Ulkovirolainen kirjailija Elin Toona Gottschalk pakeni Haapsalusta 7-vuotiaana perheensä kanssa pienellä veneellä. Vuosi sitten hän muutti Floridasta takaisin synnyinkaupunkiinsa. Tänä vuonna hänelle myönnettiin Virossa Henrik Visnapuun elämäntyöpalkinto merkittävästä viron- ja englanninkielisestä tuotannosta.
”Kylmällä ilmalla, kun en päässyt ulos yksin, olin usein keittiössä, polvillani keittiönpöydän päällä. Isoäiti oli jossakin lähellä, kolisteli pannujaan ja kattiloitaan, hämmensi keittoa, keitti lakanoita, liotti räkäisiä nenäliinoja tai lämmitti tiskivettä. Sen vuoksi ikkuna oli koko ajan höyryssä ja ulos nähdäkseni minun piti pyyhkiä huuruun aukko. Näkymät keittiön ikkunasta olivat loputtoman kiinnostavia. Heti aamiaisen syötyäni kiipesin pöydälle ja painoin nenäni lasia vasten.”
Tämä katkelma on Elin Toona Gottschalkin muistelmaromaanista Into Exile. Teoksen ensimmäinen luku julkaistiin vuonna 2019 Nippernaati-antologiassa Maija Rantasen suomennoksena. Luvussa kirjailija muistelee lapsuutensa Haapsalua – 1930-luvun idyllistä kylpyläkaupunkia, jonne saapui sota.
Kotikadun muuttuneet maisemat
Keväällä 2022 seison Elin Toona Gottschalkin kanssa täsmälleen samalla paikalla, josta hän lapsena tuijotti keittiönikkunasta ulos merelle. Tänä vuonna 85 vuotta täyttävä kirjailija muistaa lapsuutensa tuokiokuvat kuin eilisen päivän, mutta kaupungin katuverkko on hänen mielessään lapsen fragmentaarisina muistoina. Olemme tupsahtaneet Elinin lapsuuden kotikadulle puolisattumalta.
”Supeluse”, Elin Toona Gottschalk huomaa kadunnimen idyllisen kulmatalon seinästä. ”Tällä kadulla me asuimme! Supeluse 6 oli osoite.”
Elinin kotitaloa ei enää ole. Sen paikalla on kuntoutussairaalan tasainen nurmikko sekä kuusi, jonka Elin kertoo itse istuttaneensa. Puutalomiljööstä ja naapuritontin vinoon vajonneesta liiteristä voi aistia menneen ajan tunnelmia. Elin osoittaa vanhaa kaivoa, josta naapurin herra Peterson kantoi usein naapureilleenkin vesisangollisen.
Haapsalun suojainen merenlahti lainehtii ihan vieressä.
Tuolle merelle Elin lähti 7-vuotiaana pienellä veneellä äitinsä ja isoäitinsä kanssa syksyllä 1944. Elin ei ehtinyt aloittaa koulua Haapsalussa, sillä hänen äitinsä sai tutuiltaan kuulla olevansa pidätetyiksi määrättyjen listalla. Äiti ja isoäiti eivät jääneet odottamaan koputusta ovelle, vaan sitoivat vähäiset matkatavarat yhteen ja lähtivät merelle Ruotsia kohti. Haapsaluun jäivät Alma-täti ja Elinille rakas Tondu-kissa.
Pelastautuminen merellä
Matka Ruotsiin ei sujunut suunnitelmien mukaan, sillä vene alkoi vuotaa keskellä Itämerta. Matkustajat pelastettiin puolalaiselle alukselle, jonka kyydissä he pääsivät Gdanskiin. Siellä he hyppäsivät ainoaan lähtevään junaan, joka vei keskelle Berliinin pommituksia.
”Pelkäsin koko matkan, että joudun eroon isoäidistäni. Siitä ajasta minulle on jäänyt pakkomielle lukea katukylttejä ja painaa reitti mieleeni. Ajattelin lapsena, että jos kadotan Mamman, tulen sitten samaa reittiä takaisin kotiin kissan luokse”, Elin kertoo.
Elin, äiti ja isoäiti sinnittelivät sodan loppuun Saksassa kotimajoituksessa ja pakolaisleireillä. Saksalaiset ryssittelivät Neuvostoliitosta paennutta tyttöä. Sodan jälkeen äiti kuuli Iso-Britannian ottavan pakolaisia vastaan ja he päättivät lähteä Englantiin työskentelemään palvelijattarina.
