”Suomen kirjallisuudessa Aino Kallas oli monessa mielessä erikoislaatuinen ilmiö. Hänen tuotantonsa poikkeaa lähes joka suhteessa, myös aihepiiriltään, oman aikakautensa suomalaisen kirjallisuuden valtateiltä. Mutta juuri tämä oman tien kulkeminen tekeekin hänen tuotannostaan itsenäisen ja kiinnostavan.”
Näin aloittaa Kai Laitinen esipuheensa Aino Kallaksen proosavalikoimassa, joka ilmestyi Virossa vuonna 1984. Teos on edelleenkin Kallaksen kaunokirjallista tuotantoa parhaiten edustava teos viron kielellä: Valitud proosat Friedebert Tuglase tõlkes (Valittua proosaa Friedebert Tuglaksen käännöksinä).
On hyvin luontevaa, että teos alkaa lyhyellä lastulla Saarenmaa. Aino Kallaksen ensi tutustuminen Viroon alkoi nimittäin Saarenmaalta, tarkemmin sanoen Oskar Kallaksen vanhempien kotoa Kaarmasta, jonne juuri naimisiin mennyt pariskunta matkusti elokuussa 1899, heti häiden jälkeen. Häämatka olikin Aino Kallakselle ensimmäinen matka Suomenlahden etelärannalle. Kolme vuotta myöhemmin muutettiin Viroon, ja tämäkin ajanjakso alkoi vuoden 1903 pitkällä kesällä Saarenmaalla. Ja koko perheellä vietettiin monen monituiset kesät vielä siellä, Kaarmassa tai Liivassa, yhtä kaikki sellaisissa maisemissa, jotka Aino Kallakselle olivat luoneet tunnesiteen hänen puolisonsa kotiin ja kotimaahan. Hänen kokemuksensa Saarenmaasta on kesäinen kokemus, ja sen hän ilmaisee Saarenmaan intermezzo -sarjan lyhyessä jaksossa Saarenmaan kiitos:
”Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja, jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen tulee taivaasta, toinen maasta. –– Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuuden!”
Saarenmaalla alkoivat hahmottua ne novellit ja proosakatkelmat, jotka ilmestyivät teoksessa Meren takaa. Täällä hän tutustui Oskarin sukulaiseen Carl Allaseen, vanhaan mieheen, joka oli erinomainen kertoja ja muisti vielä maaorjuuden aikoja ja kertoi dramaattisia, Aino Kallasta syvästi järkyttäneitä tarinoita menneisyydestä. ”Löytäessäni Viron menneisyyden – ’kauhean kuin kirouksen historia’, kuten Gustav Suits sanoo – minä löysin samalla oman kirjallisen alueeni. Sen jälkeen en ole enää hapuillut, olen pysynyt sille uskollisena”, hän kertoi sodan jälkeen muistelmissaan.
Kun Oskarin vanhemmat kuolivat ja Kaarman koti jäi tyhjilleen, löystyi myös yhteys Saarenmaahan. Toisaalta Aino Kallas halusi Lontoon-aikoinaan viettää kesänsä Virossa. Hän oli löytänyt henkilöhahmon, joka häntä inspiroi – kreivi Ungern-Sternbergin, ”Hiiun Ungrun”, jonka jälkiä seuratessaan hän löysi arkistoista niin Barbara von Tisenhusenin kuin Reigin papin juonen.
Juuri Reigin kautta Aino Kallas tavoitti vuonna 1924 Kassarin, jota hän myöhemmin muistelmissaan kutsuu ”iloiseksi, tervetuloa toivottavaksi kotiintuloksi”. Kassarissa hän sai valmiiksi Reigin papin, Kassarissa syntyi myös Sudenmorsian, kumpaisenkin alaotsikko merkitsevästi Hiidenmaalainen tarina. Vuonna 1936 virolaiselle lehtimiehelle Edgar V. Saksille antamassaan haastattelussa Aino Kallas sanoo Kassarista: ”Sitä saarta minä rakastan. Siellä olen viettänyt pitkälti toistakymmentä kesää. Saarista on tullut kohtaloni, kuten Saarenmaasta… Olihan Englantikin saari”.