Saamen kielessä olla-verbi on leat, esimerkiksi lauseessa mun lean Sakari – minä olen Sakari. Taustalla on sama verbinvartalo, joka nykysuomessa on olla-verbin potentiaalinen lienee-muoto. Lienen eli ehkä olen. Kun käännytysintoiset suomenkieliset Lapin papit opettelivat saamea, heistä tuntui saamelaisten oleminen jotenkin vähäisemmältä tai aremmalta kuin suomalaisten oleminen. Ja syynä lienee vain sanojen merkitysvivahde.
Samantapainen merkityssiirtymä on viron ja suomen arvata-verbillä. Kun suomalainen arvaa, hän olettaa, ottaa huomioon tai heittää vaan hatusta, mutta virolainen on tiukasti jotain mieltä. Neuvostoaikana kannatti tarkasti punnita julkiset mielipiteensä. Se mikä tänään oli virallisesti kannatettavaa, saattoi huomenna olla kuolemanvaarallista. Kun Viron televisiossa nykyään tehdään katuhaastatteluja, haastateltavat eivät useinkaan paljasta sukunimeään – olen vaan Pille Paidesta. Onkohan taustalla vanha neuvostoajan julkisuuden valokeilaan joutumisen pelko? Sehän saattoi tuntua samalta, kun vankileirin valonheitin. Muutamat neuvostoajan kokeneet ovat sanoneet, että jyrkkien mielipiteiden muodostaminen on heille vaikeaa, koska he pystyvät niin helposti näkemään asioita monelta kannalta. Tai että he ovat tulleet allergiseksi jyrkille ideologisille mielipiteille. Toisaalta pienten kansojen pitääkin katsella vähän kauemmaksi, haistella tuulia.
Kävin kesällä Paidessa Arvamusfestivaalilla. Siellä virolaiset ovat jo viitenä vuonna harjoitelleet olemaan jotain mieltä. Jotkut suhteellisen pienetkin teemat, kuten avioliittolaki, kiihottivat. Sanotaan, että puolueet eivät edes halua ratkaista tällaisia mieltä kiihottavia asioita, koska silloin katoavat hekumalliset puolesta- ja vastaan-argumentit. Makkarakin pitää kunnolla hiillostaa ennen syömistä.
Jotkut virolaisrunoilijat olivat mestareita kirjoittamaan viestejä rivien väliin. Esimerkiksi Justament-yhtyeen laulu Maa tuleb täita lastega on lähes lastenlaulun tapainen rallatus, mutta itse asiassa se on tiukka patrioottinen sotahuuto: siinä kehotetaan taistelemaan ”kaikkea vastaan, mikä vierasta tai valheellista” ja aina kun mahdollista. Oli helppo tulkita, mikä tuolloin vuonna 1987 oli vierasta ja valheellista. Tosin rivien väliin kirjoittamisen vaarana on, että kun runoilija hioo taitonsa mestarilliseksi, ja sitten ulkoinen konteksti muuttuu, viestiä on enää vaikea ymmärtää.
Lokakuussa Virossa järjestetään kuntavaalit. Eräs paikallinen valitsijayhdistys on kutsunut minut ehdokkaakseen, kuten tällaisessa tilanteessa on tapana muotoilla. Kun olen ehdokkaana, tulee olla jotain mieltä – tai ainakin arvata asioista jotain. Se luo paineita, enhän minä tiedä kunnanhallinnosta paljoakaan. Minullekin on helppoa nähdä asioita monelta kannalta. Mutta arvelen, että politiikkaan menon impulssina – omahyväisen poseerauksen ja pitkäveteisyyden karkottamisen ohella – on luulo päästä vaikuttamaan asioihin. Minulla tartonsuomalaisena muukalaisena voisi olla näkemystä moniinkin asioihin.
Ensikertalaisena tuskin pääsen valtuustoon, mutta jo nyt ehdokkaana olen päässyt kurkistamaan politiikan tekemisen verhon taakse. Olemme laatineet poliittista ohjelmaa, jossa täytyy oman arvaamisen lisäksi ottaa huomioon myös mahdollisen äänestäjän arvaaminen – mahdollisimman originellisti. Demokratia on kompromissien tekemisen taidetta. Siitä tuleekin mieleen, että demokratiavirus voitaisiin tartuttaa kaikkiin. Vaaleissa ehdokkaaksi asettuminen voitaisiin tehdä pakolliseksi kaikille, vähän niin kuin aikaisemmin asevelvollisuus oli – tuolloin kieltäytyä saattoi vain eettisin tai uskonnollisin perustein. Tai voisihan tehdä vieläkin radikaalimmin – koko valtuusto voitaisiin arpoa. Silloin meillä tavallisilla pähkäilijöillä olisi edes jonkinlainen mahdollisuus tulla valituksi eikä päätöksenteosta takuulla enää puuttuisi kaivattua ”maalaisjärkeä”. Kaikki joutuisivat arvaamaan.