Toisen maailmansodan syttyminen ja Viron joutuminen osaksi Neuvostoliittoa merkitsivät Suomen ja Viron aiemmin läheisten suhteiden täydellistä katkeamista. Yksittäisiä ihmisiä, lähinnä taiteilijoita, toimittajia ja poliitikkoja pääsi vierailemaan Viron neuvostotasavallassa 1950-luvun lopulta lähtien, mutta matkustaa piti Leningradin kautta ja aikaa tähän kului jopa vuorokausi. Helsingin ja Tallinnan välisen lauttayhteyden avaaminen vuonna 1965 aloitti uuden aikakauden Suomen ja Viron välisessä kanssakäymisessä. Se käynnisti uudestaan maiden välisen kulttuurivaihdon, taiteilijavierailut ja eri kulttuuri- ja taidelaitosten välisen yhteydenpidon. Erityisen tärkeäksi tapahtumaksi muodostui ainutlaatuinen Viron kulttuuriviikko, joka järjestettiin Suomessa toukokuussa 1967. Kulttuuriviikko toi Suomeen ison joukon virolaisia taiteilijoita. Niitä seurasi vielä Suomen kulttuuriviikko Virossa vuotta myöhemmin. Viikot ruokkivat runsaasti yhteistyötä maiden välillä.
Viron kulttuuriviikon järjestävänä osapuolena Suomessa oli Suomi-Neuvostoliitto-seuran (SNS) Eestin jaosto. Viroa varten ei ollut tuolloin omaa ystävyysseuraa ja käytännössä viikkojen järjestäminen edellytti Moskovan hyväksyntää. 1960-luvulla SNS:n Eestin jaosto oli kuitenkin poikkeuksellinen: ystävyysseura ystävyysseuran sisällä. Jaoston johtajana toimi Helsingin yliopiston fennougristiikan professori Lauri Posti, yksi presidentti Kekkosen luottomiehistä. Kekkonen oli tehnyt Postista myös Suomen ja Neuvostoliiton välisen kulttuurivaihtolautakunnan puheenjohtajan mistä käsin hän vaikutti merkittävällä tavalla Viron viikon toteutumiseen. Postilla ei ollut ideologisia siteitä Neuvostoliittoon. Viroon hän sen sijaan oli tehnyt useita kenttämatkoja 1930-luvulla. Tartossa hän pääsi vierailemaan uudestaan 1956 ja kuului myös Kekkosen Viron matkan (1964) suunnitelleeseen kolmikkoon. Ilman SNS:n mukanaoloa viikkoa olisi tuskin päästy järjestämään.
Ajatus Viron kulttuuriviikkojen järjestämisestä syntyi ilmeisesti Kekkosen Viron matkalla 1964. Juhani Suomen mukaan Kekkonen oli matkan aikana tullut vakuuttuneeksi, ettei Viro ollut venäläistynyt. Kekkonen ilmaisi sisäpiirilleen toiveen kulttuurivaihdon lisäämisestä Viron suuntaan tukeakseen virolaisen kulttuurin säilymistä elinvoimaisena. Kulissien takana kulttuuriviikkoja lähdettiin suunnittelemaan ja Kekkosesta tuli lopulta myös niiden suojelija. Viron kulttuuriviikko Suomessa järjestettiin 16.–23.5.1967. Kulttuuriviikkojen aikana Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehteen ”Liimatainen” nimimerkkinsä suojista (SK 3.6.1967) Viron kulttuuriyhteyksien vaalimisen tärkeydestä. Kulttuuriviikoilla oli peräti 300 virolaista esiintyjää ja järjestäjää. Viron osalta ryhmää kasvatti Estonian oopperan ja baletin tuominen lähes kokonaisuudessaan Helsinkiin. Estonia olikin viikkojen pääesiintyjä.
Estonia-teatterin vierailua isännöi Suomen Kansallisooppera, vaikka SNS oli viikkojen virallinen järjestäjä. Kansallisooppera ei halunnut olla tekemisissä SNS:n kanssa, vaan hoiti Estonian vierailuun liittyvät järjestelyt itse. Kansallisooppera oli yrittänyt saada Estoniaa Helsinkiin jo vuodesta 1959 lähtien, mutta projekti kariutui Moskovan vastustukseen. Kun Viron kulttuuriviikkojen järjestämiselle saatiin vihreää valoa Moskovasta, Suomen Opetusministeriö tarttui pitkään muhineeseen projektiin tuoda Estonia Kansallisoopperan vieraaksi. Koska Neuvostoliiton näkökulmasta kyse ei ollut tärkeästä asiasta, ei sieltä myöskään vierailun toteuttamisen annettu rahaa. Kansallisooppera maksoi osan Estonian vierailun kustannuksista. Virolaiset taiteilijat saapuivat laivalla, jossa he myös ruokailivat ja yöpyivät viikon ajan. Suomalaiset järjestivät viikon mittaan juhlia ja illallisia, sekä auttoivat Estonian muusikoita hankkimaan soittimiinsa varaosia. Useimmille Suomeen saapuneille virolaisille vierailu oli ensimmäinen kerta ulkomailla.
