Puhutaan ensin hiukan sinusta, Stina. Olet nuori taiteilija, jolla on omintakeinen ja tunnistettava tyyli. Kerro, miten sinusta tuli taiteilija.
Olen ollut taiteen kanssa tekemisissä niin kauan kuin tiedän. Olen aina ollut luovasti suuntautunut, ja lukion jälkeen menin Pallakseen (Tarton taidekorkeakoulu) opiskelemaan mediasuunnittelua. Sieltä päädyin tekemään graafista suunnittelua, mutta ymmärsin varsin pian, että tilaustöiden tekeminen ei sovi minulle. Sanouduin irti ja päätin ruveta freelance-kuvittajaksi. Samaan aikaan satuin Stencibility-katutaidefestivaalia järjestäneen Sirlan assistentiksi. Katutaide houkutteli, ja minulla on siihen edelleen tiiviit suhteet. Yhteistyössä Sirlan kanssa löysin muitakin mahdollisuuksia toimia, ja jotenkin luonnostaan syntyi Ajuokse. Ensin se oli senniminen yksityisnäyttelyni, ja siitä kehittyi sitten taideryhmä.

Samoihin aikoihin järjestimme Roland Seerin, Ingmar Järven ja Jüri Suurvälin kanssa sarjakuvaleirin, jonka aikana näyttelyn ympärille syntyi tapahtuma. He olivat valmiita auttamaan minua tapahtuman järjestämisessä, ja silloin tajusin että se on hauskinta, mitä haluan tehdä ja että voin tarjota yhteistyömahdollisuuksia taiteilijoille, joiden töistä pidän. Minusta se oli jopa helpompaa kuin oman taiteen tekeminen.

Siitä koko juttu alkoi kehittyä ja kasvaa. Ajuoksessa olen ottanut tehtäväkseni löytää mahdollisimman paljon mahdollisuuksia vaihtoehtotaiteilijoille, ihan sama millä tavoin – näyttelyissä, zineissä, tapahtumissa tai projekteissa.

Kun puhut vaihtoehtoisesta taideyhteisöstä, keitä konkreettisesti tarkoitat?
Katutaitelijoita, tatuoijia, myös vaihtoehtomusiikin DJ:itä, sarjakuvataiteilijoita, lowbrow-taiteilijoita. Lähinnä niitä, jotka ehkä ovat tavallisen taiteenystävän makuun vähän banaaleja, höperöitä tai hassuja. Se on kuitenkin sellaista taidetta, johon osallistun päivittäin ja josta saan iloa ja tukea.

Miten kuvailisit Ajuokse-ryhmää? Sehän ei ole sellainen taideryhmä, johon kaikki kokoonnutte yhdessä maalaamaan?
Alussa oli kyllä sellainen unelma. Järjestin yhden ryhmäkeskustelun, jossa vihjaisin, että voisi perustaa taideryhmän. Ajatuksena oli tehdä jotain yhdessä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä ymmärsin miten vaikeaa on osallistua ja tehdä taidetta yhdessä. Kaikilla on vapaa-aikaa eri lailla. Ymmärsin, että minun täytyy itse tietoisemmin johtaa ja ohjata. Muuten mitään ei tapahdu. Vaikka vedänkin monia projekteja, kaikki toiminta tapahtuu kuitenkin yhteistyönä. Siinä mielessä olemme kuitenkin yhteisö.

Onko väliä sillä, millaista taidetta tekee, jos haluaa liittyä Ajuokse-ryhmään? Ja miten se liittyminen tapahtuu? Onko se joustava ja ajan mukana muuttuva ryhmä?
Kyllä, Ajuokse tosiaan muuttaa koko ajan muotoaan. Jäseneksi liittymistä ei ole. Vedän ryhmää sillä periaatteella, että niille jotka antavat oman panoksensa, pyrin antamaan mahdollisimman paljon takaisin. Riippuu tietysti mahdollisuuksista, joita meille annetaan. Jos joku festivaali hakee tiettyä taiteilijaa, niin tiedän kehen ottaa yhteyttä. Zineä kuratoin teemojen tai tyylin perusteella, en sen perusteella, kuinka paljon kukin on panostanut.

Taiteenlajilla ei varsinaisesti ole merkitystä. Olemme ottaneet mukaan hyvin erilaisia taiteilijoita. Joukossamme on pari klassiseen tyyliin maalaavaa kuten Indrek Aavik ja Anni Mets. Toisaalta taiteessa on tärkeää, että siinä on jotain omituista. Yksi taidesuuntaus, joka itseäni on inspiroinut, on lowbrow. Virossa siitä ei kovin paljon tiedetä, mutta opiskeluajan kiintopiste oli minulle se, kun minä ja Ingmar Järve löysimme molemmat eri reittejä lowbrow-taiteen. Oman taiteeni luokittelisinkin kuuluvaksi siihen, mutta ryhmään liittyessä voi tietenkin valita vapaasti, millä tyylillä itseään ilmaisee.

Miten kuvailisit lowbrow-taidetta, miten sen tunnistaa?
Lowbrow on usein vähän banaalia ja hölmöä, ja se sisältää elementtejä esimerkiksi sarjakuvista ja popkulttuurista, jopa horrorista. Itselleni lowbrow-taiteeseen kuuluvat esimerkiksi silmämunat. Ed Roth, yksi lowbrown esi-isistä, loi Rat Fink -nimisen mulkosilmäisen rottahahmon. Minulle se rotta on määritellyt sen, miten tyylillisesti ymmärrän lowbrown. Kun taidesuunta kehittyi ja kasvoi USA:ssa, se jakautui kahdeksi suuntaukseksi. Toinen niistä on popsurrealismi, joka on pehmeämpää, surrealistista, digimaalauksen kaltaista tai pelkästään maalauksellista. Toinen suuntaus on raaka lowbrow, joka muistuttaa enemmän sarjakuvaa. Tämä on minun käsitykseni.

Kun ajattelen Ajuokse-ryhmää, näen silmissäni nuoria, energisiä ja edistyksellisiä taiteilijoita. Onko ikä jotenkin määräävä tekijä Ajuoksessa?
Alussa kirjoitin kyllä, että Ajuokse on Viron nuorten maanalaisten taiteilijoiden kollektiivi, mutta ajan myötä jätin sen ”nuoren” siitä pois. Myöhemmin muutin ”maanalaisen” ”vaihtoehtoiseksi”. Tosiasiassa ikä ei ole mitenkään määräävä tekijä. Mehän vanhenemme itsekin koko ajan, enkä tiedä, pidänkö itseänikään enää kovin nuorena. Yhtenä tavoitteena minulla tosin on aina ollut saada mukaan nuoria, aloittelevia taiteilijoita. Se on intohimoni. Minusta on tärkeää, että nuoret taiteilijat pääsisivät nopeammin mukaan vaikka ihan ruohonjuuritasolla ja että he saisivat kontakteja muihin taiteilijoihin.

Mitä arvelet, miten suuri merkitys sosiaalisella medialla on taideskenelle? Mikä on uusien sukupolvien suhde sosiaaliseen mediaan?
On vaikea sanoa, mitä seuraavat sukupolvet ajattelevat sosiaalisesta mediasta, miten he siellä toimivat tai miten he siihen suhtautuvat. On paljon foorumeita, joita en käytä ja joista en tiedä. Viime aikoina, kun minulle on kirjoitettu sosiaaliseen mediaan liittyen, on tullut tunne, että nuoret taiteilijat ovat taipuvaisia ymmärtämään sosiaalisen median mahdollisuudet väärin. Ei niin, että he eivät osaisi käyttää sitä hyödykseen, vaan he antavat sen vaikuttaa itseensä liikaa. Heitä kiinnostavat tykkäykset tai seuraajien määrä, minkä vuoksi he saattavat painottaa omaa tekemistään väärin. Saattaa syntyä tarve päästä nopeasti suosioon sen sijaan, että keskittyisi etsimään itseään taitelijana. Sosiaalinen media on sinänsä hyvä paikka portfolion esittelyyn, mutta sosiaalista mediaa itseään ei saisi ottaa liian vakavasti.

