Tänä vuonna Virossa on kunnioitettu Tarton yliopistossa 39 vuoden ajan opettajana ja tiedemiehenä toimineen professori Sulev Vahtren (1926–2007) elämäntyötä. Vaikeina miehityskauden ideologisen paineen vuosikymmeniä hän opetti ja ohjasi Viron historian opiskelijoita vaalien kansallisen historiankirjoituksen tieteellis-lähdekriittistä tutkimustraditiota. Laulavan vallankumouksen myötä monet hänen entiset oppilaansa nousivat politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen huipulle.
Sulev Vahtre oli vakuuttunut opiskeluajoistaan lähtien siitä, että venäläismiehitys oli tilapäinen ilmiö, mutta nuorena hän arvioi optimistisesti sen pituuden alakanttiin. Hänen lähtökohtanaan oli vaalia Tarton yliopistossa 1920–1930-luvulla luotua tutkimusnäkökulmaa, joka tarkasteli virolaisten asuinalueen tapahtumia ennen muuta virolaisten perspektiivistä, mutta samalla osana laajempaa horisonttia. Tieteellisen tutkimuksen tuli perustua alkuperäislähteisiin ja noudattaa lähdekritiikkiä. Näiden periaatteiden noudattaminen vaati haasteellista luovintaa neuvostotodellisuudessa, jossa menneisyyden tulkinnat tuli pukea venäläiskeskeisen vulgaarimarksismin ideologiseen pakkopaitaan. Vaikean yhtälön toteuttaminen onnistui yli odotusten, ja Tarton yliopiston historian laitos profiloitui 1970–1980-luvun venäläistämiskaudella virolaismielisenä ja neuvostoviranomaisten mielestä poliittisesti epäluotettavana opinahjona.
Nuoruuden opetukset
Sulev Vahtre syntyi 7.7.1926 Laiusella talollisperheeseen. Isänisä oli kotoisin Tormasta, jossa oli jo 1860-luvulta lähtien ollut talonpoikien aktiivista kuoro- ja puhallinorkesteritoimintaa. Vahtren aikoinaan kansakoulunopettajana toiminut isoisä oli kuulunut kansallisen herättäjän ja virolaiskansallisen historianarratiivin alullepanijan C. R. Jakobsonin tuttavapiiriin, ja hän oli venäläistämiskauden alettua 1890-luvulla joutunut luopumaan toimestaan venäjän kielen taidottomuuden takia. Perheessä vallitsi isänmaallinen henki ja luterilais-kristillinen arvomaailma.
Laiusella toimi ennen Vahtren syntymää pastorina Johan Kõpp, josta tuli Tarton yliopiston pitkäaikainen rehtori (1928–1937) ja vuonna 1939 Viron arkkipiispa. Kõpp kunnostautui myös historiantutkijana, ja hänen kirjoittamaansa Laiusen kihlakunnan historiaa pidetään virolaisten paikallishistorioiden klassikkona. Laiusella oli suuren Pohjan sodan aikaan pitänyt talvileiriä Ruotsin kuningas Kaarle XII, mistä kertova historiallinen romaani teki koulupoikana Suleviin suuren vaikutuksen. Vähemmistön kulttuurikirjoa edusti Laiusella ennen toista maailmansotaa Viron suurin romaniyhteisö, jonka kanssa tultiin hyvin toimeen.
Näin ollen oli olemassa lukuisia pohjavirtoja, jotka osaltaan selittävät Sulev Vahtren uravalintaa ja näkemyksiä historiasta. Ympäristö kuitenkin pikemminkin odotti, että jos poika kerran kouluttautuu, hänestä pitäisi tulla pappi, asianajaja tai mieluiten lääkäri. Sulev Vahtren lapsuudenperhe vironsi ajan muodin mukaisesti alkuperäisen sukunimensä Vinkmann vuonna 1937 Vahtreksi. Isä oli keskisuuren maatalon isäntänä taustaltaan maalaisliittolainen, mutta hän ei sokeasti hyväksynyt entisen puoluetoverinsa Pätsin kaikkia toimia 1930-luvun jälkipuoliskolla.
Keväällä 1939 Sulev Vahtre sai kansakoulun päästötodistuksen, mutta isän sairastuminen johti perheen taloudelliseen ahdinkoon. Tällöin päätettiin, ettei poika mene heti Tarttoon keskikouluun, vaan pitää välivuoden menemällä töihin tätinsä sekatavarakauppaan Paldiskiin. Syksyllä alkoi tukikohtakausi, jolloin Paldiskiin ilmestyivät kaupoista kelloja ja kenkiä hamstraavat venäläissotilaat. Vahtre seurasi, miten läheiseltä lentokentältä venäläisten pommikoneet suuntasivat lentonsa Suomeen. Lopulta koko Paldiskin virolaisväestö evakuoitiin ja Vahtre palasi opintielle. Kotiseutu Laiusella kärsi paljon vuoden 1941 kesäsodassa.
