Viron 1900-luvun historiassa on kaksikin tärkeätä poliittisen maanpakolaisuuden aikakautta, ja ne molemmat ovat jättäneet pysyvät jälkensä virolaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Vuosisadan alun Noor-Eesti -liike osui yksiin vuoden 1905 Venäjän vallankumousta seuranneiden sortotoimien kanssa, ja se pakotti osan kansallismielisestä sivistyneistöstä maanpakoon – useasti Suomen ja Ahvenanmaan kautta muualle Eurooppaan. Maanpakolaisuudesta sukeutui vaellus- ja opiskeluvuosia, joiden aikana saadut kokemukset talletettiin matkakuvauksiin, maalaustaiteeseen ja muun luomistyöhön. Mutta kotimaan jättämiseen oli pakotettu vain ihmiset, eivät heidän teoksensa. Ne saattoivat ilmestyä Virossa keisarivallan sensuurioloista huolimatta, ja pakolaiset, kuten Friedebert Tuglas, saivat kotimaisilta kustantamoilta tekijänpalkkioita ja rahallista tukea, mikä auttoi heitä kestämään vaikeat ajat. Pysyviä siirtokuntia vieraalle maaperälle ei syntynyt, vaeltajat eivät juurtuneet yhteen paikkaan.

Tietysti jo aiemmin taloudellisista syistä – maata ja leipää! – kotimaasta siirtolaisiksi muuttaneita virolaisia eli monella puolella maailmaa, 1860-luvulta alkaen ennen muuta Siperiassa, Krimillä, Kaukasiassa ja Turkissa, vuosisadan lopulta alkaen myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa. 1920-luvun lopun talouskriisin aikana – työtä ja leipää! – syntyi pienempiä virolaisten siirtokuntia Marokkoon, Brasiliaan ja muihin eksoottisiin paikkoihin.

Mutta mitään näistä ei voi verrata toisen maailmansodan ja neuvostomiehityksen nostattamaan pakolaisaaltoon, jolloin kotimaasta lähti noin 80 000 virolaista. Vähitellen he sopeutuivat elämään uusissa asuinmaissaan, mutta säilyttivät myös viron kielen ja jatkoivat kansallisia perinteitä. Järjestäytyminen, usein poliittisin perustein, jo pakolaisleireissä perustetut lehdet ja kustantamot, järjestöelämä ja kaikkinainen kulttuuritoiminta loivat pohjan virolaisuuden säilymiselle vieraalla maaperällä, siinä uskossa että kun kotimaa kerran vapautuu, sen kulttuuri jatkaa kehitystään entistä rikkaampana.

Kun rautaesirippu purkautui, takaisin Viroon pääsivät monet aikanaan kotimaasta paenneet ja heidän jälkeläisensä. Viroon lähetettiin konttikaupalla ulkomailla ilmestyneitä ja siihen asti kotimaassa kiellettyjä vironkielisiä kirjoja, järjestettiin ulkovirolaisten taiteilijoiden näyttelyitä ja muusikkojen konsertteja. Mutta tämä oli kulttuurin pintakerrosta. Varsin pian ryhdyttiin solmimaan suhteita myös kaukomailla luotuihin virolaisiin arkistoihin. Niinhän on, että jokainen yksilö ja yhteisö jättää toiminnastaan jälkeensä pintapuoliselta tarkastelijalta ulottumattomiin jäävää mutta kulttuurihistoriallisesti tärkeää perintöä, joka muodostaa jännittävän verkoston, kulttuurin kudelman, selvittää suhteita ja syitä ja on arvaamattoman arvokas lähde myöhemmälle historiantutkijalle.

Yhteyksiä rakentamassa

Valmistuessani vuonna 1989 Tarton yliopistosta olin ottanut haasteen vastaan ja ryhtynyt vastikään Tarttoon perustetun Karl Ristikiven museon johtajaksi. Ristikivi (1912–1977) oli jo 1930-luvulla kotimaassa nimeä hankkinut kirjailija, mutta toisen maailmansodan jälkeen hän joutui maanpakolaiseksi Ruotsiin. Ristikiven kotimuseon tuli aloittaa toimintansa aivan tyhjästä ja ryhtyä keräämään aineistoa etenkin Ruotsista. Kaiken kaikkiaan oli pakolaiskirjallisuus 1980-luvun koti-Virossa uusi aihe, tuolloin sitä vasta alettiin löytää.