Estonian vierailu näkyi Suomen mediassa poikkeuksellisen laajasti. Kaikki päälehdet uutisoivat viikon mittaan vierailusta, sekä kirjoittivat Virosta laajemminkin. Monissa kirjoituksissa painotettiin sotienvälisiä kulttuuriyhteyksiä ja toivottiin yhteyksien palaavan. Viro – ei Neuvostoliitto – sai viikon mittaan runsaasti näkyvyyttä. Huomionarvoinen asia on myös Estonian ohjelmisto. Vaikka mukana oli muun muassa Tšaikovskin Joutsenlampi ja kaksi Verdin oopperaa, oli ohjelmistoon saatu myös Eino Tambergin musiikkia, Eduard Tubinin baletti Kratt, sekä Gustav Ernesaksin ooppera Myrskyjen ranta.
Neuvostotasavallat saivat erittäin harvoin tilaisuuksia viedä omaa musiikkiaan ulkomaille. Jos tällaiseen avautui tilaisuus, täytyi ohjelmistoon laittaa yleensä myös moskovalaisen säveltäjän teos. Näin ei tällä kertaa ollut. Vaikka virolaisten sävellykset eivät suomalaisiin täysin uponneetkaan, esittäjät otettiin vastaan sydämellisesti. Erityisen ylistävät arviot keräsi Suomessa vielä tuntematon kapellimestari Neeme Järvi. Hänestä kirjoitettujen arvioiden jälkeen Järvelle suorastaan satoi kutsuja Suomeen. Neuvostoviranomaisten vastustuksen vuoksi hän kuitenkin pääsi Suomeen vasta kolme vuotta myöhemmin Helsingin Juhlaviikoille vuonna 1970. Tämän jälkeen Järven kansainvälinen ura aukesi toden teolla.
Toinen Viron kulttuuriviikoilla debyyttinsä tehnyt kapellimestari oli Eri Klas, josta tuli ahkera Suomen kävijä 1970- ja 1980-luvuilla. Kolmas kulttuurivaihtojen kannalta merkittävä henkilö, joka pääsi kulttuuriviikon yhteydessä ensimmäistä kertaa Suomeen, oli ohjaaja Arne Mikk. Klas ja Mikk muodostivat myöhemmin dynaamisen duon, joka luotsasi Estonia-teatterin toisen kerran Suomeen vuonna 1980. Yhdessä Kansallisoopperan silloisen johtajan Juhani Raiskisen kanssa he kehittivät voimakkaasti Kansallisoopperan ja Estonian välistä yhteistyötä, joka oli erityisen läheistä 1980-luvulla. Klas ja Mikk vierailivat Suomessa ahkerasti, solisteja vaihdettiin ja tehtiin jopa yhteistuotantoja.
Estonia-teatterin vierailun ohella kulttuuriviikkojen yhteydessä järjestettiin monia pienempiä, mutta tärkeitä tapahtumia kansatieteellisestä näyttelystä kirjallisuusnäyttelyyn. Virolaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi oli saatu uudelleen käyntiin ja juuri kulttuuriviikkojen alla julkaistiin Friedebert Tuglasin Pikku-Illimarin suomennos. Tuglas oli joutunut paitsioon Stalinin kaudella ja erotettu kirjailijaliitosta. Hänen teoksensa kääntäminen suomeksi olikin saavutus sinänsä.
Viikon aikana Neuvostoliitosta puhuttiin hyvin harvakseltaan, mitä voidaan pitää hämmästyttävänä saavutuksena. Moskova oli päättänyt olla antamatta viikoille merkittävää statusta, minkä vuoksi korkeat virkamiehet enimmäkseen loistivat poissaolollaan. Tämä oli viikoille luultavasti siunaukseksi, sillä muutoin viikolla olisi pitänyt korostaa Neuvostoliittoa ja Viroa nimenomaan neuvostotasavaltana. Nyt fokus oli ennen kaikkea virolaisessa kulttuurissa ja Virossa, jota päästiin esittelemään laajasti suomalaisessa mediassa ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen.