Eino Leino (1878–1926) oli Viron ystävä, estofiili, ja aikanaan merkittävä Suomen ja Viron kulttuurisillan rakentaja. Hänen kiinnostustaan etelänaapuriamme kohtaan virittivät jo varhaislapsuudessa vanhimman veljen Oskarin kertomukset Viroon tekemistään tutkimusmatkoista sekä tämän mukanaan tuomat kirjat.
Koulupoikana Eino asui Oskarin luona Hämeenlinnassa. Viidennellä luokalla sairastetun tulirokon vaatiman pitkän toipumis- ja eristämisajan hän käytti sivistäen itseään kirjallisesti. Monipuoliseen lukemistoon kuuluivat muun muassa merkittävien virolaislyyrikkojen Lydia Koidulan ja Anna Haavan runot, joihin tutustuminen johti Einon perehtymään lähemmin viron kieleen, apuneuvoina Julius Krohnin kielioppi ja F. J. Wiedemannin suuri virolais-saksalainen sanakirja. Kielitaitoa oli jo karttunut Oskarin tilaaman Postimees-lehden lueskelusta. Lopulta Leino saattoi kertomansa mukaan ymmärtää melko hyvin F. R. Kreutzwaldin (ei Eisenin, kuten hän Elämäni kuvakirjassa muisteli) kansansatukokoelmaa Eesti rahva ennemuistesed jutud (Viron kansan muinaiset tarinat). F. R. Faehlmannin myyttisiin tarinoihin sisältyvä allegorinen Koit ja Hämarik (Aamunkoitto ja Iltahämärä) teki Einoon lähtemättömän vaikutuksen.
Helsinkiin opiskelemaan tulleella mutta kirjallisiin rientoihin päätyneellä Eino Leinolla näyttää olleen yhteyksiä jo 1890-luvun loppuvuosina kaupungissa oleskelleisiin virolaisiin. Myöhemmin hän tutustui muun muassa Ella Murrikiin (myöh. Hella Wuolijoki) ja Gustav Suitsiin, jotka olivat muuttaneet Virosta opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Suitsista tuli Leinon paras virolainen ystävä ja Suitsien kodista toistuva vierailupaikka. Viron vaiheisiin Leino saattoi perehtyä niin ikään Aino Kallaksen teosten välityksellä. Sittemmin kirjailijoilla oli muutaman vuoden kestänyt rakkaussuhde, juuri niinä vuosina, jolloin tsaarinvalta murentui, Viro kävi vapaussotansa ja sen itsenäisyyspyrkimykset toteutuivat. Leinon rosoisen elämän kohokohtia oli tasan sata vuotta sitten, toukokuussa 1921, toteutunut Viron-vierailu juhlittuna runoilijana, jolle järjestettiin esiintyminen sekä Tarton yliopiston juhlasalissa että Tallinnassa.
Eino Leino kirjoitti alun toistakymmentä Viroon liittyvää runoa, jotka osoittavat keskivertoa parempaa maan ja sen kielen tuntemusta. Vanhin näyttää olevan Naissaari, jonka hän runoili vuonna 1914 oleskellessaan 1. maailmansodan puhjettua Hella ja Sulo Wuolijoen kanssa näiden kesämökillä Kukkian Ahosaaressa. Useita runoja syntyi Viron itsenäistymispyrkimysten ja vapaussodan vuosina sekä valtiollisen riippumattomuuden alkuaikoina. Viimeiseksi jäi kokoelmassa Shemeikan murhe 1924 julkaistu, ”valtavanhin” eli riigivanem Konstantin Pätsille omistettu Estonia. Seuraavassa on havaintoja Leinon virolaisaiheisten runojen kielestä.
Runoissa esiintyy muutamia selviä virolaisia lainasanoja, joilla ei ole suomessa vastinetta, sekä kielten yhteisiä sanoja, joiden käyttö on kuitenkin viron mukaista. Tällaisista on luonnollisesti mahdoton sanoa, onko kyseessä aina tietoinen valinta vai sattuma, kun asiaa ei voi runoilijalta kysyä. On myös joukko sisällöllisiä seikkoja, jotka näyttävät selittyvän Viron olojen ja historian pohjalta. Kiinnostavia ovat niin ikään runoissa tavattavat henkilön- ja paikannimet.
Suomelle vieraita sanoja ovat maleva, joka alkuaan on tarkoittanut muinaisvirolaista sotajoukkoa ja sopii hyvin Kalevan riimisanaksi, sekä maru ’myrsky, rajuilma’:
Liittyy liittoon mahdit Malevan,
kahden kansan, yhden Kalevan,
kuullaan, kuinka pohjanpuolla soi
maru, myrsky vapauden, mi voi.