Ruusuiset kuvat kuningaskunnasta vaihtuivat pian painajaiseksi, kun tyttö erotettiin perheestään ja määrättiin orpolasten kasvatuslaitokseen. Elin vietti siellä ensimmäiset yhdeksän kuukautta saamatta lupaa tavata äitiään ja isoäitiään. Kasvatuslaitoksen tavoitteena oli kasvattaa lapsista siivosti käyttäytyviä englantilaisia, eivätkä itäeurooppalaiset kodin vaikutteet sopineet tuohon kuvaan.
Kohtalo oli kova myös Elinin äidille ja isoäidille. Äiti, näyttelijä Liki Toona oli jättänyt hyvästit paitsi Tallinnaan jääneelle miehelleen myös uralleen. Isoäiti, Helsingin Ateneumissa opiskellut kuvataiteilija Ella Enno oli jättänyt taakseen oman kodin, jossa kaikuivat Alma-siskon soittamat Chopinin ja Beethovenin pianonsävelet. Kaukana oli myös hänen edesmenneen miehensä, runoilija Ernst Ennon hauta Haapsalun hautausmaalla.
Tehdastyöläisestä näyttelijäksi
Elin ei saanut mahdollisuutta käydä koulua, kuten hänen monikielisessä kulttuurikodissaan oli toivottu. Sen sijaan hän päätyi jo teini-ikäisenä töihin tekstiilitehtaaseen, jossa jatkuva melu vahingoitti hänen kuuloaan ja tasapainoelimiään. Muistelmaromaanissaan Into Exile hän kuvailee itäeurooppalaisen pakolaisväestön elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Länsi-Euroopassa, jossa professorit ja taiteilijat elättivät itseään siivoojina ja tehdastyöläisinä.
Kodin henkinen perintö ja ulkovirolaisten yhteisö kannustivat Eliniä kuitenkin jatkamaan kouluttautumista omin voimin. Hän pääsi opiskelemaan näyttelijäksi ja sai rooleja TV-sarjoista. Muistellessaan 1960-luvun näyttelijänuraansa nyt beseekakun äärellä kahvilassa Haapsalussa hän uskaltaa tunnustaa jotakin.
”Se näytteleminen oli ehkä enemmän äitiä varten. Minulla ei ollut näyttelijän persoonallisuutta. Olin lapsena kuunnellut äidin ja isän kulissientakaisia draamoja seinän takaa. Lontoossa näin sitä samaa suhdedraamaa teatterin pukuhuoneessa. Se elämä ei ollut minua varten.”
Runoilijan tyttärentyttärestä tulee kirjailija
Isoäiti oli opettanut Eliniä jo lapsena piirtämään ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen toi Elinille menestystä ensin kirjoituskilpailussa. Vuonna 1964 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Puuingel. Se palkittiin parin vuoden kuluttua ulkovirolaisella Henrik Visnapuun kirjallisuuspalkinnolla, jolla tunnustetaan viron- tai muunkielisiä Viro-aiheisia teoksia maailmalla.
Palkinnon jakaminen keskeytyi vuonna 2007, mutta tänä vuonna se jaettiin taas Yhdysvalloissa toimivan Viron kansalliskomitean sekä Viron maaperällä toimivan Viron kirjailijaliiton yhteistyönä. Elin Toona Gottschalkilla oli kunnia olla ensimmäinen tauon jälkeen palkittu ulkovirolainen kirjailija.
Nykyisin Eliniä voisi tosin nimittää taas virolaiseksi kirjailijaksi. Elämä toi kuitenkin monta käännettä ennen kuin hän palasi takaisin lapsuutensa Haapsaluun.
Saatuaan sekä näyttelijän- että kirjailijanuransa alkuun Elin rakastui singaporelaiseen mieheen ja he avioituvat Lontoossa salaa miehen vanhemmilta. Nuori aviopari matkusti miehen kotiin Singaporeen, mutta suhde ei kestänyt. Useita kuukausia kestäneellä seikkailullisella kotimatkalla Elin tapasi tulevan miehensä Don Gottschalkin ja muutti tämän mukana Yhdysvaltoihin.
Perheeseen syntyi yksi poika. Elin teki monenlaisia töitä aina vanhustenhoidosta sihteerintyöhön saadakseen perustoimeentulon ja voidakseen kirjoittaa. Hänen tuotantoonsa kuuluu sekä viron- että englanninkielisiä romaaneja, runoja ja lyhytproosaa.
Vierailut vapaaseen Viroon
Kun Elin vuonna 1990 pääsi Viroon ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, kokemus oli šokki. Vessat haisivat ja historialliset rakennukset olivat sortumaisillaan. Kun Elin poistui Kirjailijaliiton vierasasunnosta Tallinnassa, vastassa oli monipäinen miesporukka.
