Virolainen aivotutkija Jaan Aru varoittaa uusimmassa kirjassaan Aju vabadus (’Aivojen vapaus’), että ellemme ryhdy yksissä tuumin vastustamaan algoritmien ja tekoälyn vyöryä, ajattelusta tulee katoava taito. Ilman ajattelua ei ole olemassa myöskään ajatuksenvapautta. Vapaa äly taantuu älyvapaudeksi.
Jaan Arun (41) sukunimen voi suomentaa vaikkapa järjeksi tai ymmärrykseksi, ja mikä voisikaan olla osuvampi nimi miehelle, joka on yli kahden vuosikymmenen ajan tutkinut sitä, mitä päidemme sisällä tapahtuu.
Neljätoista vuotta sitten Arun perheeseen tuli ensimmäinen älylaite. Aru päätyi seuraamaan siitä erästä urheilukilpailua ja huomasi, että seuraaminen kahlitsee ihmisen koneeseen. ”Aivotutkijana ymmärrän, miten vaikeaa tavallisen ihmisen on hillitä itseään, kun tarjolla on mahdollisuus kuluttaa tällaista sisältöä jatkuvasti.”
Lasten syntymä sai tutkijan pohtimaan digitaalisen maailman ongelmia yhä enemmän. Hän alkoi miettiä, miten lapsen pienet aivot selviytyvät siitä, että joutuvat kosketuksiin teknologian kanssa hyvin varhaisessa vaiheessa.
Tarton yliopiston apulaisprofessorina työskentelevä Aru ei jaa Virossa vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan lapselle pitäisi muuttuvassa maailmassamme työntää älylaite käteen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Hän tuo vertailukohdaksi moottorisahan. ”Emmehän me sano pienelle lapselle, että ota moottorisaha käteen mahdollisimman pienenä, niin opit käyttämään sitä mahdollisimman hyvin.” Kaikella on aikansa. Kaksivuotiaalle annettu moottorisaha ei tee hänestä parempaa sahuria eikä pikkulapsen kädessä oleva älylaite helpota hänen tulevaisuuttaan.
Arun mukaan tärkeintä ei ole teknologia itsessään, vaan sen oikeanlainen käyttö. Samaa mieltä ovat olleet sekä Viron edellinen presidentti Alar Karis että 12. lokakuuta virkaan astunut presidentti Ülle Madise, joka on aiemmissa puheissaan nostanut Arun ajatuksia esiin eräänlaisina kansalaisille suunnattuina varoituksina.
Pian myös suomenkielisenä äänikirjana ilmestyvässä teoksessaan Aru keskittyy siihen, mitä tapahtuu, jos jäämme algoritmien ja tekoälyn maailmassa hopealle – ja taivumme tappioon nimenomaan siksi, että se on meille helpompaa ja mukavampaa.
Jaan Aru myöntää, että kirjan kirjoittaminen tuntui hänestä turhalta puuhalta, sillä juna ehkä meni jo eikä aivottomuuden voittokulkua voi enää pysäyttää. Kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen antoi hänen äitinsä, tunnetun kulttuuri- ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Krista Arun kuolema. Koska Krista Aru oli ollut tekoälyn suhteen samoilla linjoilla poikansa kanssa, Jaan päätti kirjoittaa kirjan valmiiksi.
Jaan Aru toteaa, että kirjassa esitetyt ajatukset upposivat otolliseen maaperään ja palaute on ollut myönteistä. Tämä osoittaa, että yhteiskunnassa on itse asiassa varsin paljon ihmisiä, jotka ovat asiasta huolissaan.
”Ajatteleminen on erittäin kovaa työtä”, Jaan Aru sanoo ja haluaa kumota käsityksen, että ihminen olisi ajattelukykynsä ansiosta ylivertainen olento. Hänen mukaansa ajattelua on antiikin ajoista lähtien pidetty korkeassa arvossa, koska on ajateltu sen tekevän meistä rationaalisia. ”Todellisuudessa näemme hyvin selvästi, ettei ajattelumme ole rationaalista. Ajattelu on ylipäätään pikemminkin oman toiminnan oikeuttamista”, Aru sanoo.