Runossa Vanha pakana (1923) Leino yhdisti nämä sanat: ”marssien Maru-Malevan/ taas teitä Kave-Kalevan” (kave : kapeen ’luotu olento; nainen’, myös ’jalo, kunnioitettu’, vrt. viron kabe). Sanasta malev muodosti 1883 opettajana, lehtimiehenä ja kirjailijana toiminut Ado Grenzstein viroon šakkia merkitsevän nimityksen male.
Ensimmäisen virolaisaiheisen runon Naissaari yhteydessä on jo Pekka Lilja kiinnittänyt Leinon Viron-suhteita käsittelevässä tutkimuksessaan huomiota kunkin säkeistön lopussa toistuvan säkeen ”niin kauniisti kajavat veen yli itkee” linnunnimeen. Leino käyttää lokin asemesta runollisempaa kajava-sanaa, jota virossa vastaa samaan kantaan perustuva kajakas; suomen linnunnimellä lokki ei olekaan virossa vastinetta. Runossa voi viroa myötäilevänä pitää myös paasi-sanan käyttöä kuvaamassa saaren rantaan kivettynyttä naishahmoa. Meillä paasi on tavallisesti sileä ja laakea iso kivi, mutta runossa ei sellaisesta ole kyse vaan lähinnä kivenlohkareesta, kivipatsaasta. Virossa paas (eli paekivi) on kansalliskivi, vaalea kalkkikivi. Runo alkaakin säkeellä ”Naissaaren niemessä valkea paas”.
Keväällä 1917 toteutunut Pohjois-Viron ja Liivinmaahan kuuluneen Etelä-Viron yhdistäminen laajan autonomiset oikeudet saaneeksi Viron kuvernementiksi innoitti Eino Leinon kirjoittamaan runon Vapaa Viro. Siinä kuten muutamissa muissakin runoissaan hän käyttää saksa-sanaa, joka suomessa tavataan henkilöön viittaavana lähinnä sellaisissa yhteyksissä kuin kauppasaksa, kamasaksa. Leino kuitenkin tarkoitti nimenomaan virolaisia vuosisatoja orjuuttaneita baltiansaksalaisia. Virossa saks onkin varsin kielteissävyinen sana; muutoin merkityksessä ’saksalainen’ on sakslane. Leino runoilee ”Meillä ruotsi, teillä saksa” ja ”Niin ne saartoi saksan-linnat”, kun viittaa saksalaisten ristiretkeilijöiden rakentamiin linnoihin. Myöhemmin runossa Eesti vapaa (1921) esitetään toivomus ”Kiesus kaitse Eestin miestä,/ ettei saksat saisi piestä”.
Kiinnostava Leinon käyttämä sana on onnettuus, joka onnettomuuden asemesta esiinty runossa Viron veljet. Se vastaa äänteellisesti virossa tavallista asua õnnetus, mutta on meillä vanhahtava, runokielinen ja murteellinen:
Taara auta! Emme enää lie
niitä, joiden orjan tielle vie
Eestin, Suomen suuri onnettuus:
koittanut on kansain päivä uus.
Jo Mikael Agricolan kielessä tavataan onnettuus, ja tämäntyyppisiä johdoksia on jonkin verran murteissamme. Epäselvää on, onko kyseessä virolainen laina vai omapohjainen, viron kanssa rinnakkainen kehitys (virossa esimerkiksi hooletumus > hooletus ’huolettomuus’). Leinolla on runoissaan muutamia muitakin samanlaisia johdoksia, kuten sydämettyys ’sydämettömyys’ ja äärettyys ’äärettömyys’. – Säkeistön alun Taara, joka esiintyy myös runossa Vapaa Viro (”Taara auta kansaa kahta”), oli muinaisvirolaisten jumala. On pidetty mahdollisena, että nimellä on yhteys skandinaavisen taruston Thoriin.
