tuotiin 1942–44 Venäjältä Paldiskin keskitysleiriin”.
Vaikka uudempi kivi on ilmiselvää hybridisotaa, ilmeni, että sitä on vaikea saada enää pois. Niinpä ”vastatoimena” kunnostettiin 2018 suomalaisten muistokiven aluetta komeammaksi.
Mistä nuo kaikki ry***t oikein tulevat!
Inkerinsuomalaiset unohdettiin aktiivisesti myös Suomessa. YYA-Suomessa kaikki kiinnostus rajantakaiseen oli neuvostovastaista. Suomen voi sanoa suorastaan kääntäneen selkänsä. Tehtaankadun aivopesun tuella inkerinsuomalaiset unohtuivat vielä tehokkaammin kuin virolaiset suomalaisten tietoisuudesta.
Kun sitten presidentti Mauno Koivisto teki kuuluisan tulkinnan, jolla inkerinsuomalaiset saivat 1990 paluumuuttajan aseman, puoli Suomea hämmästyi. Mistä nuo kaikki ry***t oikein tulevat? Eivät ne edes osaa suomea…
Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi. Suomi oli lamassa, ja maahan tuli myös somalipakolaisia. Massatyöttömyys oli pannut maan polvilleen. Julkisuus keskittyi sopeutumisen ongelmiin, ei inkerinsuomalaisten tarinaan, vaikka sen olisi jo saanut kertoa. Moni inkerinsuomalainen oli järkyttynyt. Venäjällä haukuttiin suomalaiseksi ja Suomessa venäläiseksi.
”Inkeriläisyys oli synkkä mysteeri, josta vaiettiin”, totesi Lea Pakkanen lehtihaastattelussa alkuvuonna 2020. Hän on muuttanut Suomeen paluumuuttajana lapsena. Jotta ei tulisi ryssitellyksi ja huoritelluksi, hän torjui teini-iässä inkeriläisyyden täysin.
Finlandia-talossa järjestettiin 2019 Inkeriläisten suurjuhla, jossa Lea Pakkanen kertoi, miten hän löysi lopulta identiteettinsä. Nuorena maailmanparantajana hän oli päätynyt Sri Lankaan, tamileja vastaan käytyyn sisällissotaan. Vasta sen jälkeen hän oivalsi itse olevansa osa vainottua kansaa.
Se oli ollut liian lähellä nähtäväksi – hänelle, kuten suomalaisillekin.
Sulautuneena Suomessa, vähemmistökulttuurina Virossa
Pelastautuminen äiti-Suomen syliin johti ongelmien jälkeen sulautumiseen. Oliko se karhunpalvelus, kysyy nyt moni. Olisiko vain pitänyt taistella, että inkerinsuomalaisuus olisi saanut elää omalla maallaan, kuten Pietarin inkeriläisaktivisti Wladimir Kokko on todennut. Historiaa ei saa käännetyksi taaksepäin, että voisi kokeilla.
Inkerinsuomalaisten XXIX laulu- ja tanhujuhlien kulkue Kosella 21.7.2019.
Kuva: Hannele Valkeeniemi
Virossa inkerinsuomalaisuus elää vähemmistökulttuurin asemassa paremmin. Näin tuskin olisi, ellei suomalaisilla olisi kulttuuri-itsehallinnon statusta. Tämä takaa niukan valtion tuen järjestötoiminnalle. Suomalaisuus on Virossa ylipäätään arvostettua. Suomen on kiittäminen paljolti inkerinsuomalaisia siitä, että niin monissa Viron kouluissa opetetaan suomen kieltä.
Inkerinsuomalaisilla on Virossa kuoroja ja tanssiryhmiä sormituntumalla arvioiden enemmän kuin Suomessa. ”Kävely on jo hankalaa, mutta tanssia jaksan vielä”, nauroi Tallinnan tanssiryhmä Katajan senioritanssija Julia Ingnatjeva vuoden 2019 inkerinsuomalaisten laulu- ja tanhujuhlilla. Nämä kesäjuhlat ovat umpisuomalaisin silmin iloinen suomalaisvirolainen sekametelisoppa.
