Viron ja Suomen pakolaistilanne on ihan erilainen. Eniten turvapaikkahakemuksia esitettiin Suomeen vuonna 2015 eli yhteensä 32 477, heistä 77 prosenttia oli miehiä, tulijoita oli Irakista (63 %), Afganistanista (16 %) ja Somaliasta (6  %). Viime vuonna tilanne rauhoittui, yhteensä turvapaikanhakemuksia jätettiin 5 657.

Vuonna 2015 Virosta haki turvapaikkaa 231 henkilöä, viime vuonna 111. Suurin ryhmä on vuosien mittaan ollut ukrainalaiset, sitten venäläiset ja georgialaiset. Tällä hetkellä Virossa on 120 kiintiöpakolaista. Heistä sata on tullut Syyriasta.

Minä olen tällä hetkellä kahden perheen eli seitsemän pakolaisen tukihenkilö. Tukihenkilöt auttavat perheitä käytännön asioissa, mutta olemme myös juoneet teetä puolin ja toisin. En ole erityisesti udellut heidän taustoistaan ja kokemuksistaan.

Puoli vuotta sitten tulivat syyrialainen lääkäri ja hänen vaimonsa sekä Kreikan pakolaisleirillä syntynyt muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva. Ennen sotaa Syyrian elintaso – tai ainakin osassa maata – oli Viroa korkeampi. Lääkärilläkin oli oma asunto Aleppossa, hän näytti kuvan tuhoutuneesta asunnostaan. Yhden tapaamisen yhteydessä lääkäri kertoi, että luoti oli tappanut hänen parhaan kaverinsa ihan vierestä ja näytti Youtubesta vanhasta sairaalastaan otettua kuvaa, kun se joutuu pommihyökkäyksen kohteeksi. Lääkärit kantavat tiputuksessa olevia lapsia suojaan kellariin.

Lääkäri opiskelee ahkerasti viroa, tarkoituksena aloittaa työt mahdollisimman nopeasti. Hän on puolessa vuodessa edennyt niin pitkälle, että tekstiviesteissämme käytämme viroa. ”Iga päev ma õpin, aga ma ei oska rääkida vabalt… ma ei räägi kellegagi.” Ei onnistuisi minulta arabiaksi.

Yksi perhe oli ollut pari yötä Annelinnan vuokrakortteerissa, kun naapuri soitti poliisit. Asunnosta kun tulee tupakansavunhajua. Poliisi oli takonut nyrkillään asunnon ovea. Lapset olivat paniikissa. He olivat varmoja, että isä viedään taas pois kuten Syyriassa oli tapahtunut.

Aamulla riensimme paikalle tulkin kanssa, mukaan tuli myös alueen ulkomaalaisista vastaava konstaapeli. Hän rauhoitteli, että vaikka poliisipartion kalustoon kuuluu kyseinen koputustapa, virolainen poliisi ei ota ketään sillä tavalla kotoa mukaansa. Viesti tosin meni perille, perheessä ei enää tupakoida sisällä.

Olimme viime viikolla etsimässä perheelle jääkaappia kierrätyskeskuksesta. Suurin kolmesta tarjolla olevasta jääkaapista tuntui liian pieneltä. Silloin keskuksen myyjä veti herneen nenäänsä. ”Miten iso jääkaappi sen pitäisi olla, että meidän veronmaksajien varoilla se lopulta saataisiin täyteen?” myyjä vaahtosi. Hän ei hyväksy pakolaisia, kaikki muslimit ovat terroristeja ja pedofiileja. ”Jos minä olisin työnantaja, en ottaisi ketään työhön”, tokaisi myyjä samalla, kun otti rahaa perheen isältä, joka oli löytänyt kierrätyskeskuksesta sopivankokoisen laukun.

Jaak Kilmin uusin elokuva Sankarit kertoo kolmen virolaisnuorukaisen paosta rautaesiripun takaa Ruotsiin. Aluksi Ruotsissa asuva virolaisyhteisö suhtautuu heihin venepakolaissankareina, mutta pojat joutuvat pian kohtaamaan hyvinvointiyhteiskunnan realiteetit. Katsellessaan eri puolilta Ruotsiin tulleita pakolaiskeskuksen asukkaita yksi virolaispojista kysyy: eikös juuri meidän pitänyt olla niitä sankarillisia venepakolaisia. Niinhän me täällä kaikki olemmekin, toinen toteaa.