Taaran lisäksi virolaisaiheisissa runoissa tavataan muitakin taruhahmoja. Leino oli vuosikausia, Kukkian kesästä 1914 lähtien, suunnitellut Helkavirsien kolmatta kokoelmaa, jonka aiheet pohjautuisivat virolaiseen kansanrunouteen. Hän ehti kuitenkin sepittää vain yhden virolaisen helkavirren, kansanrunomittaisen runon Vanha pakana (1923), jossa valitetaan Lindan, kumpurinnan murhaamista. Runon nimen yhteydessä on viitattu sitä virossa äänteellisesti vastaavaan sanaan vanapagan ’paholainen, piru’, mutta yhdistelyyn on tietysti mahdotonta enää saada selvyyttä. Linda esiintyy myös Leinon runoissa Vapaa Viro (”niin ne nyyhki Lindan rinnat”) ja Viron veljet. Linda on F. R. Kreutzwaldin luomassa kansalliseepoksessa Kalevipoeg päähenkilön äiti, jonka nimen teos teki yleisesti tunnetuksi. Henkilönnimenä sana ei näytä esiintyvän kansanperinteessä, vaan sitä on pidetty 1800-luvulla abstrahoituna vanhoissa, muun muassa skandinaavisissa, lähteissä tavattavasta Tallinnan muinaisesta nimestä Lindanise, Lindanäs, joka on voitu tulkita ns. kansanetymologisesti Lindan nisä, kuten Leinokin Viron veljissä sepittelee. Runollisen nimen ”kansallisromanttista” syntyä lienevät tukeneet Rosalinda, Melinda -tyyppisten vierasperäisten naisennimien pohjalta käyttöön tullut lyhentymä Linda sekä mahdollisesti myös äänteellinen läheisyys sanaan lind ’lintu’. Todellisuudessa vanhan paikannimen alkuosa näyttää kuitenkin olevan linna-sanamme vastine, joka myöhemmin on saanut virossa merkityksen ’kaupunki’ ja jonka varhaisemmasta, virossakin esiintyneestä asusta litna on peräisin sisäkonsonanttien paikkaa vaihtanut linda.
Runossa Eesti vapaa Leino antaa kantelen soida hiljaa:
Luoja kaitse Eestin lasta
sotateille sortumasta,
Maaria kaitse eesti naista,
ettei muistais muukalaista
Neitsyt Marian nimen valinta meillä vähemmän käytettyyn asuun Maaria on äänteellisesti lähellä Virossa tavallisinta varianttia Maarja. Leino ei liene sattumalta, pelkästään runomitan vuoksi, päätynyt pitkä-a:lliseen Maariaan, sillä kun Liivinmaata eli Väinäjoen pohjoispuolista aluetta, joka käsitti Etelä-Vironkin, alettiin käännyttää 1200-luvulla kristinuskoon, se omistettiin Neitsyt Marialle. Myöhemmin koko Viron runolliseksi nimeksi vakiintui Maarjamaa (Terra Mariae).
Joskus Leinolla ovat menneet sekaisin hyvät ja pahat. Runossa Vapaa Viro hän kertoo virolaisten muinaisesta itsenäisyystaistelusta ristiretkeilijöitä vastaan:
Kansa Kaupin, Lemmitynkin,
kauan kestit, kauan kärsit
Nimet Kauppi ja Lemmitty löytyvät Lätin Henrikin 1220-luvulla kirjoittamasta Liivinmaan kronikasta (Caupo, Lembitu/Lembito), jossa kuvataan saksalaisten veristä käännytystyötä. Heistä Lemmitty eli Lembitu oli muinaisen Sakalan maakunnan vanhimpiin kuuluvia, vastarintaa tehneiden virolaisten joukkojen päällikköjä, mutta Kauppo oli vastapuolella, luopio: hän oli liiviläisten Toreidan linnan päällikkö, joka liittoutui saksalaisten valloittajien kanssa. Syyskuussa 1217 käydyssä taistelussa sekä virolaisten malevaa johtanut, kansallissankariksi kohonnut Lembitu että valloittajien tärkeä tukija Kauppo saivat surmansa. Virolaiset hävisivät taistelun. Heidän silmissään Kauppoa ei voi rinnastaa Lembituun, kuten Leino on mennyt tekemään. – Sama virolaispäällikkö Lembitu oli ollut jo Leinon vanhimmalle veljelle Oskarille tuttu. Häneltä oli 1882 ilmestynyt 20-säkeistöinen runo Lemmitty, alaotsikkona Lembitu. Lemmitty, viron Lembit(u) kuuluu vanhimpiin, esihistorialliselta ajalta periytyviin itämerensuomalaisiin nimiin.
