Tänä kesänä tulee kuluneeksi 140 vuotta Eino Leinon syntymästä. Hän syntyi Paltamon Hövelössä 6. heinäkuuta 1878. Leino oli Viron ystävä ja huomattava suomalais-virolaisten kulttuuriyhteyksien rakentaja. Hänen runsaaseen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu useita virolaisaiheisia runoja, ja hän on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jonka on selvästi todettu vaikuttaneen Viron kulttuuriin. Leino oli etenkin Noor-Eestin ryhmittymän merkittäviä kirjallisia esikuvia.

Eino Leino sai jo varhaislapsuudessa virikkeitä Viron-harrastukseen yli kaksikymmentä vuotta vanhemmalta veljeltään Oskar Anders Ferdinand Lönnbohmilta, joka oli tehnyt matkoja Suomenlahden eteläpuolelle muun muassa kielitieteellistä ja kansanrunousaineistoa keräten. Erityisesti Oskarin kertomukset käynneistään Virossa 1880 ja 1881 sekä sadut ja mukana tuodut kirjat herättivät Einon kiinnostusta.

Koulupoikana Eino Leino asui Hämeenlinnassa veljensä luona ja saattoi lueskella tämän tilaamaa Postimees-lehteä. Hän on muistellut tuota aikaa: ”Eivätköhän ne koulupoika-aikuiset harrastukseni Viron kieleen ja kirjallisuuteen nähden, joita silloisten puutteellisten kieliopillisten ja sanakirjallisten keinojen avulla olin kehittänyt joka tapauksessa niin pitkälle, että olin vaivatta voinut lukea sekä Koidulaa että Anna Haavaa, sekä Kalevanpoikaa että Eestin rahvaan ennenmuistoisia jutteloita?” Apuneuvoina Leinolla olivat lähinnä Julius Krohnin 1872 ilmestynyt Viron kielioppi ja F. J. Wiedemannin suuri virolais-saksalainen sanakirja.

1900-luvun alkukymmenellä muodostui Helsinkiin virolaisyhteisö, johon kuului muun muassa opiskelijoita ja poliittisina pakolaisia, heidän joukossaan tärkeimmät Noor-Eestin johtohenkilöt. Eino Leinon runouden ihailijoihin ja kääntäjiin oli kuulunut jo koulupoikana Gustav Suits, joka oli useana kesänä ollut Suomessa kotiopettajana. Hän siirtyi Tarton yliopistosta levottoman vuoden 1905 helmikuussa opiskelemaan Helsinkiin. Suits kävi pian kaupunkiin saavuttuaan tervehtimässä Eino Leinoa. Uudestaan hän tapasi tämän pari viikkoa myöhemmin E. N. Setälän kutsuilla. Suits kertoi Leinon tekemästä vaikutuksesta kirjeessään Johannes Aavikille: ”Kaikessa hänen olemuksessaan on jotain väsynyttä, elähtänyttä, mutta seurassa hän voi olla hyvin virkeä ja terävä, kuten eilen näin Setälän luona. Tunnemme toisiamme kohtaan suurta sympatiaa. Hän on jo kihloissa – erään suomenruotsalaisen Freya Schoultzin kanssa: suuri- ja ahnesilmäinen kaunotar, joka kuin vampyyri imee hänen voimiaan.”

Eino Leino tapasi toistuvasti Suitsia, josta tuli hänen läheisin virolainen ystävänsä ja jonka koti myöhemmin tarjosi hänelle virkistäviä keskusteluja, lepoa ja joskus pitempääkin majoitusta. Vuonna 1905 julkaistiin Suomessa Yrjö Weijolan kustantamana Gustav Suitsin esikoiskokoelma Elu tuli (Elämän tuli), josta Leino kirjoitti – myöntäen kylläkin kielitaitonsa puutteellisuuden – Helsingin Sanomiin pitkän arvostelun. Siinä hän totesi, että Lydia Koidulaan ja Anna Haavaan verrattuna nyt oli kyseessä kokonaan muu: lyriikassa oli soitin muuttunut, ja kansanomaisen kanteleen tilalle oli tullut nykyaikainen orkesteri. Orkesteri ei vielä soinut aivan puhtaasti, mutta se oli murrosajan merkki ja todisti uuden aamun alkamisesta.

