Tulevana kesänä järjestetään Virossa tavallista juhlallisemmat valtakunnalliset laulujuhlat, sillä ensimmäisistä laulujuhlista on kulunut 150 vuotta. Tapahtuman kunniaksi pieni katsaus laulujuhlien historiaan on paikallaan.
Kansallisromantiikka nousi 1800-luvun alkupuolella muotiaatteeksi Euroopassa, ja siihen liittyen kuorolauluharrastus yleistyi vauhdilla. Keski-Euroopassa ryhdyttiin järjestämään vuosisadan puolivälissä suuria kuorojen yhteislaulutilaisuuksia. Saksasta tapa levisi myös Viroon, jossa baltiansaksalaiset järjestivät ensimmäisen laulujuhlansa Tallinnassa 1857. Virolaiset seurasivat esimerkkiä ja järjestivät ensimmäisen, paikallisen laulujuhlansa Saarenmaalla 1863. Paikallisia laulujuhlia ehdittiin pitää useampiakin ennen kuin vuorossa olivat ensimmäiset valtakunnalliset virolaisten laulujuhlat Tartossa vuonna 1869.
Virolaiskansallisen liikkeen organisoimat laulujuhlat olivat poliittisesti arkaluonteinen tapahtuma, eikä luvan saati niiden järjestämiseen tsaarin viranomaisilta ollut suinkaan itsestään selvää. Tässä kuitenkin onnistuttiin, kun vuoden 1869 laulujuhla virallisesti järjestettiin kiitosjuhlana keisarille 50 vuotta aiemmin tapahtuneen maaorjuuden lakkauttamisen johdosta. Ennen Viron itsenäistymistä pidettiin kuusi muutakin valtakunnallista laulujuhlaa, jotka kaikki, vuoden 1910 juhlaa lukuun ottamatta, virallisesti järjestettiin jonkin keisarillisen merkkipäivän kunniaksi.
Ensimmäisten laulujuhlien ohjelmaan kuului Suomesta saatu Fredrik Paciuksen Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, johon sanat oli tehnyt Johann Voldemar Jannsen. Laulu sai suuren suosion, mutta myöhempien laulujuhlien viralliseen ohjelmaan sitä ei enää otettu. Isänmaallinen laulu ärsytti tsaarin viranomaisia, sillä se koettiin liian kansallismieliseksi, jopa separatismiin yllyttäväksi. Laulu kuitenkin laulettiin jokaisilla laulujuhlilla spontaanisti virallisen ohjelma lomassa tai sen jälkeen.
Laulujuhlat päättyivät yleensä keisari-hymniin. Vuonna 1910 hymnin laulamisen jälkeen yleisö jäi seisomaan ja lauloi ilman kuoronjohtajaa Mu isamaa, mu õnn ja rõõm -laulun. Orkesteri innostui tästä niin, että soitti laulun jälkeen Suomessa sortokaudella kielletyn Porilaisten marssin. Paikalla ollut kenraalikuvernööri raivostui näistä demonstraatioista ja määräsi orkesterin johtajan kymmeneksi päiväksi arestiin.
Ensimmäisen maailmansodan ja Viron vapaussodan vuoksi kahdeksannet laulujuhlat pidettiin vasta vuonna 1923, ensimmäistä kertaa itsenäisessä Virossa. Laulujuhlille osallistui 386 kuoroa ja virallinen ohjelma koostui vain virolaisista lauluista, poikkeuksena suomalaisen kuoron suomeksi esittämä laulu Suomen valta. Maailmansotien välisenä aikana ehdittiin järjestää neljät laulujuhlat ja joka kerta tehtiin uusi ennätys laulajien määrässä. Yleisöennätys saavutettiin vuonna 1928, jolloin laulukentälle arvioitiin kokoontuneen 150 000 kuulijaa.
Neuvostomiehityksen aikana Viron koko kulttuurielämä pyrittiin alistamaan kommunistisen propagandan palvelukseen. Viron kommunistinen puolue antoi heti sodan jälkeen määräyksen ryhtyä valmistelemaan valtakunnallisia laulujuhlia. Järjestäjille annettiin ohjeeksi, että laulajia täytyi olla enemmän kuin itsenäisen Viron laulujuhlissa. Tässä onnistuttiinkin, vaikka tuhansien laulajien majoittaminen tuotti suuria vaikeuksia. Neuvostoliiton ilmapommitukset keväällä 1944 olivat aiheuttaneet Tallinnassa mittavia tuhoja ja vuoden 1947 laulujuhlien aikaan jälleenrakentaminen oli pahasti kesken.
Sodan jälkeisillä laulujuhlilla luonnollisesti isänmaalliset virolaislaulut olivat kiellettyjä. Neuvostokontrolli oli tiukempaa kuin tsaarinaikainen, eikä isänmaallisia lauluja laulettu virallisen ohjelman ulkopuolellakaan ennen 1980-luvun loppua. Sen sijaan viralliseen ohjelmaan tuotiin venäjänkielisiä lauluja ja juhlissa esiintyi vierailevia kuoroja muista neuvostotasavalloista. Samaan tapaan kuin tsaarin aikanakin, laulujuhlia järjestettiin virallisesti neuvostovaltion merkkivuosien tai saavutuksien kunniaksi. Laulujuhlien puitteet kuitenkin muuttuivat paremmiksi. Ennen vuoden 1960 laulujuhlia valmistui uusi laululava, joka oli akustiikaltaan ylivoimainen verrattuna vanhaan laululavaan.
Kesällä 1988 virolaisia alkoi kokoontua iltaisin laululavalle laulamaan isänmaallisia lauluja ja vaatimaan neuvostomiehityksen lopettamista. Yhtenä osana tätä laulavaa vallankumousta olivat vuoden 1990 valtakunnalliset laulujuhlat. Niiden ohjelma koostui pääosin virolaisista lauluista ja mukana oli paljon aiemmin kiellettyjä isänmaallisia lauluja. Laulun voima oli niin suuri, että seuraavat laulujuhlat pidettiin jo itsenäisessä Virossa vuonna 1994. Maassa toisin oli vielä venäläisiä joukko-osastoja, mutta laulujuhlilla pidetyissä puheissa todettiin, että nyt virolaiset laulavat lähtölauluja. Ilmeisesti tämä auttoi, sillä paria kuukautta myöhemmin viimeiset venäläisjoukot poistuivat maasta.
Laulujuhlien suosio on säilynyt entisellään myös EU-Virossa. Vuonna 2014 tehtiin kaikkien aikojen ennätys laulajien määrässä, kun juhlille osallistui 1046 kuoroa, yhteensä yli 33 000 laulajaa. Presidentti Lennart Meri sanoi osuvasti vuoden 1999 laulujuhlien avauspuheessaan, että laulujuhlat eivät ole koskaan olleet muodissa, sillä laulujuhlat eivät ole muotiasia. Laulujuhlat ovat sydämen asia!