Eino Leinon Viro-runoissa esiintyy useita maantieteellisiä nimiä. Hän käyttää niistä osin saksankielisiä asuja, kuten Peipus(järvi) Peipsistä (Viron virsi, Vanha pakana) ja Walk etelärajalla olevasta Valgasta, joka mainitaan Viron vapaussodassa suomalaisia vapaaehtoisia johtaneelle eversti Kalmille omistetussa runossa Pohjan pojat (1920). Nimen Emajõgi Leino on kääntänyt runollisesti Emä-virrasta (run. Vanha pakana). Runossa Viron virsi (1919) suomalaiset vapaaehtoiset ovat marssimassa ”liepehille Paidelinnan”, mikä viittaa keskisen Viron Paiden kaupunkiin, ei linnaan, sillä se oli ollut jo pitkään raunioina. Paiden nimi on peräisin Naissaari-runon yhteydessä puheena olleesta sanasta paas (genet. pae). Kiven vaaleus käy ilmi Paiden keskiaikaisesta alasaksalaisesta nimestä Wittensten ja myöhemmästä yläsaksalaisesta Weissenstein (’valkea kivi’).
Viron Tallinn on Leinon runoissa edusteilla monenasuisena: Tallinna, Tanskan linna, Tanikan linna ja Rääveli. Tanskan linna viittaakin nimen taustaan. Tanskalaiset valloittivat vuonna 1219 virolaisten Lindanisan, ja paikkaa alettiin kutsua ”Tanskan linnaksi”. Tallinn(a)-nimen alkuosa on etymologisesti sama aines kuin Danmarkin alku Dan-, joten Tanskan nimi on tarkoittanut muinaisen skandinaavisen kansanheimon daanien maata. Tanikan linna, jossa ensimmäinen sana on suomalainen kka-johdos (vrt. esim. Toiva-kka), tavataan sekä Kalevalassa että Kantelettaressa Tallinnan merkityksessä. Rääveli, joka oli meillä aikoinaan yleisessä käytössä ja jonka vastineita ovat saksan ja ruotsin Reval, on puolestaan peräisin muinaisesta pohjoisvirolaisen maakunnan nimestä Rävala.
Nimiä Viro ja Eesti Leino käyttää runoissa varsin vapaasti, toki mitta huomioon ottaen. Hänellä on runojen niminäkin toisaalta Vapaa Viro, Viron virsi ja Viron veljet, toisaalta Eesti vapaa. Suomessa maan nimi on ollut vuosisatojen ajan Viro. Eesti on meillä alkuaan lähinnä lainaa ruotsista. Nykyään Viro on yleiskielinen ja etelänaapurimme virallinen nimi, Eestiä pidetään tyylivärisenä.
Leinon runoissa esiintyy myös sellaisia ehkä arvoituksellilta tuntuvia paikannimiä, kuin Päivänsalo ja Yösalo:
että purret Päivänsalon
keksis majakoitten valon,
löytäis Yösalonkin hahdet
varmat valkamat ja lahdet
Runossa Vanha pakana puhutaan Yön ja Päivän saarista. Kyse ei ole mistään tarujen Höyhensaarista, vaan Viron suurimmista saarista, joista Hiidenmaa on Päivä(n)salo ja Saarenmaa Yösalo. Leinon käyttämien nimien isä oli Helsingin yliopiston venäjän kielen professori Matthias Akiander, joka oli eräässä vuonna 1848 julkaisemassaan artikkelissa – käsitystään mitenkään perustelematta – pitänyt Päiväsaloa ja Yösaloa alkuperäisinä nimityksinä; ruotsin ja saksan Dagö ja Ösel olisivat syntyneet niiden pohjalta. Leino oli tutustunut näihin runoihin ottamiinsa nimiin nuoruusvuosinaan, sillä ne olivat levinneet jossain määrin käyttöön. Niitä viljeli esimerkiksi vaikutusvaltainen Yrjö Koskinen, jonka mukaan ne olivat alkuperäisiä. Päiväsalo olisi suora käännös Hiidenmaan ruotsinkielisestä nimestä Dagö. Tulkinta on kuitenkin kansanetymologinen. Nimen taustaa on selitetty usealla tavalla, mutta ’päivää’ ei Dag-osa alkuaan merkitse. Yösalon puolestaan selitettiin johtuvan Saarenmaan nimestä Ösel, joka perustuisi viron sanoihin öö ’yö’ ja salu ’saari’. Ösel lienee kuitenkin käännös ruotsalaisesta nimestä: alku-ö merkitsee ’saarta’, ja siihen liittyy ilmeisesti ’maata’ tarkoittava muinaisskandinaavinen sana. Huomattakoon, että vanhalla balttilaisella lainasanalla salo, viron salu, on alkuaan ollut merkitys ’saari’, kuten edelleen on latviassa ja liettuassa ja meilläkin monissa paikannimissä. Yrjö Koskisen ja August Ahlqvistin välille sukeutui muuten nimikysymyksessä sananvaihto, sillä Ahlqvist ei saloja hyväksynyt. Suomessa Hiidenmaa ja Saarenmaa ovat Viron saarten vanhoja nimiä, kuten hän huomautti, ”mutta Päiväsalo ja Yösalo viekää – Hiidenmaahan!” – Eino Leinon runolliseen kartastoon ne voivat toki hyvin jäädä.