Kaikki ajatteleminen ei luonnollisestikaan ole yhdestä puusta veistettyä. Omanlaistaan ajattelua on sekin, kun istahtaa sohvalle ja antaa ajatusten kulkea ja harhailla omia reittejään. ”Mutta se, että ohjaa ajatuksiaan järjestelmällisesti johonkin suuntaan, on keskivertoihmiselle vaikeaa.” Aru selittää, että ajatteleminen edellyttää omien ajatusten suunnan ohjaamista ja ylläpitämistä. Hänen mukaansa olisi paljon helpompaa katsoa Netflixistä sarja toisensa perään, heittäytyä sosiaalisen median vietäväksi tai omaksua tekoälyn ajatuksia. Pääasia, ettei itse tarvitsisi ajatella niin paljon.
Ei ole mikään salaisuus, että sosiaalinen media on rakennettu hyödyntämään ihmisen ajattelun heikkouksia. ”Yksi tärkeimmistä ajatuksista, jonka haluan kirjallani välittää, on se, että algoritmit kaventavat vapauttamme ja siksi meidän on taisteltava niitä vastaan”, Aru sanoo. Hänen mukaansa aivojen vapaus tarkoittaa sitä, että pystymme itse hallitsemaan ajatuksiamme.
Sosiaalisesta mediasta ja algoritmeista on puhuttu paljon jo vuosia, mutta nyt tekoäly tunkeutuu elämäämme yhä voimallisemmin. Se ruokkii ajattelun laiskuutta ja vahvistaa hetkessä elämistä tavalla, jota Aru kutsuu tyhmyyden aikajanaksi.
Tutkijan mukaan emme yhteiskuntana ole vielä ymmärtäneet, mitä tekoälyn ajattelematon ja rajoittamaton käyttö tuo tullessaan. ”Mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun monilta ihmisiltä vaikkapa katoaa työn heidän elämäänsä tuoma tarkoitus ja sisältö?” Aru kysyy. Hän tuo esimerkiksi oman elämänsä: tekoäly tunkeutuu tiedemaailmaan ja synnyttää tunteen, ettei aiemmin hankitulla tiedolla ole enää mitään arvoa. Aru muistuttaa, että vaikkei ihminen olisi lukenut tai opiskellut mitään, hän voi käyttää tekoälyä, jonka uusimmat mallit pystyvät kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleita. Ne eivät yllä aivan ihmistutkijoiden huipputasolle, mutta ovat jo lähellä sitä. On vain ajan kysymys, milloin tasoerot katoavat. ”Tekoäly voi siis korvata myös ajattelua vaativia töitä.”
Arun mukaan meidän on varauduttava ajattelun ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien puutteesta syntyvään kriisiin. Asiaan on alettava paneutua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Jaan Aru on käärinyt itsekin tältä osin hihansa ja kehittää lukioikäisille suunnattuja tekoälytyökaluja presidentti Alar Karisin käynnistämässä tekoälyloikka-hankkeessa. Työkalujen tarkoituksena ei ole tehdä tehtäviä oppilaiden puolesta, vaan auttaa heitä oppimaan.
”Ihanteellisessa maailmassa tällaiselle tekoälyloikalle ei olisi tarvetta, vaan tekoälytyökalut tukisivat muutenkin ajattelua ja oppilaat tietäisivät, miten niitä kannattaa hyödyntää”, Aru sanoo ja kuvailee, kuinka todellisuus on päinvastainen. ”Mutta me emme elä ihannemaailmassa emmekä sen aikajanalla, vaan tyhmyyden aikajanalla, jolla oppilaat antavat koulutehtävänsä mielellään tekoälyn tehtäväksi.”
”Tekoälyloikka-hankkeella yritämme taivuttaa vallitsevaa trendiä hieman järkevämpään suuntaan ja luoda välineitä, jotka tukevat oppimista ja ajattelua.”
”Keskiverto-oppilas ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi hänen ylipäätään pitää opiskella. Koulussa hän tuntee olevansa jonkinlainen orja tai pakkotyöläinen, joten tekoäly on hänelle tietenkin pyhä asia.”
Arun mukaan tekoälyyn liittyy kaksi ajatusta, jotka ohjaavat ihmisiä koneellisen ajattelun suuntaan. Ensimmäinen on hänen mielestään ihmisten sairaalloinen täydellisyydentavoittelu. ”Älykkäätkin ihmiset syöttävät usein asioita tekoälylle, koska heistä tuntuu, että sen avulla voi vielä hieman tarkastaa asioita ja korjata omia virheitään.”
Arun mukaan on kuitenkin täysin normaalia, että ihmiset tekevät virheitä. ”Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Olemme ihmisiä ja teemme virheitä”, Aru sanoo.