Koska Vahtre oli hyvä matematiikassa ja hänellä oli kokemusta liikealalta, hän jatkoi opintojaan Tarton kauppakeskikoulussa. Hän valmistui kiitettävin arvosanoin vuonna 1947 ja pääsi siksi Tarton yliopistoon ilman pääsykokeita. Tällöin sota oli jo ehtinyt hajottaa lapsuudenperheen. Vanhin veli kaatui sodan loppuvaiheessa saksalaisten puolella ja toinen veli pakeni Suomeen, jossa hänestä tuli niin sanottu suomenpoika. Lopulta keskimmäinen veli poistui Virosta syksyllä 1944 perääntyvien saksalaisten mukana länteen. Kuopus Sulevkin joutui aivan sodan loppuvaiheessa saksalaisten koulutusleirille Paldiskin lähelle, mutta perääntymiskäskyn saatuaan hän päätti ryhtyä sotilaskarkuriksi ja jäädä kotimaahan. Myöhemmin opiskelijastatuksensa vuoksi hän vältti myös pakkomobilisoinnin Puna-armeijaan vuosina 1944–1945. Jo keskikoulussa hän oli tutustunut tulevaan vaimoonsa, jonka kanssa hän solmi avioliiton vuonna 1951.
Opintie Tarton valtiollisessa yliopistossa
Historian valintaa selittää osaltaan Vahtren halu päästä tutustumaan alkuperäislähteisiin ja kirjallisuuteen, jotka muuten eivät enää olleet kaiken kansan ulottuvilla. Alkuun hän ajatteli uraa arkistolaitoksessa, mutta tälle alalle ei voinut erikoistua stalinistisessa Tarton yliopistossa. Vahtren opiskeluaikana 1947–1952 elettiin todennäköisesti Tarton yliopiston ankeinta ja vaikeinta aikaa. Entisen kansallisen kaaderin puhdistukset olivat alkaneet heti syksyllä 1944, ja suurin osa historian akateemisista ammattilaisista oli paennut länteen. Venäjältä tuotiin apuun oikeaoppista henkilökuntaa keulakuviksi, mutta monia välttämättömiä aihepiirejä he eivät kyenneet opettamaan puutteellisen saksan ja latinan kielen taitonsa vuoksi. Tällöin tilannetta tulivat paikkaamaan joukko A. R. Cederbergin johdolla aikoinaan opiskelleita niin sanotun vanhan koulun virolaisia historioitsijoita, jotka olivat perehtyneet esimerkiksi keskiaikaisiin ja varhaismodernin ajan kronikkalähteisiin.
Neuvostoliittolaistetussa tiede- ja koulutusjärjestelmässä opetus ja tutkimus erotettiin toisistaan, ja tutkimus keskitettiin Tallinnaan perustettuihin Tiedeakatemian tutkimusinstituutteihin. Näin humanistisella puolella Tarton yliopiston päätehtäväksi jäi opettaminen, ei tieteellinen tutkimus. Stalinistiset kulttuuri- ja tiederepressiot saavuttivat huippunsa Vahtren opiskeluaikana 1949–1950, jolloin ”porvarillisia nationalisteja” jahdattiin kaikkialla. Viron historian oppituoli lakkautettiin ja tilalle perustettiin Neuvostoliiton historian osasto. Marksismi-leninismin luennot, venäjän kieli ja sotaopetus vietiin huippuunsa yhdessä ideologisen puhdasoppisuuden valvonnan kanssa. Näiden rinnalla vaikuttivat pinnan alla yhä vanhat kansallisen sivistysyliopiston ihanteet.
Pelastukseksi koitui se, että virolaisen talonpoikaishistorian vaiheet voitiin esittää näennäisesti marksilaisen feodalismin vastaisen luokkataisteluparadigman mukaisesti. Näin ollen voitiin tutkia muun muassa ”muinaista vapaustaistelua”, Yrjönyön kapinaa ja virolaisten maaorjatalonpoikien agraarihistoriaa. Virolaisten keski- ja varhaismodernin ajan historian tutkimuksen suosio nousi, kun taas lähihistoriaan paneutuminen pysyi ideologisesti karikkoisena aihepiirinä.