Tärkeämpää on siis fyysinen tapaaminen ja yhteisöön kuuluminen?
Pitää olla paikka, johon voi mennä. Varsinkin kun miettii, millaista aikaa nyt elämme (pandemia, sota jne.). Vaikea kuvitella, miten tuhoisaa se lopulta saattaa olla nuorille. On tärkeää, että on ihmisiä joiden luo voi mennä kysymään neuvoa tai juttelemaan muuten vain. Nettiyhteisöt ovat kanssa kivoja ja saattavat antaa paljon tukea, mutta itse tunsin, että haluaisin oikean yhteisön ja nimenomaan Virossa, sillä meillä on samankaltainen ympäristö ja tausta. Tosin me pikku hiljaa laajennamme yhteisöämme myös ulkomaille, sillä Viron mahdollisuudet ovat rajalliset, varsinkin vaihtoehtoiselle taideyhteisölle.

Kahtena kesänä olette avanneet Aparaaditehas-kulttuurikeskuksen lähistöllä sijaitsevaan halliin Ajuokse Angaari -tilan. Mitä siellä tapahtuu?
Itse kutsumme Ajuokse Angaaria kokeellisen taiteen tehtaaksi. Sinne on luotu mahdollisuudet järjestää tilaisuuksia ja näyttelyitä, joissa voi kokeilla mitä tahansa luovaa ilmaisumuotoa. Ensimmäisenä kesänä häärin kuin hullu, kun tein sitä kaikkea ilman minkäänlaista budjettia. Kiitos kulttuurirahaston taidetuelle siitä, että pystyin ylipäätään tekemään sen. Aparaaditehas lainasi tekniikkaa musiikkitilaisuuksiin, jokainen teki sen, mitä osasi, ja kesästä tuli oikein hauska. Meillä oli hyvin monipuolinen ohjelma, eikä Aparaaditehas halunnut enää päästää meistä irti. Talvipakkasilla muutimme tehtaan kellariin, ja viime kesänä toteutimme homman uudestaan. Ensimmäisen kesän ansiosta meillä on nyt myös perusteet saada projektirahoitusta. Nyt tulee jo kolmas kesä.

On ollut myös monia itsenäisiä projekteja, esimerkiksi Flash Day of Fortune, jonka järjesti tatuointikollektiivi Crust-O. Siellä oli hyvä meininki, ja saimme maalattua kolme seinää sen festivaalin aikana. Tosi kiva, että oli niin paljon eri taiteenalojen vaihtoehtoisia tekijöitä yhdessä. Kun sinne halliin meni sisään, siellä oli pieni pöytä, josta sai ostaa meidän tekemiämme juttuja ja tutustua meihin. Samaan aikaan taiteilijat spreijasivat hallin isoa seinää. Juuri sellaista energia haluaisin esitellä ihmisille.

Kuratoit kesällä muun muassa Voronjan gallerian kymmenennen kauden. Yhdessä Ajuoksen kanssa järjestetään näyttely Tagurpidi suvetuur, Takaperoinen kesäkiertue. Kerro, mitä on odotettavissa.
Ajuoksen takaperoisen kesäkiertueen ideana on se, että pitää olla hauskaa. Graafinen suunnittelijamme Timo Tiivas on saanut näyttelyn identiteettiin inspiraatiota 90-luvun kesäkiertueista ja hiukan ironisoinut niiden tunnelmaa. Kiertueen tematiikka on antanut meille riittävästi vapautta esitellä näyttelyssä eri taiteenaloja. Taiteilijat voivat itse valita, mitä he haluavat tehdä. Jos meillä olisi hyvin rajattu teema, olisi saattanut käydä niin, että kaikki taiteilijat eivät saa siitä kiinni. Sen vuoksi meille on tärkeää, että on vapaus tehdä taidetta kesäkiertueen ympärille nimenomaan leikillisesti.

Tämän kiertueen eli näyttelyn tapauksessa sana ”takaperoinen” tarkoittaa sitä, että me emme tee kierrosta, vaan ihmiset tekevät kierroksen Voronjaan. Koska Voronja ei sijainniltaan ole kaikkein helpoimmin lähestyttävissä, se tuntui hauskalta perustelulta, että ihmiset itse tekevät kierroksen sinne näyttelyä katsomaan.

Jos joku suomalainen taiteilija tuntee, että haluaisi kuulua Ajuokse-yhteisöön, onko se mahdollista?
Paras on varmaan aloittaa siitä, että tulee kesällä Voronjan galleriaan katsomaan näyttelyä ja vierailemaan Aparaaditehas-keskukseksen hallissa ja seuraa tekemisiämme muutenkin. Eri tilaisuuksissa on helpointa ottaa meihin yhteyttä ja osallistua, jos siihen on halua.