Solmin yhteydet ulkomailla asuviin virolaisiin kirjailijoihin – se toteutui kirjeenvaihtona Ruotsissa asuvien Bernard Kangron, Valev Uibopuun, Raimonod Kolkin ja Arvo Mägin kanssa. Hyvän opettajani ja nykyisen ystäväni Peeter Oleskin ansiosta tutustuin runoilija Kalju Lepikiin, joka oli Ruotsissa 1970-luvulla juuri hänen aloitteestaan perustetun Balti Arhiivin, Baltian arkiston, johtaja. Vuoden 1990 marraskuussa kävin ensimmäistä kertaa Baltian arkiston järjestämässä seminaarissa – ja niin olin heti in medias res! Myöhemmin vierailin arkistossa jo tutkijana.

Baltian arkisto kokoaa Ruotsissa toimineiden kulttuurihenkilöiden ja poliitikkojen sekä järjestöjen arkistoja; niitä kerättiin suuressa määrin etenkin siihen aikaan, kun yhteydenpito kotimaahan ei ollut vielä vapaata. Arkisto on kokonaisuudessaan talletettu Ruotsin Valtionarkistoon, ja siksi kyse on joka suhteessa ammattimaisesti järjestetystä virolaisesta kulttuuriperinnöstä, jonka säilytysedellytykset ovat erinomaiset.

Kirjailijoista Baltian arkistossa säilytetään Karl Ristikiven laajaa perintöä, niin ikään arkisto sisältää August Gailitin sekä ennen sotaa Viron Tukholman-lähetystön lehdistöattaseaksi määrätyn Tuglaksen aikalaisen Karl Astin suppeammat kokoelmat. Muuten, Karl Ast – hän käytti kirjailijanimeä Karl Rumor – pakeni alkuvuodesta 1941 Ruotsista Suomen Petsamon kautta Brasiliaan ja palveli siellä Viron valtion konsulina Rio de Janeirossa, kirjoitti siellä joukon jännittäviä teoksia. Mutta se on jo toinen tarina.

Joka tapauksessa olennaista tässä on se, että Viron valtiovallan kannalta tärkeitten asiakirjojen sekä myös maantieteellisen läheisyyden takia Baltian arkisto on kaiketi tärkeimpiä ulkovirolaisia arkistoja. Siellä säilytettiin muun muassa myös Tarton rauhansopimuksen asiakirjoja. Tuoreimmista Baltian arkiston kokoelmiin pohjautuvista lähdejulkaisuista tulisi ilman muuta mainita Karl Ristikivin laaja päiväkirja (1957–1968, ilmestyi 2009).

Virolaisten matka maanpakoon kulki enimmäkseen meren yli Ruotsiin, jonne monet myös jäivät, tai sitten Saksaan, josta pakolaisleirien purkamisen jälkeen jatkettiin vaellusta eniten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan, vähemmässä määrin Englantiin, Etelä-Amerikkaan ja muualle. Kolmessa ensiksi mainitussa maassa on myös virolaisten perustamia ja hallinnoimia arkistoja.

Kanadassa on lähinnä Torontoon keskittynyt virolaisten seuraelämä järjestyneintä, varmaan siksi myös arkisto on taloudellisesti mitä parhaimmalla pohjalla. Australian Eesti Arhiiv, Virolainen arkisto, on miltei legendaarinen sen perustajan ansiosta; farmaseutti Hugo Salasoo rakensi tontilleen Sydneyssä arkistorakennukseksi sopivan talon. Eesti Arhiiv Yhdysvalloissa sijaitsee itärannikolla Lakewoodissa, mutta luovuttaa kokoelmansa Minnesotassa sijaitsevaan USA:n siirtolaisuuden keskusarkistoon (Immigration History Research Center).

Minkä tähden ei Viroon? Tässä nousee esille niin sisältöjä kuin etiikkaa koskeva kysymys: kenelle, mihin maahan kuuluvat ja missä tulisi säilyttää niiden järjestöjen ja yksityisten arkistoja, joiden toiminta on kietoutunut monen maan kulttuuriin ja historiaan. Tämä kysymys jää nyt vastausta vaille, mutta sitä ajatellessa voi palauttaa mieleen niiden strategista tietoa sisältävien arkistojen kohtalon, jotka Viron itsenäistymisen yhteydessä vietiin Venäjälle. Ja sitten jatkaa pohdiskelua.