Opettaja ja professori Tarton valtiollisessa yliopistossa
Saatuaan historian alan diplomin yliopistosta Sulev Vahtre jatkoi aspirantuurissa jatko-opiskelijana. Vuonna 1955 valmistui tuon ajan opintovaatimusten mukainen ensimmäinen kandidaatin väitöskirja, joka tutki lähdekriittisesti Bartholomäus Hoeneken Liivinmaan nuorempaa riimikronikkaa, keskeisintä Yrjönyön kapinan (1343) alkuperäislähdettä. Näin Vahtre löysi suosikkiaihepiirinsä, muinaisen vapaustaistelun loppuhuipennuksineen, josta hän kirjoitti myöhemmin pari monografiaa. Tässä tapahtumaketjussa virolaiset olivat aktiivisia toimijoita, eivät pelkkiä vieraiden valloittajien toiminnan kohteita. Vuonna 1970 Vahtre väitteli historian tohtoriksi Eestinmaan kuvernementin henkirevisioiden (1782–1858) eli väestölaskentatietojen lähdearvosta ja niiden käytöstä virolaisen talonpoikaisrahvaan historiallisen demografian tutkimusmateriaalina. Lähestymistapa oli Virossa täysin uusi, eikä koko Neuvostoliitossa ollut vastaavaa kokeiltu ennen Vahtrea kuin yhden ainoan kerran.
Opettamisen Tarton yliopistossa Vahtre oli aloittanut jo vuonna 1955, ja dosentin statuksen hän sai vuonna 1962. Professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1974. Neuvostoliiton historian osaston vakinaiseksi johtajaksi nimittämisen esti se, ettei Vahtre halunnut anoa pääsyä kommunistisen puolueen jäseneksi. Hän on itse kuvaillut ehdottoman kieltäytymisensä syyksi šokkivaikutusta, jonka hän koki ensimmäisen suurkyydityksen aikaan kesäkuussa 1941. Vaikka oma perhe pelastui, julma kokemus rokotti hänet kommunistista puoluetta vastaan. Edes uraansa edistääkseen hän ei halunnut ryhtyä muodolliseksi puolueen jäseneksi, vaikka joutuikin ajan vaatimusten mukaisesti tekemään kumarruksia ja pakkoliikkeitä virallisen ideologian suuntaan. Oli kuitenkin tietty eettinen raja, jota hän ei halunnut ylittää. Puolueeseen kuulumattoman Vahtren professuuri oli 1970-luvun puolivälistä aina laulavan vallankumouksen alkuun asti jatkuvasti vaakalaudalla.
Sulev Vahtre itse piti historianopiskelijoiden henkisen vastarinnan heikoimpana hetkenä 1960-luvun jälkipuoliskoa. Stalinismin kuristusotteen aikana Vahtren kanssa samaan aikaan opiskelivat muun muassa Lennart Meri sekä tulevat huomattavat agraarihistorian tutkijat Juhan Kahk ja Herbert Ligi. Kun venäläistäminen intensiivistyi 1970-luvun puolivälin jälkeen, historian opiskelijoista tuli entistä enemmän kansallisen vastarinnan eräänlaisia salaseuralaisia. Kulminaatio saavutettiin vuonna 1960 syntyneiden kurssilla, joiden oli määrä saada valmistumisdiplomi kesäkuussa 1983. Tämän kurssin tunnetuin henkilö oli Mart Laar, josta tuli Sulev Vahtren lähin hengenheimolainen. Toinen oli hänen oma poikansa Lauri Vahtre, joka kuitenkin erotettiin yliopistosta vain muutama viikko ennen valmistumistaan ”neuvosto-opiskelijalle arvottoman käytöksen takia”. Epäilemättä Lauri oli isänsä tapaan kansallismielinen, joka ei sympatisoinut neuvostohallintoa, mutta pojan erottaminen oli ilmeisesti myös KGB:n varoitus professori Sulev Vahtrelle itselleen. Lauri Vahtrelle annettiin kuitenkin lupa valmistua seuraavana keväänä.
Sulev Vahtren toimintatapa kiteytyi periaatteeseen, että tärkeintä oli jäädä eloon ja säilyttää oma toimintakyky, terve kriittinen mieli ja tietoisuus omasta kansallisesta menneisyydestä. Täysin avoin vastarinta olisi johtanut vain umpikujaan. 1980-luvun alussa hän oli jo vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton taloudellinen romahdus ja korruptio tulisivat ennen pitkää johtamaan suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin Virossa ja koko Neuvostoliitossa.
