”Kuka teistä ei ole ollut Saksan armeijassa?”, kysyy Jüri Jõgi (Kristjan Üksküla) vuoden 1944 syksyllä Saarenmaalla kolmelta puna-armeijaan pakkovärvätyltä nuorukaiselta. Kukaan ei vastaa kieltävästi. Poikien tulee unohtaa menneisyytensä, sillä siteet saksalaisiin on kuolemaan johtava synti.
Elmo Nügasen elokuva 1944 kertoo virolaisista nuorista miehistä väärässä sodassa. Osa haluaa edistää Viron itsenäisyyttä, osa on yksinkertaisesti pakkomobilisoitu palvelukseen. Yksi elokuvan koskettavimmista kohtauksista on, kun taistelutilanteessa ”Virolaiset tuli seis” käskyn kuullessaan kaikki – molemmin puolin – lopettavat, ja menehtyneet haudataan samaan hautaan.
Jokaisen elokuvan hahmon perheeseen kuuluu jommankumman valloittajan turmelemia ihmiskohtaloita: on kyyditettyjä virolaisia hyväosaisia ja tapettuja virolaisia juutalaisia. Molempien valloittajien terrorista kärsineelle kostonhaluiselle sotilaalle esitetään sama kysymys: ”Luuletko tosiaan, että tämä tuo perheesi takaisin?”
Eri arvosteluissa on viitattu elokuvassa vaihtuvaan näkökulmaan. Alkupuolella tapahtumia kuvataan saksalaisjoukoissa taistelevan Karl Tammikin (Kaspar Velberg) silmin ja loppupuolella puna-armeijaan kuuluvan Jõgin silmin. Elokuvan sanoma piilee kuitenkin siinä, että näkökulma on koko ajan sama: keskiössä on hyvään ja oikeaan pyrkivä hämmentynyt ja traumatisoitunut virolaissotilas, jonka olosuhteet ovat työntäneet jompaankumpaan armeijaan. Nuorten miesten valinnan mahdollisuudet olivat tuolloin olemattomat eikä elokuvassakaan sankareiden anneta automaattisesti elää. Se, etäännyttääkö tämä katsojaa, riippunee siitä, miten hyvin hän tuntee tapahtumat ja ymmärtää pienet vihjeet. On kuin 1944 kertoisi saman tarinan kahteen kertaan. Tammikin vielä Tallinnassa asuva sisko Aino Tammik (Maiken Schmidt) muodostuu päähenkilöiden uskotuksi ja tunnustusten kohteeksi. Kuoleman läheisyys ajaa nuoret syyttömät rehellisyyteen.
On spekuloitu, antaako elokuva liian ruusuisen kuvan natsiarmeijasta ja virolaisten myötämielisyydestä sitä kohtaan. Vaikka 1944 tuomitsee hyvin selväsanaisesti molemmat autoritaariset hirmuhallinnot, ei natsisaksa kylvänyt Virossa yhtä paljon tuhoa kuin Neuvostoliitto jo ensimmäisen miehityksen aikaan. Siksi lienee luonnollista, että virolaiset taistelivat sinimäkien taistelussa Neuvostoliittoa vastaan – vaikka sitten saksalaisten joukoissa. Tuo voitokas taistelu ei kuitenkaan auttanut Viroa säilyttämään itsenäisyyttään. Suomea se saattoi auttaa.
Samalla kun 1944 osoittaa minkä tahansa totalitaarisen järjestelmän mielettömyyden, alleviivaa se yksilön inhimillisyyttä. Häikäilemättömän politrukinkin tappaa lopulta ryhmän ainoa venäläinen. Ohjaaja Elmo Nüganen on sanonut, ettei 1944 ole sotaelokuva, vaan historiallinen elokuva. Tässä elokuvassa ei ole sankareita eikä voittajia. Taistelun tuhkasta ei nouse kaikkensa antanutta voittajaa tai edes torjuntavoiton saavuttanutta.
1944 on valittu Viron vuoden parhaaksi elokuvaksi ja Viron Oscar-ehdokkaaksi. Ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta tavoittelee siis tänä vuonna kaksi Viron historiaan sijoittuvaa elokuvaa, sillä Suomi on asettanut ehdokkaaksi Klaus Härön ohjaaman Miekkailijan. Ehkä Itä-Euroopan synkkä lähihistoria avautuu pikkuhiljaa myös koko läntiselle maailmalle, ainakin 1944:n oikeudet on myyty jo useisiin maihin. 1944 on kuitenkin tehty ennen kaikkea kotimaan tarpeisiin, Nügasen mukaan vuoden 1944 tapahtumissa on vielä paljon käsiteltävää.