”Meie kiisul kriimud silmad.
Istus metsas kännu otsa.
Piip oli suus ja kepp oli käes,
kutsus lapsi lugema.
Kes ei mõistnud lugeda,
see sai tukast sugeda.
Kes see luges, aru sai
sellelel ta tegi pai …” ^*

Uuden kouluvuoden käynnistyessä opettaja seisoo taas kerran silmätysten ikiaikaisen kysymyksen kanssa: miten. Miten opetan niin, että parhaaseen mahdolliseen lopputuloksen päästään suhteellisen nopeasti ja oppilaan kannalta mahdollisimman kivuttomasti? Kansanlaulun kepillä ja porkkanalla ei nykypäivänä selvitä pitkälle. Käsitys tulosten saavuttamisesta perustuu sitä paitsi pitkälti tuntemukseen, se on kokemusperäistä – toisin sanoen vaikeasti mitattavaa ja käytännöllisesti katsoen mahdotonta todistaa matemaattisesti.

Läntisessä maailmassa johtavaan asemaan on noussut kognitiivinen tai suorastaan metakognitiivinen kielenopetus, jossa oppimisen lähtökohtana on ensisijaisesti opiskelijan oma kiinnostus ja siitä kumpuava opiskeluaktiivisuus. Suomessa kukko ei käskien laula eikä Virossa vaivainen käskien kävele – ja vanhan kansan viisauksissa piilee jälleen totuuden siemen. Opettajalla ei (toistaiseksi) ole mahdollisuutta asentaa oppilaan aivoihin vieraan kielen taidot sisältävää sirukorttia, ja opetusstrategioiden valinnassa on yhä edelleen tukeuduttava pitkälti näppituntumaan. Jos opiskelija osaa jo alkeiskurssin toisella tai kolmannella tunnilla ilmaista kauniilla viron kielellä ”aprill on konnade kudemise kuu”, kognitiivisen oppimisteorian mukaan olisi ryhdyttävä syventymään rupi-, viher- ja haisukonnien, tavallisten eli ruskosammakoiden, syötävien sammakoiden, viita-, lessonan-, möly- ja kaivajasammakoiden sekä mielellään myös vesiliskojen ja rupimanterien sielunelämään. Alkeiskurssilla tämä ei kuitenkaan ole tavallisesti mahdollista, sillä kaikki oppilaat eivät todennäköisesti ole yhtä viehtyneitä konniin ja muihin sammakkoheimoihin. Sen sijaan kielenopettaja pyrkii pidättäytymään yleispätevässä sanastossa, jolla tulee toimeen tilanteessa kuin tilanteessa, menipä oppilas hankkimaan silmälaseja optikolta tai seuraamaan nuijapäitä lammikon rannalle. Luokassa kehitetään jokapäiväisiä viestintätilanteita ja harjoitellaan keskustelua tavanomaisista aiheista. Valitettavasti vain liiallinen yleispätevyyskään ei ole motivoivaa.

Opettajien keskuudessa leviää kädestä käteen ja suusta suuhun sekä leikinomaisia että asiallisen vakavia opetusmenetelmiä. Muutamat erinomaiset kielileikittelyt ovat opettajien iloksi päätyneet myös kansien väliin esimerkkinä Leelo Kingiseppin ja Marju Ilveksen Algaja õnn(Iduleht, 2016).

Oppikirjat kuitenkin valitettavasti vanhentuvat armottoman nopeasti, ja parin vuoden käytön jälkeen tarvitaan taas uutta materiaalia. Mihin silloin tukeudutaan? Miten kielenopettajan pitäisi toimia, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä.

Konstruktivistisissa oppimisteorioissa korostetaan kolmea interaktiivista komponenttia menestyksellisen oppimisprosessin varmistajina. Nämä komponentit ovat taidot, tahto ja itsesäätely. Taidot karttuvat jokaisella oppijalla henkilökohtaisesti, uutta vanhaan liittävien opiskelutapojen ja ajatteluprosessien kautta. Tahtoa käyttäen oppija keskittyy uuden tiedon vastaanottamiseen ja ponnistelee oppiakseen uutta kieltä. Itsesäätelyn avulla oppija ohjaa ja arvioi omaa oppimisprosessiaan.