Gustav Suitsin nuoruudenrunoissa on selvästi nähtävissä Leinon vaikutusta. Elu tuli -kokoelmaan sisältyy runo Kevade laul (Kevätlaulu), jonka alaotsikkona on Eino Leinot lugedes ja joka uhkuu nuoruuden tarmoa ja uudistushalua:

Kokoelmaan sisältyy myös muutamia Leinon runojen vironnoksia.

Eino Leinon virolaisiin tuttaviin kuului myös Friedebert Tuglas, jolta julkaistiin 1911 viisi suomennettua novellia käsittävä kokoelma Vilkkuva tuli. Leino kirjoitti siitä arvostelun, jossa huomautti Virossa alkaneen ilmestyä omaperäistä, ajan henkisiä arvoja tulkitsevaa kirjallisuuta. Siihen oli syytä kiinnittää Suomessakin huomiota, sillä sen voimana oli eurooppalainen ilme, kansainvälinen inhimillisyys. Tällä voisi olla hyödyllistä vaikutusta meidänkin kirjallisuuteemme.

Tuglas on kertonut saaneensa Felix Ormusson -romaaninsa kahden sisaren ideoimiseen vaikutusta eräästä Eino Leinon proosateoksesta. Hän on myös muistellut, kuinka Leino eräässä yksityiskeskustelussa oli todennut, että jos ei kirjoittaisi huonoa tekstiä, niin mistä sitten voisi tietää, että hän osaa kirjoittaa myös hyvin. ”Pinnallinen tuotantoni onkin syvällisemmän kriteerinä. Vasta sen taustaa vasten voidaan sanoa, että olen luonut hyvääkin.”

Eino Leino sai Viron-harrastukseensa niin ikään virikkeitä Helsinkiin jo 1904 opiskelemaan tulleelta Ella Murrikilta (v:sta 1908 Hella Wuolijoki) sekä pääosin Virossa asuneelta Aino Kallakselta, ensin tietysti lähinnä tämän virolaisaiheisten teosten välityksellä, joista hän myös kirjoitti arvosteluja. Leino ja Kallas tapasivat ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 1916, ja heidän välilleen kehittyi muutaman vuoden kestänyt rakkaussuhde.

Marraskuussa 1906 joutui Helsingin Sanomien pakinoitsija Teemu eli Eino Leino ottamaan kantaa suomen- ja riikinruotsalaisten lehtien kirjoitteluun, jossa epäiltiin länsimaisten arvojen ja germaanien hylkäämistä, kun Helsinkiin oltiin perustamassa Suomalais-Virolaista Liittoa. Sen oli määrä yhdistää suomalaisia Viron-harrastajia ja yliopistossa opiskelevia virolaisia. Lehdissä esitettiin jopa arveluja, että Suomen vuorovaikutus Ruotsin ja muiden Skandinavian maiden kanssa vähenisi, ja pelättiin viron kielen vaikuttavan kouluissa ruotsia syrjivästi. Teemu toivoi pakinassaan, että ruotsalaiset, jotka ”ymmärtävät niin mainiosti germaanisen yhteistunteen”, ymmärtäisivät myös suomalais-virolaisen yhteis tunteen. Lopuksi hän muistutti Itämeren maakuntien ”sortajaparonien” olleen myös germaaneja. Pakina osoittaa, että Leino piti jo tuolloin tärkeänä suomalais-virolaista sillanrakennusta.

Ensimmäinen Eino Leinon vironnettu runo ilmestyi vuonna 1902 Gustav Suitsin toimittamassa kirjallisessa albumissa Kiired III. Suits oli myös tämän Soutelemassa-runon kääntäjä, mutta virolaisena nimenä sillä oli Suwi ja tali (Kesä ja talvi). Hän vironsi vuosisadan alussa muihinkin julkaisuihin Leinon runoja. Varhaisia kääntäjiä oli myös muun muassa Bernhard Linde ja hieman myöhempiä virontajia Villem Grünthal-Ridala ja August Anni (v:sta 1936 Annist). Ensimmäiset Leinon tuotannon proosakäännökset olivat Johan Kõppin, Tarton yliopiston tulevan professorin ja rehtorin sekä piispan, perhelehti Lindaan 1903–04 virontamat Päiväperhojen muutamat tarinat, ja samaa teosta käänsi joitakin vuosia myöhemmin Linde. Eduard Virgo vironsi kertomuskokoelman Nuori nainen 1911 ja Gustav Suits seuraavana vuonna Leinon pilakuvaksi nimeämän Päivä Helsingissä.

