Virolaiset ja suomalaiset eivät ole ulkoisesti kovin tunteellisia kansoja. Suomalais-ugrilaisissa kielissä onni tarkoittaa suuren ilon lisäksi tuuria ja kohtalon suopeutta eli siis jotain, mikä ei ole ihmisen vallassa. Hyvää oloa ja vointia – kutsuimmepa sitä millä nimellä hyvänsä – etsii yhtä kaikki jokainen meistä. Näyttää siltä, että suomalaiset ovat löytäneet onnensa avaimet, sillä kuluvan vuoden maaliskuussa julkaistussa maailman onnellisuusraportissa (World Happiness Report, WHR) Suomi rankattiin jo toista vuotta peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Viro on edellisvuosiin verrattuna parantanut sijoitustaan reilusti, mutta on yhä kaukana Suomesta, Etelä-Korean ja Jamaikan välissä sijalla 55. Onnellisuuden osalta Tallinnaa ja Helsinkiä näyttää siis erottavan suoranainen valtameri.

Tällaisiin listauksiin ei kannata suhtautua kovin vakavasti ainakaan ennen kuin on selvittänyt, millä perusteilla maita oikeastaan asetetaan paremmuusjärjestykseen. WHR:ssä noin tuhatta vastaajaa pyydetään kussakin osallistujamaassa kuvittelemaan tikapuut, joiden askelmat on numeroitu nollasta kymmeneen. Tikkaiden ylin askelma kuvastaa parasta mahdollista elämää ja alin eli nolla-askelma vastaavasti huonointa mahdollista elämää. Tämän jälkeen vastaajalta kysytään, monennellako askelmalla hän tuntee itse seisovansa. Onnellisuusraportin kriitikot ovat esittäneet, että tikapuukysymykseen vastatessaan ihmiset ajattelevat pikemminkin yleistä elämänlaatuaan ja taloudellista toimeentuloaan kuin onnen tunnetta. Tosiasiassa emme tiedä, mitä kukin vastaaja on vastatessaan miettinyt. Korkean tyytyväisyyden tason edellytyksiä näyttävät vauraan kotimaan ohella olevan muun muassa hyvä terveys ja perhesuhteet, valinnanvapaus sekä luottamus omaan valtioon. Tunnetun paradoksin mukaan rikkaampien maiden asukkaat ovat kyllä keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin köyhien maiden asukkaat, mutta vaurauden saavuttaneessa maassa väestön keskimääräisen tulotason nousu ei enää merkittävästi lisää väestön onnellisuutta (hyviä esimerkkejä ovat Kiina ja Yhdysvallat). Tulotason ohella lähes yhtä olennaista on se, miten paljon valtio ohjaa vaurauttaan sosiaalisten tukirakenteiden luomiseen ja kehittämiseen, jotta yhteiskunnan heikoimmat jäsenet eivät jäisi oman onnensa nojaan. Tämä on ilmeisesti yksi tärkeimmistä syistä Suomen, Norjan ja Tanskan väestön tyytyväisyyteen.

Ellei onnellisuusraportti siis varsinaisesti mittaakaan onnen tunnetta, herää kysymys, kuinka elämäniloisia tai masentuneita suomalaiset ja virolaiset sitten tuntevat olevansa. Hyvän näköalan eurooppalaisten tunne-elämään tarjoaa Eurooppalainen sosiaalitutkimus (ESS), jonka puitteissa on selvitetty myös ihmisten emotionaalisia kokemuksia. Haastateltavilta on esimerkiksi kysytty, kuinka usein he ovat viimeisen viikon aikana kokeneet erilaisia miellyttäviä (elämänilo, levollisuus, energisyys ja onnellisuus) ja epämiellyttäviä (surullisuus, masentuneisuus, yksinäisyys, levottomuus, huolestuneisuus, rauhaton uni) tunteita. Tutkimukseen on haastateltu muun muassa lähes paria tuhatta (Virossa asuvaa) virolaista ja yhtä monta (Suomessa asuvaa) suomalaista. Vastauksista paljastuvat suuret ikäryhmäkohtaiset erot erityisesti virolaisten yleisessä tyytyväisyydessä ja tunne-elämän hyvinvoinnissa. Mitä vanhempi henkilö on kyseessä, sitä vähemmän energinen, elämäniloinen ja elämäänsä tyytyväinen hän tuntee olevansa. Korkeampi ikä näkyy vastauksissa myös lisääntyneenä surullisuuden, masentuneisuuden ja yksinäisyyden tunteena. ESS on tyypiltään poikittaistutkimus, mikä tarkoittaa, että siihen haastatellaan eri ikäryhmiin kuuluvia ihmisiä lyhyen ajanjakson kuluessa, mutta samojen henkilöiden elämänkulkua ei seurata vuodesta toiseen. Näin ollen iäkkäämmän virolaisväestön tunne-elämän mollivoittoisuus ei välttämättä johdu ikääntymisen aiheuttamista muutoksista vaan siitä, millä aikakaudella he ovat syntyneet ja kasvaneet. Alle 27-vuotiaat ovat jo syntyneet itsenäisessä Virossa, mutta kaikkien heitä vanhempien virolaisten nuoruus ajoittuu edellisen yhteiskuntajärjestyksen aikaan, jossa puolestaan oli ainoastaan enemmän ja hieman vähemmän ankaria jaksoja. Aikaisemmat tutkimukset ovatkin osoittaneet, että ikäryhmien väliset dramaattiset vaihtelut ihmisten tyytyväisyydessä omaan elämäänsä juontavat Virossa (kuten myös Latviassa) juurensa neuvostovallan kauteen. Kun verrataan virolaisten ja suomalaisten tyytyväisyyttä elämäänsä ikäryhmittäin, esiin nousee eräs hyvin kuvaava tendenssi. Siinä missä virolaisten keskimääräinen tyytyväisyys elämäänsä on korkeimmillaan enintään 25-vuotiaiden ikäryhmässä ja laskee iän myötä selvästi aina 60-vuotiaisiin saakka, suomalaisten tyytyväisyys on käytännöllisesti katsoen täysin samalla tasolla kaikissa ikäryhmissä. Suomalaisten arviot eivät siis liioin vaihtele dramaattisesti sen mukaan, millä aikakaudella ihmiset ovat kunkin elämänvaiheensa eläneet.