Toisin sanoen: jotta voisi osata jotain, on ensin haluttava, sitten löydettävä sopivat materiaalit, opettaja ja oppimisympäristö ja lopuksi pakotettava itsensä ponnistelemaan.

Omien oppilaideni oppimiskokemuksia analysoidessani olenkin löytänyt erään yksinkertaisen, nerokkaan ja lähes vanhentumattoman apuvälineen, joka tukee kaikkia kolmea komponenttia. Kyse on vanhasta ja hyvästä, jo behavioristisesta pedagogiikasta tutusta keinosta: kirjallisuuden lukemisesta kielitunteja täydentävänä osana. Aikoinaan tätä aineistoa nimitettiin pakolliseksi lukemistoksi. Kaunokirjallisuus soveltuu kuitenkin hyvin kielenopetuksen tukimateriaaliksi myös pakkoa kaihtavassa metakognitiivisessa opetuksessa. Sitä paitsi ajan hammas ei pure kaunokirjallisiin teoksiin samalla tavalla kuin oppikirjoihin. Nykyajan maailmassa puoli vuosikymmentä riittää vanhentamaan oppikirjojen aiheet naurun aiheiksi. Harjoitusten puhelinkopit ja Viron kruunut sekä kankeat vuoropuhelut postikonttorin ja pankin palvelutiskillä herättävät vuosi vuodelta enemmän hilpeyttä viron tunneilla.

Totta kai kaunokirjallisuuskin vanhenee, mutta toisella tavalla. Sen vanhenemisprosessia voi tietyssä mielessä verrata hyvän viinin vanhenemiseen. Mitä enemmän ikää, sitä eksoottisempi ja kiehtovampi maku, kunhan lajike on sopiva.

Kaunokirjallisen teoksen valinta on jo itsessään erinomainen aktivoitumistapa. Jokaisen kielenopettajan kannattaisi laatia luettelo oppimista tukevasta kirjallisuudesta, jota voi suositella lukuintoisille opiskelijoilleen. Tämän jälkeen lukemissuosituksia kannattaa täydentää aktivoivilla lukutehtävillä oppilaan kielitaidon ja luonteenlaadun mukaan.

Alkeiskurssilaisten kanssa on varminta aloittaa laadukkaalla ja aihevalikoimaltaan äärimmäisen monipuolisella virolaisella lastenkirjallisuudella.

Itse suosittelen yleensä ensimmäiseksi kirjaksi Ellen Niitin Pille-Riinin tarinoita, joka on julkaistu vuonna 1963. Alkuun hyvin yksinkertainen sanavarasto muuttuu tarinan edetessä sivu sivulta haastavammaksi. Jo teoksen alku on inspiroiva sekä oppijalle että opettajalle – niin yksinkertaisen hienolla tavalla siinä kerrotaan, miten päähenkilö sai nimensä: ”Pille-Riinillä itsellään on vallan kaksi nimeä: Pille ja Riini. Sellaiset nimet hän sai pienenä. Äiti tahtoi Pilleä ja isä tahtoi Riiniä. Koska ne ovat sieviä ja lystikkäitä nimiä kumpikin, ne pantiin perätysten, ja niinpä hän on nyt Pille-Riini.” (Ellen Niit, Pille-Riini lood, 1963, s. 7. Suom. Pille-Riinin tarinat, 1967, suomentanut Kati Parviainen).

Yksinkertainen kertomus nimen saamisesta tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia kielitehtävien laadintaan – aiheena voi olla vaikka opiskelijan oman nimen taustasta kertominen tai nimen keksiminen jollekulle toiselle.

Koska pieni Pille-Riini joutuu jatkuvasti uusiin tilanteisiin ja tutustuu niiden myötä niin elinympäristöönsä kuin ihmisiinkin, myös kirjaa lukeva kielenopiskelija oppii päähenkilön siivellä yhtä ja toista virolaisesta elämänmenosta – vaikkapa sen, että potkukelkka on viroksi soome kelk, suomenkelkka, vaikkei niitä kuusikymmenluvulla edes tuotu Suomesta, vaan ostettiin Ranniku-kadun kaupasta (Pille-Riini lood, s. 18). Tai sen, millainen on ”kumikoira, josta voi puristaa ilman pois, ja silloin se näyttää ihan kuolleelta” (Pille-Riini lood, s. 7). Minun oppilaani innostuivat kumieläimistä niin paljon, että kävivät Tarton kesäkurssin vapaahetkinä katsomassa niitä lelumuseossa.