”He odottivat minua siinä kadulla joka aamu ja halusivat ostaa kamerani. Paikallisilla ei silloin ollut kunnon kameroita ja minä herätin huomiota kuvatessani kadulla. Aluksi jengin kultahampainen päällikkö pelotti minua. Muutamassa päivässä ymmärsin, etteivät he aikoneet ryöstää minua. Uskalsin jo vitsailla, että kamera ei ole tänään myytävänä.”
Toinen järkytys seurasi, kun Elin matkusti Haapsaluun ja tajusi lapsuudenkotinsa kadonneen pysyvästi. Talon paikalla oli ruma mutavarasto.
Yhden riemastuttavan jälleennäkemisen Elin kuitenkin kertoo.
”Isäni vanhemmilla oli Järvamaalla maatila, ja muistan sieltä erään kuuman heinäntekopäivän. Olin silloin 4-vuotias. Olin mamman kanssa keittiössä, kun yksi heinäntekijöistä, nuori tyttö, tuli pyytämään vettä. Kynnyksellä seistessään hän kyhnytti kutisevaa selkäänsä ovenkarmia vasten. Mamma sanoi, että älä nyt lapsen nähden tuollaista tee. Se oli niin erikoista, että jäi mieleeni. Viroon palattuani lähdin etsimään mamman maalaistaloa. Pysähdyin yhteen taloon kysymään tietä Tambun taloon. Sattumalta olin osunut juuri mamman talon maille, ja siellä asuvalla perheellä olivat vanhan talon paperit tallessa. Jutellessamme alkoi takahuoneesta kuulua lähestyviä askelia ja ovelle ilmestyi maatuskan näköinen muori harmaat hiukset huivin alta hapsottaen. Kaieko se täällä on, muori kysyi iloisena. Hän kutsui minua toisen nimeni mukaan, niin kuin mamman luona oli ollut tapana. Siinä oli se selkäänsä ovenkarmia vasten kihnuttanut tyttönen.”
Uusi sota Itä-Euroopassa
Kävelemme Elinin kanssa Haapsalun kuuluisalla rantapromenadilla. Kesäisin siellä voi istahtaa Tšaikovskin muistopenkille, jolla pikkuinen Elin lepuutteli jalkojaan isoäidin kanssa heidän yhteisillä kävelyretkillään. Rannasta nousemme kaupungin pääaukiolle eli Lossiplatsille. Sen keskellä seisovan patsaan Elin muistaa lapsuudestaan, sillä he pysähtyivät isoäidin kanssa sen luona mennessään katsomaan piispanlinnan raunioita.
Kysyn Eliniltä, tunteeko hän olevansa kaupungissa kotonaan. Onko ulkovirolaisesta tullut taas virolainen? Kirjailija ei osaa vastata, mutta hän on tyytyväinen elämäänsä. Terveyttä on riittänyt yli 80-vuotiaalle riittämiin. Ja mikä tärkeintä, Elinillä on mahdollisuus kirjoittaa. Tekeillä on romaani nuoruuden Aasian seikkailusta. Kun kevät tulee, Elin pääsee taas haravoimaan hautausmaalla lepäävän isoisänsä hautaa.
Elinin lisäksi Haapsalun seudulla asuu hänen poikansa. IT-alalla työskentelevä poika muutti kaupunkiin jo ennen Eliniä ja löysi tälle sopivan asunnon Taeblasta, reilun kymmenen kilometrin päästä Haapsalusta. Sinne Elin muutti vuosi sitten.
Sitä hän vain ei osannut aavistaa, että pian Viroon paluun jälkeen alkaisi taas sota. Ukrainasta tien päälle lähteneet naiset ja lapset ovat nostaneet Elinin lapsuudenmuistot taas pintaan.
”Tiedän mitä on pelätä ja olla pakolaisena toisten nurkissa. Jos minun kertomuksestani vain olisi jollekulle hyötyä tai lohtua, antaisin tekstin käyttöön ihan ilmaiseksi.”
Otamme vielä suunnan isoisä Ernst Ennon muistomerkille Kalda-kadulle, ja raekuuro yllättää meidät keväisessä kylpyläkaupungissa. Floridan jälkeen nämä pohjoisen ilmat hirvittävät Eliniä. Hän ei kuitenkaan ikävöi suuren rapakon taakse.
”Toivottavasti Viro nyt pysyy itsenäisenä, sillä minä en aio enää lähteä pakoon”, Elin sanoo.