Jos tulisi tiivistää virolainen keskusteluilmasto yhteen sanaan, se olisi tunnepitoinen. Tämän luonnehdinnan tekevät virolaiset itse, ja sen voi vahvistaa myös suomalainen tarkkailija. Virolainen julkinen keskustelu menee tunnepitoisuudessa suomalaisen ohi. Erityisesti tämä on näkynyt syksyllä, kun hallitus on valmistellut avioliiton määritelmää koskevaa kansanäänestystä.
Viron tuoreessa Inhimillisen kehityksen vuosiraportissa (Eesti Inimarengu Aruanne 2019/2020) on erillinen pääluku virolaisesta keskusteluilmastosta. Kiivas keskusteluilmasto on nähty ongelmaksi. Raportti on kirjoitettu jo ennen syksyä, jolloin leimahti kiihkeä väittely avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona.
Vuosiraportti listaa virolaisesta julkisesta keskusteluilmapiiristä kolme päähavaintoa:
1) Sosiaalisen median alustoille tyypillinen tunnepitoinen, leimaava, ärtynyt, jopa vihapuheeseen yltyvä puhetyyli leviää yleiseen julkiseen keskusteluun. Tähän on monia syitä, joista tärkein on perinteisen median kova kilpailu. Raflaava otsikko myy.
2) Osallistuminen julkiseen keskusteluun turhauttaa monia tutkijoita. He saavat vastaansa asiantuntemuksensa kyseenalaistuksen, jopa hyökkäyksiä. Perinteinenkin media yksinkertaistaa liikaa monimutkaisia ilmiöitä. Keskusteluun osallistuvat vain kaikkein velvollisuudentuntoisimmat tai kansalaisaktivistit.
3) Nuoret eivät viihdy julkisessa keskustelussa. He käyttävät sosiaalista mediaa enemmän uutislähteenään kuin perinteisiä uutisvälineitä, mutta pitävät silti jälkimmäisiä luotettavampina. Nuoret ovat medialukutaitoisempia kuin vanhempansa, ja tunnistavat virtuaalisen keskustelun tunnepitoisuuden vaarat.
Raflaavat lausumat ovat helppo klikki
Uudet digitaaliset alustat ovat sirpaloineet keskustelua. Se ei ole virolaisten yksinoikeus. Kupliin rajautunut mielipiteidenvaihto luo heimoja, jotka vahvistavat oikeas sa olemisen tunnetta ja antavat itsevarmuutta lytätä eri lailla ajattelevia.
Virossa sosiaalisen median puhe tapa leviää nopeammin valtamediaan kuin Suomessa. Virolainen media on ahtaammalla kuin suomalainen. Sosiaalisen median postauksia otetaan yleisesti suoraan uutisaineistoksi. On ministerille helpompaa laittaa postaus Facebookiin, ja toimittajalle helpompaa ottaa sitaatti suoraan sieltä.
Tätä tukee myös journalismiin kaikkialla sisäänrakennettu halu etsiä vastakkainasettelua ja erottuvuutta.
Poliitikot hyödyntävät mediakilpailua ja syöttävät tarkoituksella kuohuttavaa pureskeltavaa. Kansallispopulistisen Ekren mediastrategiaan on jopa kirjattu viikoittain puheenaiheen tarjoaminen. Sieltä ovat tulleet kansainvälisestikin levinneet kohut Viron presidentistä hysteerisenä naisena (emotsionaalselt ülesköetud naine) tai Suomen pääministeristä myyjätyttönä (müüjatüdruk).
Siinä kun suomalainen puhuu periaatteessa kaikille yleisöille samaa viestiä, Virossa on yleisempää, että eri yhteyksissä voi puhua aivan eri tavoin. Tämä tyyli johti hallintoministeri Mihhail Korbin (kesk.) eroon vuonna 2017. Hän oli todennut veteraanitilaisuudessa, ettei ole Viron Nato-jäsenyyden kannalla, luullen, ettei se tulisi laajempaan tietoon.
Myöhemmin Ekren ministerien monia kärjistyksiä on toistuvasti selitetty sillä, että kyse on ”vain” omalle kannattajakunnalle tarkoitetusta puhetavasta.
Suomalaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä, ellei muistuta itselleen, mihin neuvostoaika opetti. Vanhan sanonnan mukaan piti puhua yhtä, ajatella toista ja tehdä kolmatta. Mutta se, mikä oli pakkovallan aikana välttämätön taito, on avoimessa demokratiassa haitallinen.
Valtamedia on väärässä!
Perustan oman median!
Missä virolainen käy julkista keskustelua, argumentoi tasapainoisesti mutkikkaista kysymyksistä? Se juuri on ongelman ydin, kirjoittaa keskusteluilmapiiriä koskevan raportin kokoaja Indrek Ibrus. Keskustelut eriytyvät. Tämä on helppo panna laajempaan, eriytyvien todellisuuksien piikkiin, joissa trumpilaiseen tyyliin on ”väärässä oleva valtamedia”, josta ei pidä välittää.