Tavanomaisen sanavaraston lisäksi Ellen Niitin lastenkirja tuo lukijalle tietoa myös syvimmän neuvostoajan arkitodellisuudesta:
”Tiedätkö, miksi tämä lippu on punainen?” hän (isoisä) kysyi Pille-Riiniltä.
”En tiedä”, Pille-Riini sanoi. ”Kaikki liput ovat punaisia, jos ne ovat oikeita lippuja. Minkä värinen sen sitten pitäisi olla?”
”Voi sinua hupsua”, isoisä sanoi. ”Olet sinä eri tyttö. Mutta eivät suinkaan kaikki liput ole punaisia. Vain työkansan lippu on punainen. Ja siitä sanotaan näin: se on työkansan verestä punainen.” (Pille-Riini lood, s. 85)

Alkeiskurssilaiselle, jonka tiedot ja taidot rajoittuvat muutamalla ensimmäisellä tunnilla opittuun, sopivat hyvin myös Eno Raudin Sipsik, Andrus Kivirähkin Kaka ja kevad sekä Karneval ja kartulisalat, Kristiina Kassin Käru-Kaarel ja monet muut yksinkertaiset, mutta kekseliäät kielellisten ja kulttuuristen kokemusten hankkimisesta kertovat tarinat. Monia näistä kertomuksista voi kuunnella myös itsenäisesti Viron yleisradion ERR:n äänitallennearkistosta, eikä mikään tietysti estä lukemasta mukana ja opettelemasta kaunista ääntämistä.

Opettajan antama ohjaus kuitenkin lisää kaunokirjallisen teoksen lukemisesta kielenopiskelussa saatavaa hyötyä merkittävästi.

Klassista virolaista lastenkirjallisuutta sopii kehua kiitolliseksi oppimateriaaliksi siitäkin syystä, että teosten aihekirjo on hämmästyttävän laaja. Lukemistoa löytyy kiinnostusten ja harrastusten mukaan todella monelta alalta: Viron soista kiinnostuneille Aino Pervikin Sookoll ja sisalik, sieni-ihmisille Aimee Beekmanin Sõnni Siim, lääkekasvien ystäville Aino Pervikin Kunksmoor, pitkin poikin Viroa matkaileville Eve Hele Sitsin Mooni Eestimaa raamat.

Sanavaraston lisäksi kauniit ja yksinkertaiset virkerakenteet ovat omiaan kehittämään kielitajua. Hyvässä lastenkirjassa on myös sisällöllistä syvyyttä ja ajatusta – mitä valitettavasti ei voi sanoa kaikista lehtiartikkeleista. Sen vuoksi ei mielestäni ole järkevää ryhtyä heti alkeiskurssilla lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vaikkei sekään ole asiallisen ohjauksen ja hyvän tahdon avulla mahdotonta.

Myös keskitason ja edistyneiden kursseilla kaunokirjallisuudella on tärkeä sijansa, sillä vaativan tason viron kielen oppikirjoja on kirjoitettu hämmästyttävän vähän. Tästä vajeesta syntyikin ajatus kokeilla alkavalla lukukaudella uudenlaista verkkokurssia, jossa oppimaterialina käytetään klassista virolaista kaunokirjallisuutta. Tarkkaavainen Elon lukija saattoi huomata jo lehden edellisessä numerossa vaatimattoman maininnan kielikurssista: Eesti keel kirjanduse kaudu 25.9.–4.12.2017. Verkkokurssilla opetetaan viron kieltä kirjallisuuden perusteosten avulla. Kurssilla luetaan, analysoidaan ja tulkitaan kirjallisuuden klassikoita. Teosten perusteella tehdään sanasto- ja kielioppiharjoituksia, harjoitellaan tekstin ja puheen ymmärtämistä sekä kirjoittamista. Tekstien valinnassa otetaan huomioon oppilaiden toiveet ja kiinnostuksen kohteet.

”Meidän kisu kiilusilmä,
istui metsään kannon nokkaan.
Suussansa piippu ja kourassa keppi,
käski lapsia lukemaan.
Jos ei luku luonnistunut,
tukkapöllyn tarjosi.
Joka luki, ymmärsi
sitä kisu paijasi …”
(virolainen kansanlaulu)