Eino Leinolla oli matkallaan 1921 mahdollisuus nähdä Tarton lisäksi enemmänkin Etelä-Viron toukokuista vehreyttä, sillä Jaan Tõnisson järjesti hänelle autoretken maaseudulle. Leino on kertonut, että tutuiksi tulivat ”Eestin ukko, Eestin akka”, ja tämä kuvastuu esimerkiksi Tartossa kirjoitetussa runossa Eesti vapaa: ”Kaitse ukko, akka, muori/ kaunis aitan portahalla”. Matkahavaintoihin voi niin ikään hyvin kytkeytyä virolaisessa helkavirressä Vanha pakana kohta, jossa valitetaan valloittajien tuloa: ”Kukot kirkon kuulumahan”. Suomessa kukko on liitetty tavallisesti lukutaitoon ja on puhuttu aapiskukosta. Näin osin Virossakin, mutta Leino on saattanut huomata, että Etelä-Viron kirkontorneissa on yleensä kukko, pohjoisessa risti. Leikillisesti onkin käytetty kahtiajakoa kukeusulised eli kukonuskoiset ja ristiusulised eli (k)ristinuskoiset.
Viroon liittyvissä runoissaan Leino korosti tuon tuostakin Suomen ja Viron, suomalaisten ja virolaisten yhteenkuuluvuutta: ”Yhtyy Väinön heljä heimo” (Viron virsi), ollaan ”juurta vanhan Väinämöisen” (Tere!, 1922) ja ”sukuvirren” mukaan ”emon yhden kantamoiset” (Kalevan poika, 1920). Yhteiseen taustaan viitataan myös Suo-sukuisilla (Vanha pakana), joka perustunee siihen, että aikoinaan selitettiin Suomi-nimen johtuvan suo-sanasta, ja ilmaus tarkoittaisi siten suomensukuisia.
Leino viljeli myös virolaista kielikuvaa maita yhdistävästä Suomen sillasta. Se tuli käyttöön kansallisen heräämisen aikana ja esiintyi Kalevipoeg-eepoksessa (1862) sekä esimerkiksi Lydia Koidulan runosarjassa Soome Sild (1881). Leino tervehtii runossa Vapaa Viro keväällä 1917 itsenäisyyttä tavoittelevaa etelänaapuriamme:
Terve, Eesti, terve veljet,
terve siskot Suomen sillan
Runossa Kalevan poika, jota voitaisiin oikeastaan pitää Leinon toisena virolaisena helkavirtenä sekä nimen että sisällön perusteella, ovat ”pojat kuuluisan Kalevan,/ siskot sillan suomalaisen”.
Leino näyttää saaneen runoihinsa vaikutteita ystävältään Gustav Suitsilta, joka erityisesti 1910-luvulla Suomessa asuessaan oli poliittisesti aktiivinen ja kaavaili tulevaisuuteen Suomen ja Viron unionia, valtioliittoa. Leino runoili jo keväällä 1917, ennen maiden itsenäistymistä, runossaan Vapaa Viro:
yhteen kuuluttiin me kerta,
siispä vapausliiton teemme,
tasavallat kansan kahden
poikki laajan Suomenlahden.
Alkuvuodesta 1920, Viron vapaussodan päätyttyä, hän kyseli Pohjan pojat -runossaan: ”Eikö riitä? Milloin saamme/ liittoon meidän kahden maamme?” Toivomus toteutui oikeastaan, ei kuitenkaan kahdenvälisenä, vasta toukokuun 2004 alussa, kun Viro liittyi Euroopan unioniin, jonka jäsen Suomi jo oli.
Leino kirjoitti Tartossa toukokuussa 1921 Aino ja Gustav Suitsille kortin, jossa on leikkimielinen pikku runo. Siinä hän kiitti Viron-matkansa järjestelyihin ja onnistumiseen keskeisesti vaikuttaneita ystäviään. Loppusäkeissä hän tyytyväisenä runoilee sekakielisesti:
Siks olen, olen önnelik,
vaikk´ olen väha kirjanik,
kun koitettiin, me voitettiin,
jah, Teille tänu siin.