Virossa samaa kehitystä toteutti kuitenkin jo Edgar Savisaar, joka Tallinnan kaupunginjohtajana kieltäytyi valtamediassa esiintymisestä, ja perusti oman median. Tuolloin kahden todellisuuden jakolinja meni Toompean ja kaupungintalon välissä, nyt se on Stenbockin hallitusrakennuksen sisällä.
Indrek Ibrusin mukaan virolaisessa julkisessa tilassa ei ole nyt juuri lainkaan toimitettua, yleistä ja yhteistä keskustelutilaa. Erityisesti se vaivaa maakuntia. Maakuntalehdet ovat heikkoja ja keskittyneet suurille mediataloille. Kehitys on huomattavasti synkempi kuin Suomessa.
Paikallinen media on pääosin kuntien ylläpitämiä ”linnalehtiä” ja ”valla teatajia” eli kunta- ja kaupunkilehtiä. Ne eivät edusta riippumatonta journalismia ja avointa keskustelua. Paikallispolitiikoille nykyinen meno sopii. Vuoroin vallassa oleva saa äänensä hyvin kuuluviin. Suomalaisille tuttuja mainostuloilla pyöriviä paikallislehtiä ei ole.
Raportin kirjoittajien mukaan journalistinen media tarvitsee ehdottomasti lisätukea, tarve on suurin paikallisesti.
Historia tarjoaa lukuohjeen samanmielisten poteroon
Suomalaista keskusteluilmastoa on hallinnut erityisesti toisen maailmansodan jälkeen suorastaan kouristuksenomainen pyrkimys konsensukseen. Erimielisyyden osoittaminen on ollut veneen keikutusta.
Virolaiset taas joutuivat olemaan pakolla samaa mieltä, joten mahdollisuus ilmaista erimielisyyttä on monille yhtä kuin vapaus. Suomalainen eloonjäämiskertomus on talvisodan henki, punikkien ja lahtarien aseveliakseli juoksuhaudassa. Vihollinen oli ulkopuolella. Se opetti pitämään yllä keskusteluyhteyttä erimielisten kanssa, vaikka hampaat irvessä.
Miehitetyssä Virossa vihollinen oli sisäpuolella. Eloonjäämisen suuri kertomus on kyky pitää yhtä omien kanssa, tulematta miehittäjän kaltaiseksi. Piti tukeutua samanmielisten joukkoon. Se on yhä omiaan pitämään eri lailla ajattelevat omissa poteroissaan.
Suomalainen yrittää hammasta purren olla yksi mielisenä samassa veneessä, siinä kun virolainen paljon kevyemmin sulkee eri tavalla ajattelevan pois. Nyt suomalaiset vasta opettelevat olemaan eri mieltä, siinä kun virolaiset opettelevat olemaan samaa mieltä.
Tähän osuu uuden informaatiosodan aika, jossa vihollinen nimenomaisesti ruokkii erimielisyyksiä ja pyrkii näin hajottamaan yhteiskuntia sisältäpäin. Juuri kun opittiin olemaan eri mieltä, pitäisi osata taas olla samaa mieltä. Rakentavalla ja hajottavalla kriittisyydellä on ero.
Miten ja missä sovittaa erilaisia näkemyksiä?
Demokratian perusolemus on sovittaa erilaisia tarpeita yhteen tavalla, joka varmistaa yhteisön eloonjäämisen. Ytimessä on erimielisten kohtaaminen. Vapaa keskustelu internetissä on ollut aikanaan demokratiaa vahvistavaa, mutta se uhkaa nyt muuttua demokratiaa hajottavaksi, todetaan raportissa.
Yhteiskunnan todellinen kypsyys mitataan kyvyssä löytää kompromisseja, kirjoitti kirjailija Mihkel Mutt (Postimees 5.12.2020). Hän edustaa syksyn aikana kasvanutta väsymystä hajottavaan keskustelukulttuuriin. Yhteisen osan etsimistä, rakentavaa dialogia toivoi mielipidekirjoituksessaan myös erotettu ministeri Kaimar Karu (Postimees 6.11.2020). Vastaavia puheenvuoroja on ollut useita.
Kokonaan oma lukunsa on, miten yhdistää vironkielisten ja venäjänkielisten julkinen keskustelu. Keskusteluilmapiiriä käsittelevä raporttikaan ei puutu siihen. Miten yhdistää julkinen puhe, jos eri ihmisryhmiäkään ei ole onnistuttu yhdistämään.
Virolaisen keskustelukulttuurin tarkkailu on hyödyllistä Suomessa, koska moni Suomea koskeva ilmiö näkyy Virossa kärjistyneemmin. Olemme samaa juurta, ja siksi peilaaminen antaa – tässäkin – vastauksia myös itsestämme, puolin ja toisin.