Helsingin Taidehallissa avattiin 15.10.2010 näyttely Viron värit, joka esittelee virolaista maalaustaidetta Enn Kunilan yksityiskokoelmasta. Varsin suuren osan Viron taiteen historiasta kattava kokoelma on laajuudessaan ainutlaatuinen. Kokoelmaa voi pitää arvokkaana jo sen takia, että se on yksi harvoista eurooppalaisista yksityiskokoelmista, jotka kattavat monipuolisesti yhden maan ammattimaisen taiteen historian.
Yhtä laaja virolaisen taiteen näyttely oli esillä Suomessa vuonna 1929. Tämäkin näyttely oli Taidehallissa. 1990-luvulla ja 1980-luvun lopussa Suomessa esiteltiin virolaista avantgardetaidetta sekä maailmansotien välisen ajan klassista maalaustaidetta.
Viron värit -näyttelyn kuraattori on Tallinnan Kunstihoone-gallerian johtaja Harry Liivrand, jota haastattelin avajaisten aattona.
Enn Kunilan kokoelma oli viime keväänä esillä Kunstihoonen tiloissa. Näyttely saavutti valtavan suosion, ja sitä kävi katsomassa myös moni suomalainen taiteen ystävä. Näiden joukossa oli Taidehallin johtaja Maija Koskinen, jonka kanssa Liivrand sopi myöhemmin yhteistyöstä. Kunilan kokoelma täytyi saada esille Suomeen. Taidehallin näyttely on laajin Viron ulkopuolella esillä ollut virolaisen taiteen näyttely. Helsingissä on esillä 111 teosta 44 taiteilijalta. Näyttelyn on ripustanut taiteilija Olev Subbi, jonka töitä on myös esillä.
Näyttelyn vanhin teos on Johann Kölerin Italialainen maisema vuodelta 1859. Viron ammatillisen maalaustaiteen voi Liivrandin mukaan katsoa alkaneen Kölerin taiteesta. Italialainen maisema on romanttinen ja klassisen harmoninen maalaus. Näyttelyn uusin teos on Laurentsiuksen Mapplethorpen kalla, joka on maalattu vuonna 2009. Vaikka Laurentsiuksen ja Kölerin teoksien ajallinen välimatka on 150 vuotta, yhdistää niitä harmoninen värimaailma ja sommittelun selkeys.
Taidekoulu Pallaksen vaikutus
Useat näyttelyn työt edustavat Liivrandin mukaan virolaisen taiteen suuntausta, joka on jatkunut vuosikymmenten ajan. Tämä suuntaus korostaa klassista tyyliä ja sommittelua, hienostuneisuutta ja esteettisyyttä.
Taidehallin uuden näyttelyn pääpaino on 1930-luvun taiteessa ja sen vaikutuksessa myöhempään taiteeseen. 30-luvun tarttolainen Pallaksen koulukunta seurasi aikansa virtauksia ja oli uudenaikaisuudessaan samalla tasolla Pariisin ja muun Euroopan taiteen kanssa. Pallaksen opettajat toivat Viron taiteeseen tuulahduksia ulkomailta: pariisilaista värienkäyttöä, saksalaista ekspressionismia ja venäläistä teknistä taituruutta. Pallaksen koulukunnan taiteessa on piirteitä impressionismista, ekspressionismista, realismista ja fauvismista. Fauvismi on dekoratiivista ekspressionismia, jolle on ominaista vahvojen ja kirkkaiden värien käyttö.
Liivrand mainitsee, että taidekoulu Pallas on vaikuttanut virolaiseen taiteeseen tähän päivään asti. Pallaksen koulun käyneet jatkoivat opettajina Tallinnan ja Tarton taidekouluissa.
Pallaslainen tyyli eli läpi neuvostoajan. Taiteilijat jatkoivat maalaamista 1930-luvun mestareiden tyyliin: aiheina olivat esimerkiksi kaupunkinäkymät ja henkilökuvat. Tämä oli taiteilijoiden vastalause sosialistiselle realismille ja Neuvostoliiton asettamille oikean taiteen vaatimuksille. Taiteilijat halusivat olla suvereeneja ja paeta todellisuutta taiteeseen. Sosialististen teemojen asemesta taidetta leimasi yhteiskunnallinen neutraalius. Aikana, jolloin yhteiskunnallisuus oli tarkasti säädeltyä, osa taiteilijoista vältteli kaikkea yhteiskunnallisuutta.