Toinen ongelma on varsin yksinkertainen: ”Kaikki suuryritykset ja osa valtionjohtajista sekä yrittäjistä huokailee ihastuksesta: ’Vau, katsokaa, kaikesta tulee paljon helpompaa ja kaikki saavat paljon rahaa.’”
Lopputulos on Arun mukaan se, että jos kaikki tai edes suuri osa ihmisistä alkaa turvautua tekoälyyn, pian on jäljellä hyvin vähän ihmisiä, jotka osaavat ajatella ja kirjoittaa itse.
”Se, mikä aiemmille sukupolville oli tavanomainen älyllinen kokemus, on kuolevaa taidetta”, hän arvioi. Aivan kokonaan nämä taidot eivät katoa, sillä aina löytyy joku, joka haluaa tehdä itse. Kyvystä kirjoittaa ja ilmaista itseään omin voimin tulee Arun mielestä kuitenkin hyvin elitistinen harrastus. ”Jos tekee peruskoulussa kaikki tai lähes kaikki tehtävät tekoälyn avulla, mistä niiden taitojen pitäisi tulla? Eivät ne itsestään synny”, Jaan Aru muistuttaa. Hän selittää kirjassaan, ettei ajattelu- tai kirjoitustaito kehity omia aikojaan iän karttuessa, vaan niitä on harjoiteltava tekemällä.
Koulu on hänen mukaansa hyvä esimerkki siitä, kuinka helppoa on antaa periksi. Oppilas voi tehdä tehtävänsä tekoälyllä, opettaja samaten omansa, ja näin päädytään nopeasti tilanteeseen, jossa opiskelu näyttää täysin turhalta ajanhukalta.
Jaan Arun mukaan Viro on reagoinut näihin ongelmiin monia muita maita nopeammin. Samaan aikaan on kuitenkin ilmennyt paradoksaalinen ongelma: koska uskomme, että osaamme valjastaa tekoälyn omaan käyttöömme, oppilaat ja opettajat käyttävät sitä Virossa paljon enemmän kuin muissa maissa.
”Tekoälyloikka-hankkeen ansiosta olemme kuitenkin paljon paremmin valmistautuneita tekemään tiettyjä asioita ja ajattelemaan uudella tavalla. Niin ikävää kuin se onkin, emme voi jatkaa entiseen tapaan.”
Tämän ajatuksen selittäminen on kuitenkin valitettavasti melko vaikeaa. Aru kertoo, että kirjaa kirjoittaessaan hän pelkäsi ihmisten lukevan sitä puolittaisena viihteenä, tekemättä mitään itse asian eteen. Kirja luetaan, ongelma tiedostetaan, mutta elämää jatketaan entiseen tapaan.
Oman käyttäytymisen muuttaminen edellyttää Arun mukaan sitä, että ryhdytään tekemään jotakin toisin järjestelmällisesti, käytännöllisesti katsoen joka päivä. Tässä vaiheessa alkaa kamppailu aivojen ymmärtävän puolen ja omien tottumustemme sekä automaattisten toimintatapojemme välillä. Järjen voittoon olisi käytettävä paljon energiaa. Mutta kuten Aru kirjassaan useaan otteeseen toteaa, aivot ovat siihen liian laiskat.
”Kirja voi toimia katalysaattorina, mutta nykypäivänä, kun ihmisillä on jatkuvasti kiire, sen merkitys jää hyvin vähäiseksi.” Jaan Aru toteaa, että jos joku lukee hänen kirjansa kannesta kanteen, jo se on tietynlainen saavutus – kiireisen elämänrytmin takia kirjat jäävät usein kesken, pitkien tekstien lukemisesta on tullut monille kamppailua.
”Lukemiselle on varattava aikaa. Varatkaa sille viimeinen tunti ennen nukkumaanmenoa, lukekaa tuo viimeinen tunti kirjaa”, Jaan Aru neuvoo. ”Jos lukee joka päivä tunnin, se on jo varsin hyvä saavutus.”
Ei myöskään pidä kuvitella, ettei Jaan Aru itse koskaan joutuisi algoritmien pauloihin tai käyttäisi tekoälyä. Hänen mukaansa sen vähäinen päivittäinen käyttö ei ole pahasta.
Pääasia on, että ihminen ajattelee ja ymmärtää, mitä tekee.