Vuodesta 1918 Viron koulujen kirjallisuudenopetuksessa oli maailmankirjallisuuden lohkossa Suomen kirjallisuuden osuus yli 25 prosenttia, ja siksi oli tarvetta virontaa maamme kirjallisuuden merkkiteoksia. Viron Kirjallisuuden Seuran sarjassa Maailmankirjasto ilmestyi 1922 August Annin kääntämänä Helkalaulud (samana vuonna julkaistiin Helkavirsistä myös Villem Ridalan vironnos Pühad laulud). Muita sarjaan käännettyjä suomalaisteoksia olivat Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Juhani Ahon lastuvalikoima ja F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus. Suomalaisten kirjailijoiden tuotannon virontaminen lisääntyi 1920-luvun loppua kohden. Leinoa käänsi runsaasti etenkin August Anni, joka julkaisi suomalaisrunoilijasta myös useita artikkeleja. Leinon vaikutus Virossa on ollut suurempi kuin kenenkään muun suomalaisen kirjailijan.

Hella Wuolijoki on muistellut, miten Eino Leino oli ”meidän Tarton lasten ihanne ja pyhimys, Suomen ihanimman runouden kuningas”. Kesällä 1914 Leino vietti useita viikkoja terveellistä saarielämää Wuolijokien vieraana Kukkialla. Jännittynyt maailman poliitinen tilanne ja Viro olivat tuon tuostakin puheena. Hella kertoi Viron kukkivista omenapuista, keväisin laulavista satakielistä, jollaisia Leino ei ollut koskaan kuullut (Hella: ”säälittävä olento!”), ja virolaisista kansanrunoista. Näistä Leino sai Wuolijoen mukaan ajatuksen yhteisestä kirjallisesta kiertueesta Viroon. Keskustelut kansanrunoista näyttävät herättäneen Leinossa ajatuksen virolaisten helkavirsien kokoelmasta. Näin Hella kertoi kylväneensä ”Kukkialla Viroa Leinon sydämeen”. Viron-matka toteutui, mutta useita vuosia myöhemmin uudenlaiseen, itsenäistyneeseen maahan. Eikä matkaseurana ollut Hella Wuolijoki, vaan Gustav Suitsin suomalainen puoliso Aino.

Eino Leino kirjoitti Kukkialla ja Kukkiasta useita runoja. Vuonna 1915 ilmestyneessä runokoelmassa Elämän koreus on edellisen kesän satona taidokas balladi Naissaari, jossa esiintyy kertosäkeenä ”niin kauniisti kajavat veen yli itkee” – kajavat lokin asemesta varmaankin viron kajakas-sanaa myötäillen. Naissaari on nähtävästi Leinon ensimmäinen virolais aiheinen runo.

Poliittisesti levottoman kevään 1917 toukokuulta on Eino Leinon runo Vapaa Viro, joka sisältyy Leirivalkeat-kokoelman Heimokannel-osastoon:

Runossa on ajatus ”vapausliitosta”, jonka tekevät ”tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden”. Leino oli saanut virikkeitä ideaan Suomen ja Viron valtioliitosta Gustav Suitsilta. Liittovaltioajatus esiintyi myös Viron vapaussodan jälkeen kirjoitetussa, suomalaisten vapaaehtoisten rykmenttiä johtaneelle eversti Hans Kalmille omistetussa runossa Pohjan pojat.

