Olen musiikki-ihminen, innostun ja pidän musiikista. Tämän, 60-luvun rokkia sisältäneiden C-kasettien pinnalta lapsuudessa tarttuneen innostuksen vuoksi olen myös rämpytellyt ja paukutellut erilaisia instrumentteja. En kuitenkaan ole erityisen soitto- tai laulutaitoinen, ainoastaan rytmitajuinen. Kärsivällisyyteni ei ole riittänyt pitkäjänteiseen harjoitteluun; olen pikemmin improvisointiin taipuvainen. Ennen kaikkea kuuntelen paljon musiikkia. Pidän vinyylilevyistä, sillä ne kuulostavat hyvältä, ja niitä on mukava metsästellä.
Matkustelu avartaa vinyylilevyjen kerääjän horisontteja. Etenkin jos edustaa kaltaistani ostajatyyppiä, joka netin sijasta suosii levyjen hankkimista kaupoista ja kaupustelijoilta, koska eri kaupunkien ja maiden tarjonnat eroavat toisistaan, huomattavastikin. Viroon muuttaminen vajaa kuusi vuotta sitten avasi minulle oven entisen rautaesiripun takaiseen vanhan levymusiikin aarreaittaan. Olin tietoinen sen olemassaolosta (muutaman levyn ja tiedonjyvän verran), mutta pääsin siihen kunnolla käsiksi vasta tonkiessani laareja halki Viron.
Suurin osa Neuvostoliitossa julkaistuista levyistä ilmestyi valtiollisen, vuonna 1964 perustetun Melodija-levymerkin alaisuudessa, kulttuuriministeriön kontrollissa. Neuvostoaikaisessa levymusiikissa korostuu klassinen ja viihdemusiikki, mutta joukkoon mahtuu lukuisia kummallisia ja meneviä äänityksiä, esimerkiksi folkrockin, elektronisen musiikin, avantgarden ja lastenmusiikin saroilta.
Innostukseni näitä rytmejä kohtaan iti kymmenisen vuotta sitten Helsingissä, kun ostin divarista (kansitaiteen houkuttelemana) latvialaisen avaruusdiskopumppu Zodiacin vinyylin. Ostos avarsi ajatteluani, joka siihen asti oli juurtunut lähinnä valtavirran ulkopuoliseen läntiseen musiikkiin. Samanlainen vaikutus oli myöhemmin Tallinnasta hankitulla, liettualaisyhtye Argon kosmisella maalailulla. Samaten Sven Grünbergin levyllä Hingus, jonka ostin kannen perusteella tarttolaisesta kellarimyymälästä. Outo kansitaide loi odotuksia, jotka ylittyivät, kun kotona pääsin levyä kuuntelemaan. Musiikki oli jopa kokeellisempaa kuin odotin. Virossa asumisen myötä olen sukeltanut myös Tšekkoslovakian, Puolan, Bulgarian, Unkarin ja Itä-Saksan 1970- ja 1980-luvun musiikkiin, etenkin jatsiin, progeen ja diskoon.
Paikalliseen musiikkiin syventyminen on ollut minulle tapa tutustua uuteen asuinmaahani. Virossa on tehty ja tehdään hienoa musiikkia. Osa siitä kuulostaa aivan omanlaiseltaan, esimerkiksi 1980-luvun jatsiproge (yhtyeet kuten Radar, In Spe ja Kaseke). Sven Grünbergin ohella suosikkini on ”Kremlin satakieli” Jaak Joala, jonka repertuaari – viroksi ja venäjäksi – ulottuu soulista elektronilliseen musiikkiin. Olen jo pitkään vaahdonnut ystävilleni ja tutuille täkäläisestä mielenkiintoisesta äänimaailmasta. Onneksi en ole yksin. Esimerkiksi hienoa työtä tekevä levy-yhtiö Frotee on julkaissut uudelleen virolaisia helmiä arkistojen kätköstä. Tallinnassa operoiva monitoimimies Misha on puolestaan ladannut Youtube-sivustolleen (käyttäjänimi Funked Up East) reilusti yli 200 harvinaista äänitettä kokonaisuudessaan. Kannattaa tutustua.
Nostan hattua virolaiselle lauluasenteelle: laulaminen on tärkeää puuhaa, johon kaikki voivat osallistua, eivät vain luontaiset satakielet. Kuorot ovat tärkeitä ja niitä on paljon, ja monissa tilaisuuksissa lauletaan. Perinnettä löytyy, sillä laulaminen on yhdistänyt kansaa merkittävinä hetkinä. Suomessa laulaminen jätetään usein ammattilaisille, tiettyjä yhteislaulutilanteita lukuun ottamatta. Karaokebaarissa laulavat miltei kaikki, usein tosin vasta hieman rohkaisua nautittuaan.