Viroa ei ole koolla pilattu, mutta silti maa on pieneksi valtioksi mielenkiintoinen ja monipuolinen. Nähtävää eri puolilla maata riittää, niin luontoa kuin kulttuurimaisemaakin. Viron historian tuntemus on maata matkatessa luonnollisesti oiva apu – esimerkiksi lukemattomien kulttuuri-ihmisten synnyinkodit ovat tavanomainen nähtyvyyskohde – mutta ei välttämättömyys. Koska nähtävää on paljon, kannattaa keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiin. Itseäni kiehtovat esimerkiksi vanhat ja suuret puut, kartanot, linnat ja linnoitukset, ja niitä tässä maassa kyllä riittää. Maisemat ovat myös paikoitellen upeita, kohokohtina pohjoisrannikkon jyrkänteet ja Etelä-Viron viljavat laaksot. Vaikuttava on myös Viron kansallismaisema ”Taivaskota”, korkea hiekkakivijyrkänne Ahja-joen varrella. Jos taas tekee mieli astua ajassa taaksepäin, kannattaa tutustua Peipsi-järven rantakyliin. Myös Viron kaupungit ovat mielenkiintoisia. Tallinnassa, Pärnussa ja Tartossa jo käyneelle matkailijalle suosittelisin Viljandia, joka on todella tunnelmallinen pieni kaupunki.

Vasta nyt, kuusi vuotta Virossa vietettyäni ja sen osia tutkittuani, alan päästä poltteesta (joskaan en halusta) vierailla maan eri kolkissa. Sama uteliaisuus on saanut minut myös tutkimaan kotikaupunkiani Tarttoa systemaattisesti, kaupunginosa ja katu kerrallaan. Koska en omista autoa, ovat myös suomalaiset vieraani saanet vierailuillaan lähinnä tutustua Tarttoon: yliopistokaupunkiin, jonka lumovoimainen tunnelma kiteytyy lentävässä lauseessa Tartu vaim eli Tarton henki. Kuvaus viittaa alunperin kaupungin yliopistoelämään ja eri puolilta Viroa saapuneiden opiskelijoiden luomaan ilmapiiriin, mutta voidaan käsittää myös leppoisan ja kohtalaisen pienen yliopisto- ja kulttuurikaupungin yleistä ilmapiiriä ja tunnelmaa kuvaavaksi. Voin rehellisesti sanoa, että käytännössä kaikki vieraistani ovat ihastuneet Tarttoon. Yksi merkittävä tekijä onkin varmasti kaupugin yleinen ilmapiiri, johon vaikuttaa myös historiallinen ja vehreä kaupunkikuva.

Pidin kaupungista jo ensimmäisen, lyhyen vierailun jälkeen mutta vasta kun asetuin kaupunkiin pidemmäksi aikaa, alkoi sen lumovoima todella toimia. Asuin aiemmin 10 vuotta Helsingissä ja muistan usein ajatelleeni, etten haluaisia asua pääkaupunkiamme pienemmässä kaupungissa. Mutta ehkä maalaispojan sydän sittenkin halaajaa rauhaisampaa ympäristöä. Ja Tarttohan on oikeastaan maalaiskaupunki. Maaseututunnelma on vahvasti läsnä esimerkiksi Supilinnan – keittokaupungin – hiekkakatuja kävellessä, ja välillä se näkyy ja tuntuu myös ihmisten pukeutumisessa ja käytöksessä. Olen Tartossa asunut, lyhyttä keskustakautta lukuun ottamatta, Supilinnassa ja Karlovassa, jotka ovat viehättäviä kaupunginosia puutaloineen ja puutarhoineen. Molemmissa tunnelma on pikemmin kylämäinen, ei kaupunkimainen: viihtyisä, tuttavallinen ja turvallinen, kunhan ei kavahda paikoittaista rähjäisyyttä ja rosoista elämänmenoa.

Vaikka olenkin jo pitkän aikaa sitten tottunut Tarttoon ja sen arkeen, tapaan itseni vielä ajoittain ajattelemasta samoin kuin kaupunkiin ihastuessani: onpa täällä ihanaa. Tämä ajatus hiipiii mieleeni usein loppukeväästä, kun puistot, puutarhat ja Emajoen rantatörmät alkavat, ensin vaivihkaa ja sitten räjähdysmäisesti, vihertää. Ja myös raukeina, lämpiminä ja hiljaisina kesäiltoina, kun poljen kaupungin puoliautioita katuja, kuvitteellinen tukkani kesätuulessa hulmuten. Tai syksyllä, kun Toomemäen värimaailma kylpee lempeässä syysauringossa. Ja itse asiassa myös pimeinä sydäntalven öinä, kun lunta tupruaa taivaalta ja kuu loistaa Karlovan kauniiden puutalojen yllä, eikä missään näy ristin sielua.