Leino halusi Viron vapaussotaan suomalaisten vapaaehtoisten mukaan sotakirjeenvaihtajana. Hän kirjoitti Aino Kallakselle jopa ajattelevansa kuolemaa taistelukentillä ikään kuin sieluaan jäytävän rikoksen tunteen, kielletyn rakkauden, sovitukseksi. Lähtöhanke onneksi peruuntui Otto Mannisen ansiosta. Vapaussota suomalaisine vapaaehtoisineen innoitti Leinoa vuonna 1919 muun muassa runoon Nuori sankari sekä Viron virteen, joka huokuu suorastaan suursuomalaista henkeä.

Virolainen sanomalehti Vaba Maa julkaisi 1.11.1920 Leinon runon Eesti vennad! (Viron veljet!), joka oli esitetty virolaisten sanomalehtimiesten vieraillessa Helsingissä lokakuussa. Leino oli itse lausunut runon suomeksi, minkä jälkeen se oli tulkattu viroksi. Alkuperäinen versio ei liene säilynyt.

Viron itsenäistyminen oli Eino Leinolle suuren tyydytyksen aihe. Runo Eesti vapaa, ensimmäinen! on päivätty Tartossa 17.5.1921. Sen neljännessä säkeistössä on toivomus:

Viro-aiheisia ovat myös Shemeikan murhe -kokoelmaan (1924) sisältyvät runot Tarton tanssi, joka on kirjoitettu 1920 ja liittyy Tartossa peräti neljä kuukautta kestäneisiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvotteluihin, sekä Estonia, joka on omistettu ”valtavanhin Pätsille”.

Eino Leino suunnitteli kolmatta Helkavirsien kokoelmaa virolaisista aiheista. Yleensä ainoaksi tällaiseksi runoksi mainitaan Vanha pakana (1923), jossa päähenkilönä on Linda, ”kumpurinta”, ”lempeä emäntä”. Kuitenkin Leinon Viron-suhteita tutkineen Pekka Liljan mielestä voisi jo aiemmin kirjoitettua Kalevan poika -runoa pitää ensimmäisenä virolaisaiheisena helkavirtenä. Loppuvuodesta 1925 Leino kertoi August Annille, joka tuolloin oli Suomessa stipendiaattina ja oli viimeinen Leinon tavannut virolainen, että hän edelleen suunnitteli Helkavirsien kolmatta kokoelmaa virolaisten kansan runojen pohjalta. Leino toivoi voivansa vielä matkustaa Viroon.

Eino Leinon ainoaksi jäänyt Viron-matka oli toteutunut toukokuussa 1921. Matkaseurana, impressaarina, oli Aino Thauvón-Suits. Hän ja Leinosta elämäkerran kirjoittanut L. Onerva ovat kuvanneet kirjoissaan seikkaperäisesti värikkään ja Leinolle nautinnollisen matkan vaiheita, myös erikoista, Suomeen paluuta kammoksuneen runoilijan pyrkimystä kansalaisuuden vaihtoon. Tämän episodin tuntemuksia kuvastavat tuttavaksi tulleen Henrik Visnapuun 28.5.21 päiväämä runo ”Tuolla puolen lahtea ei ole paikkaa Eino Leinolla, joka on yksi kaikista suurin!” sekä Ränikivi-kokoelmassa (1925) Leinolle omistettu Maakera on mürgitet (Maapallo on myrkytetty).

Matkan kohokohta oli Tarton yliopiston juhlasalissa järjestetty tilaisuus, jossa isäntänä oli kirjallisuuden professori Gustav Suits ja johon Leino toi tervehdyksen useilta suomalaisilta yhteisöiltä ja seuroilta, myös Suomen raittiusliitolta (!). Saksankielisessä juhlaesitelmäsään hän käsitteli taiteen tehtävää ja suhdetta ympäristöön, jota se palvelee. Hänen runojaan lausuttiin saksaksi, suomeksi ja viroksi. Itse hän luki Otto Mannisen saksantaman runonsa Von Mann zu Mann (Mies mieheltä).