Harry Liivrand kertoo, kuinka Aleksander Vardi perusteli maalaustapaansa vuonna 1981 seuraavasti: ”Minä maalaan pariisilaisittain, sillä en voi enää matkustaa Pariisiin.” Tähän lauseeseen kiteytyy taiteilijoiden vastalause Neuvostoliiton sulkeutuneisuudelle ja sosialistisen taiteen vaatimukselle. Taiteilija kaipasi vapauteen.
Kokoelman teokset näyttävät, miten virolaisessa taiteessa siirryttiin realismista modernismiin: ennen kaikkea impressionismiin ja ekspressionismiin. Näyttelyn ydin on juuri 1900-luvun alun työt ja modernismin läpimurto. Realistinen taide ei kuitenkaan väistynyt kokonaan modernististen suuntausten myötä, vaan realismiin on palattu virolaisessa taiteessa yhä uudelleen. Tämä näkyy myös näyttelyn töissä.
Viron taiteen modernismin ensimmäisen vaiheen voi katsoa alkaneen impressionismista, vaikutelmien taiteesta. Impressionistinen taide ei luovu näkyvän todellisuuden kuvaamisesta vaan pikemminkin pyrkii kuvaamaan kohteen sellaisena kuin ihmissilmä sen näkee: valon ja varjon vaihteluina, värähtelevinä väripintoina, joiden ääriviivoja ei ole vedetty tarkasti. 1900-luvun alun impressionismin suuri nimi on Ants Laikmaa, jonka teoksista on Taidehallissa esillä esimerkiksi talvimaisema Taebla (1936), Näkymä Caprilta (1911–1912) ja Yöllinen näkymä Caprilta (1910).
Värien lumous
Näyttelyn henkilökuvat, maisemat, kukka-asetelmat ja abstraktit teokset hehkuvat värejä. Kunilan kokoelman töitä yhdistää maalauksellisuus ja värikylläisyys. Esimerkiksi Rein Kelpmanin abstrakteissa maalauksissa on Liivrandin mielestä tärkeintä väri, ei muodon abstraktius. Kelpmanin maalaukset ovat hänen mukaansa unennäön taidetta.
Näyttelyn maisemamaalaukset kuvaavat esimerkiksi Italiaa, Suomea ja Viron saaria. Konrad Mägin maisemamaalauksista esillä ovat esimerkiksi Saaremaa (1913), Vaaleanpunaiset pellot maisemassa (1915) ja Venetsia (1922–1923). Suomen luontoa kuvaavat Nikolai Triikin Suomalainen maisema (1914) ja Elmar Kitsin Karjalan maisema (1955).
Yksi mielenkiintoisimmista teoksista on jutun kirjoittajan mielestä Tiit Pääsuken oranssin ja vihreän sävyissä loistava Kuva kuvassa, joka varioi muotokuvamaalauksen perinnettä. Maalauksen ihmiskasvoja ympäröivät useat kehykset, ja kasvojen vierellä on erotettavissa utuinen kaupunkinäkymä.
Näyttelyvieras voi vertailla, kuinka eri tavoin taiteilijat ovat kuvanneet kukka-asetelmia. Kukka-asetelma on yksi perinteisimmistä maalaustaiteen aiheista, mutta se tarjoaa mitä erilaisimpia mahdollisuuksia. Kristjan Tederin punaisen pionikimpun vastinparina voi pitää Laurentsiuksen yksinäistä ja tyylikästä valkeaa kallaa.
Viron värit -näyttely osoittaa, kuinka esteettisyys voi olla arvo ja kuinka kauniilla ja traditionaalisella taiteella voi olla yhteiskunnallista merkitystä. Monipuolinen näyttely ei nosta yhtäkään ilmaisun tapaa ylitse muiden. Arvonsa saa niin hiotun taiturimainen realistinen taide kuin abstraktitkin maalaukset. Tästä huolimatta kokoelma on yhtenäinen esteettinen kokonaisuus.