Arjen historiaa

Mutta mitä tulee sekä Amerikan virolaisten että ylipäätään virolaiseen kulttuuriperintöön vieraalla maalla, on sen tietoinen ja ohjelmallinen kokoamistyö dokumentoitavissa varsin täsmällisesti. Aloitteen teki Itävallan ja Saksan kautta Yhdysvaltoihin päätynyt runoilija, virolaisen isänmaallisuuden tulkki Henrik Visnapuu. Puheessaan New Yorkin Eesti Majassa vuonna 1949 hän mainitsi lukuisien kansallisten velvollisuuksien lisäksi myös arkistoperinnön keräämisen tarpeen. Visnapuu tosin kuoli varsin pian, näkemättä omin silmin arkistojen luomista, mutta siemen oli kylvetty. Visnapuu esitti suuren haasteen, joka toteutui.

Sanaa ”arkisto” on tässä käytetty merkitsemään laitosta, järjestettyjen lähdeaineistojen kokoelmaa ja myös fyysisiä säilytysolosuhteita. Mutta virolaisia on kaikkialla muuallakin, myös siellä mistä puuttuvat arkistot. Silloin arvokas lähdeaineisto säilyy vain ihmisten oman vastuuntunnon, tietoisuuden ja innostuksen ansiosta.

Tiedossamme on dramaattisia tarinoita arvokkaiden arkistoaineistojen tuhoutumisesta vieraalla maalla. Aineistojen pelastamiseksi ja säilyttämiksi onkin tehtävä ihmisten parissa valistustyötä, järjestettävä koulutustilaisuuksia ja tiedotettava lehdistön kautta. Suuressa määrin tätä työtä on viime vuosina vetänyt Piret Noorhanin innostuksella perustettu aatteellinen yhdistys Balt.Her.Net, jonka kotisivut löytyvät osoitteesta www.balther.net. Kiinnostus arjen historiaa, mikrohistoriaa kohtaan on auttanut tiedostamaan yksityishenkilön roolin kulttuurihistoriassa ja niin ikään keräämään runsaasti tausta-aineistoa.

Kiinnostavia löytöjä voi tulla eri puolilta maailmaa myös hyvin odottamatta ja kaukaisista paikoista. Jo mainitun australialaisen arkistonhoitajan Hugo Salasoon poika Inno luovutti jokin aika sitten Viron Kirjallisuusmuseolle kopion ainutlaatuisesta käsikirjoituksesta. Sen alkuperäiskappale oli löydetty sattumalta erään Alaskan pikkukaupungin arkistosta, jossa kukaan paikallinen ei osannut lukea sitä. Kyseessä oli noin 500-sivuinen, koneella kirjoitettu virolaisen naishenkilön pitämä päiväkirja, joka kuvaa hänen elämäänsä vuosina 1913–1957 ja sisältää sekä seikkailullista että pikanttiakin. Lähtö Virosta, kuljeskelua Euroopassa ja Afrikassa, puolirikollinen pakeneminen Mustan Afrikan yli Amerikkaan, jolloin matkantekoon ja elämiseen tarvittava raha piti hankkia niin petoksin, miehiä nylkemällä kuin varkauksin. Sekin on virolaista elämäntarinaa, sekin on osa meidän historiaamme, meidän yhteistä tarinaamme.

Olen ottanut osaa monen arkiston toimittamiseen Viroon niin Yhdysvalloista, Ruotsista kuin Suomestakin. Bernard Kangro ja hänen johtamansa kustantamo Eesti Kirjanike Kooperatiiv, Arvo Mägi, Valev Uibopuu, viimeiseksi Turussa asunut kansatieteilijä ja kirjailija Ilmar Talve. Väliin minusta näyttää siltä, että olen nähnyt yhden kulttuurin verkkaisen hiipumisen, Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikaisen sivistyneistön katoamisen. Mutta hetken apeuden jälkeen tässä tuntemuksessa on myös väistämätöntä ylevyyttä. Virolainen kulttuuri on rikastunut vieraissa oloissa ja jättänyt suuremmat tai pienemmät jälkensä kaikkialle, jossa virolaiset ovat asuneet, se säilyy edelleen, ja sen pysyvyys tallentaa myös maailmalta pakopaikan löytäneiden ja siellä vaeltaneiden virolaisten elämän ja työn.