Juhlatilaisuudessa ylioppilastyttönä läsnä ollut, meidän monien tuntema viron opettaja Eeva Niinivaara on muistellut tunnelmaa: ”Silloin touko kuussa vuonna 1921 kukkivat Tartossa sireenit ja hevoskastanjat, ja yleisön täyttämässä yliopiston juhlasalissa liikkuivat lämmön ja ihailun aallot korkeina. Ne kohdistuivat Eino Leinoon, Gustav Suitsiin, ja ne kohdistuivat myös ihaillun runoilijan harmaasilmäiseen suomalaiseen vaimoon, joka hyväksyttiin täysin sydämin.”

Tartossa Leinolla oli tilaisuus käydä kuulussa Wernerin kahvilassa, pelata šakkia Tuglasin ja August Allen kanssa sekä tavata Jaan Tõnisson, joka oli jo toiminut itsenäistyneessä Virossa pääministerinä. Tõnisson järjesti Leinon kunniaksi päivällisen. Sille osallistuivat päähenkilöiden lisäksi muun muassa Anna Haava, jonka runoja Leino oli jo varhain kääntänyt, sekä August Kitzberg ja Friedebert Tuglas. Tõnisson vei vieraan myös autoretkelle katsomaan Etelä-Viron vehreitä maisemia, kukkaniittyjä ja näkemään virolaisten talonpoikien elämää. Leino pääsi tutustumaan ”Eestin ukkoon, Eestin akkaan”.

Leinon matka ei sujunut Tartossa pelkästään kirjallisissa merkeissä. Eräänä yönä väki heräsi hotellin ikkunasta kaikuvaan Leinon huutoon: ”Nouskaatte ylös, te nukkuvaiset, kaupunki palaa!” Kirkon kellot alkoivat soida. Lähellä paloi talo, jonka sammutustöihin Leinokin pääsi hännystakissaan, ämpärit kädessä osallistumaan. Muutoinkaan hänen Tarton-yönsä eivät aina olleet rauhallisia, mitä todistaa Gustav Suitsin majapaikkaansa hotellin puutarhataloon eräänä aamuvarhaisena saama viesti: ”Jälleen kukon, tuon hirvittävän runoilijan kilpalauluun ½4 aamulla heräten, pyydän kysyä Sinulta: Ken mahtaa mahdotonta? – Siltä kukolta on kaula katkaistava. Sillä sen kukon nimi on tuhmuus, on ilkeys, on pahuus paksukaula.”

Matkan jälkeen Helsingin Sanomissa julkaisi Eino Leinon kirjoitussarjan Virolaisia vaikutuksia. Pikakuvia, ja Postimees-lehdessä ilmestyivät Eesti muljed. L. Onerva arvioi Leino-elämäkerrassaan: ”Viron-matka: Leinon, väsyneen laulajan taiteilijauran korkein apoteoosi, hänelle itselleen lyhytaikainen harvinaisen ilon aihe, jälkeenjääneille elävä, koskaan murtumaton Viron–Suomen silta.”

Virossa ei unohdettu sodan jälkeenkään uusissa oloissa Eino Leinoa. Siellä julkaistiin 1900-luvun loppukymmeninä parikin Eino Leinon valittujen runojen kokoelmaa: Eino Leino kaunimad laulud 1972 sekä Päikesepoeg, valitut luulet 1998, kun tuli kuluneeksi 120 vuotta runoilijan syntymästä. Käännökset olivat etupäässä August Annistin ja Debora Vaarandin tekemiä, mutta mukana oli myös muun muassa Gustav Suitsin virontamia runoja.

Gustav Suits oli huhtikuussa 1921 tervehtinyt Murrang-lehdessä Viroon saapuvaa Leinoa toteamalla muun muassa, että ”Eino Leino on yksi niistä vähäisistä Suomen kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet minuun kirjallisesti”. Ja hän oli jatkanut: ”Eino Leino on yksi niistä vähäisistä Suomen kirjailijoista, joille Viron uuden elämänrytmin nousu on suoraan velkaa. – Tervetuloa keväiseen Viroon, Eino Leino! Sinun tiesi ei ole kuoleman, vaan elämän tie, ei talven ja maailmanhämärän, vaan kevään ja auringonnousun tie.” Eino Leinoa sopii edelleen, hänen juhlavuotenaan, muistella yhtenä merkittävimmistä suomalais-virolaisen kulttuurisillan rakentajista.