Virossa kolmenlaisia suomalaisia
Jo pelkästään sana ”inkeriläiset” etäännyttää. Kyse on suomalaisista, jotka Ruotsin vallan aikana tulivat asuttamaan Suomenlahden pohjukkaan Inkerinmaaksi kutsuttua aluetta. Suomenkielisissä lehdissä heitä kutsuttiinkin ennen sotia Inkerin suomalaisiksi, erikseen kirjoitettuna. Etäännyttäminen on tuottanut tulosta. Suomalaisten on vaikea sisäistää, että suomalaisia on muuallakin kuin valtiollisessa Suomessa.
Virossa puolestaan inkerinsuomalaiset ovat tilastoissa edelleenkin suomalaisina, vasta viime väestönlaskennassa oli mahdollista rekisteröityä myös inkerinsuomalaiseksi. Sitä vaihtoehtoa käytti muutama sata. Uudelleenitsenäistymisen jälkeen Viroon on tullut myös uusi suomalaisryhmä, maahan muuttaneet Suomen-suomalaiset.
Siksi Viron tilastoissa on kolmenlaisia suomalaisia: niitä, joilla on Viron kansalaisuus ja niitä, joilla on Suomen kansalaisuus, ja Viron kansalaisissa osa on inkerinsuomalaisia, ja osa ”vain” suomalaisia. Ei ihme, että media, keskustelijat ja Suomen-suomalaiset menevät sekaisin.
Tiistaituvan kahvihetki – lämpöä ja karmivia tarinoita
Jokaiselle suomalaiselle voisi suositella seuraavan Viron-matkan – kun niitä taas saa vapaasti tehdä – yhdeksi kohteeksi vierailua inkerinsuomalaisten tiistaituvalle Tallinnan suomalaiseen seurakuntaan. Iloinen mummujen puheensorina on lämmintä, sekakielistä ja kotoisaa. Jos jää kysymään tarkemmin, saa kuulla hiuksia nostattavia kohtaloita. Se on syvempi elämysmatka kuin trendikäs valokuvamuseo tai suklaakahvila.
Monien suomen kieli on jo kankeutunut, on virolaistuttu. Vanhat laulut muistuvat silti mieleen tarkasti.
Tiistaituvalle kannattaa mennä siksikin, että se voi pian olla katoavaa kansanperinnettä. Vai onko? Tästäkin on vähintään kaksi mielipidettä. ”Olen osa sammuvaa kulttuuria”, kirjoitti hiljattain Facebookissa tarttolainen aktiivi Maria Abramova.
Sitten on niitä, joiden mielestä uusi aika mahdollistaa uudet kujeet, uusi koti-Inkeri voi olla vaikkapa virtuaalisesti verkossa.
On muita uuden alun merkkejä. Hiljattain Viroon ja Suomeen on perustettu akateemiset Inkeri-seurat. Lisäksi 2018 vironsuomalaisten kulttuuri-itsehallinto järjestäytyi uudelleen, ja toimintansa aloitti Eestisoomlaste Kultuuriomavalitsus (ESKO), jota johtaa Taisto Raudalainen. Hän on myös esittänyt Inkerin Instituutin perustamista.
On nuoria, jotka ovat kiinnostuneita juuristaan. Esimerkkinä tästä Kansallismuseon Inkeri-näyttelyn, ja elämäkertakirjan tehnyt Lea Pakkanen ja ohjaaja Lauri Randla, jonka elokuva Näkemiin Neuvostoliitto valmistui koronakeväänä.
Muisti talteen – vastalauseeksi kansanmurhalle
Virallisen vaikenemisen rinnalla inkerinsuomalaisuus on elänyt muistin ja tarinoiden varassa. On pian viimeinen aika saada muisti talteen.
Valtioneuvoston päätöksellä 2020 syyskuussa alkoi Suomessa Kansallisarkiston viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten joukkotuhonnasta.
Põllkülan leirialuetta puolestaan pyritään saamaan viralliseksi hautausmaaksi. Muistomerkin viereen kerätään nimiä Põllkülassa menehtyneistä. Se ei ole helppoa, koska menehtyneiden lista tuhoutui Paldiskin palossa 1944.
Sekin on osa kansanmurhan taudinkuvaa: kuolleetkin tapetaan, kun viedään muisto. Nyt sitä yritetään kuitenkin palauttaa.
Meidän ei-inkeriläisten, ei-kyyditettyjen ja ei-vainottujen velvollisuus on tehdä näkymättömät näkyviksi. Vaikka sitten vastalauseeksi kansanmurhalle.