Tärkeäksi kanavaksi muodostui vapaampi kontakti historian ringissä, joka tarjosi virallisten opintojen ulkopuolella vapaaehtoista toimintaa. Rinki järjesti opiskelijoiden tieteellisiä esitelmäpäiviä, joissa opiskelijat kertoivat diplomitöidensä tuloksista. Samoin ohjelmassa oli vuosittain kaksi opintomatkaa, joista toinen suuntautui ”ulkomaille” eli muualle Neuvostoliittoon ja toinen, pienempi, pariin virolaiseen kihlakuntaan kotimaassa. Matkoilla tutustuttiin paikallishistoriaan, ja ohjelmassa oli muun muassa Viron vapaussodan tuhottujen muistomerkkien paikkoja, kulttuurihistoriallisia hautoja, kirkkoja ja muinaislinnoja. Nämä matkat avasivat opiskelijoille ikkunoita siihen menneisyyteen, josta neuvostoviranomaiset halusivat vaieta.
Joutsenlaulu vapaassa Virossa
Perestroika, glasnost ja niiden pohjalta alkanut Viron laulava vallankumous avasivat uusia avoimia mahdollisuuksia Sulev Vahtrelle. Hän korosti olevansa syntyperäinen Viron kansalainen jo vuodesta 1926 ja vaati Viron itsenäisyyden palauttamista Muinsuskaitse Seltsin tapahtumassa kesällä 1988. Hän kannatti Viron kansalaiskomiteoiden työtä ja vastusti kansalaisuuden automaattista antamista kaikille Viron alueella asuville venäläisille, jotka olivat saapuneet maahan miehitysaikana. Viron kohtalon tuli olla virolaisten itsensä käsissä. Monet hänen entisistä oppilaistaan nousivat uuden itsenäisyysliikkeen johtoon, muun muassa Mart Laar ja Lauri Vahtre. He edustivat konservatiivista aatteellista isänmaallisuutta, ja heidän poliittiseksi kodikseen muodostui myöhemmin itsenäisyysaikana Isamaa-puolue.
Sulev Vahtresta tuli uudelleenperustetun Viron historian oppituolin johtaja ja professori vuonna 1989. Opinnoista siivottiin neuvostoajan ideologinen taakka ja luovuttiin koulumaisesta vuosikurssijärjestelmästä, kun palattiin vapaampaan aineopintosysteemiin. Sulev Vahtre eläköityi vuonna 1994 ja oli elämänsä loppuun asti emeritusprofessori, jolla oli oikeus pitää ylimääräisiä luentokursseja.
Tämän kauden huomattavin saavutus oli Hans Kruusilta vuonna 1940 kesken jääneen Viron historian yleisesityksen jatkaminen. Vahtre sai hankkeelle presidentti Lennart Meren suostumuksen. Aluksi ajateltiin, että kirjoitettaisiin vain puuttuvat kolme osaa alkaen suuresta Pohjan sodasta nykyaikaan. Hankkeeseen vedettiin mukaan Viron historiantutkijoiden paras asiantuntemus. Pian selvisi, että myös ensimmäiset kolme 1930-luvulla ilmestynyttä osaa oli kirjoitettava uudelleen. Uusi kuusiosainen Viron historian yleisesitys valmistui vasta vuonna 2020, kun käänteisesti viimeisenä ilmestyi sarjan ensimmäinen, esihistoriaa käsittelevä osa.
Jo vuonna 2012 ilmestyneessä sarjan keskiaikaa käsittelevässä osassa uusi tutkijapolvi oli uudelleenarvioinut Sulev Vahtren edustamia näkemyksiä niin sanotusta muinaisesta vapaustaistelusta ja Yrjönyön kapinasta. Vahtre on kuitenkin säilyttänyt arvostetun asemansa 1900-luvun jälkipuoliskon Viron historian keskeisenä tutkijana ja etenkin uusien historiantutkijasukupolvien selkärankaisena kouluttajana läpi vaikeiden vuosikymmenten.
Sulev Vahtre kuoli Tartossa 31.8.2007. Hän oli Viron historian yliopisto-opettajana ja opinnäytetöiden ohjaajana keskeinen henkilö, jolla oli luontaista auktoriteettia ja vaikutusvaltaa oppilaidensa keskuudessa. Hänen tutkimuksensa painottui keski- ja varhaismodernin ajan alkuperäislähteiden lähdekriittiseen tarkasteluun. Julkaisujen aihepiiri oli laaja alkaen muinaisajan vapaustaistelusta ja ulottuen talonpoikaishistoriaan, maataloussuhteisiin, historialliseen demografiaan sekä kirkko- ja kulttuurihistoriaan. Sulev Vahtre julkaisi yli 200 tieteellistä teosta ja artikkelia. Ennen kaikkea hänen elämäntyönsä jatkuu lukemattomien oppilaiden toiminnassa historian alalla.