Kahden kansan tunne-elämän vertailu paljastaa, että nuoret virolaiset tuntevat onnea ja elämäniloa samassa määrin kuin suomalaiset ikätoverinsa, mutta eroja alkaa syntyä noin 50 ikävuoden tietämillä. Siitä eteenpäin erot kasvavat edelleen, ja virolaisten näkökulmasta valitettavasti epäedulliseen suuntaan. Yllättäen on kuitenkin yksi tuntemus, jossa virolaiset ovat suomalaisia ”menestyksekkäämpiä”, ja se on levollisuus ja rauhallisuus. Erityisesti virolaiset nuoret ovat selvästi levollisempia ja rauhallisempia suomalaisnuoriin verrattuna. Iän myötä ero vähenee ja noin 60-vuotiaista alkaen kutistuu olemattomiin – mutta sitäkin voi pitää erittäin hyvänä tuloksena, että iäkkäät virolaiset ovat aivan yhtä levollisia ja rauhallisia kuin saman ikäiset suomalaiset. Kun siis tarkastelemme positiivisten tunteiden määrää, se on kaiken kaikkiaan suhteellisen samalla tasolla kummassakin maassa eikä selitä Viron ja Suomen sijoitusten huomattavaa eroa onnellisuustaulukossa. Pelkkä positiivisten tunteiden runsaus ei kuitenkaan riitä – on otettava huomioon myös se, mikä on myönteisten tunteiden suhteellinen osuus verrattuna kielteisiin tunteisiin.

Negatiivisten tunteiden – surullisuus, masentuneisuus, huolestuneisuus – osalta virolaisten ja suomalaisten erot ovatkin jo suurempia. Keskimääräinen virolainen kokee näitä kielteisiä tuntemuksia paljon useammin kuin suomalainen. Tältäkin osin voimme todeta, että hyvin nuoret eli alle 25-vuotiaat virolaiset ovat suunnilleen samalla viivalla suomalaisten ikätovereidensa kanssa, mutta siitä eteenpäin suomalaisten kokemat kielteiset tunteet vähenevät, virolaisten lisääntyvät. Miksi virolaiset ovat suomalaisia alakuloisempia, vaikka toisaalta samaan aikaan tuntevatkin myönteisiä tunteita osapuilleen samassa määrin ja yhtä usein kuin suomalaiset? Yksi syy on ilmeisesti Viron haastavampi sosioekonominen tilanne ja siitä johtuva epävakaus. Esimerkiksi Eurostatin vuoden 2016 tietojen mukaan Virossa viides- tai jopa neljäsosa väestöstä (24 prosenttia väestöstä) oli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä. Suomessa vastaava luku on yksi Euroopan unionin alhaisimmista (vajaat 17 prosenttia väestöstä). Virolaisten stressaavampi arkipäivä saattaakin olla yksi tekijä, jonka seurauksena virolaiset ja suomalaiset kokevat negatiivisia tunteita toisistaan huomattavan poikkeavalla tavalla. Vaikka virolainen ei usein näytä todellisia tunteitaan (paitsi ehkä virtuaalimaailmassa), päivä päivältä kasaantuvat ongelmat jättävät väistämättä jälkensä tunne-elämään. Toki suomalaisillakin on vakavia murheita, mutta monilla heistä näyttäisi olevan myös jokin varmempi selusta tai puskuri, joka auttaa lievittämään vaikeita tunteita. Esimerkkinä käytettäköön mielenterveyspalveluiden saatavuutta. Laajalle levinneen myytin mukaan Suomessa tehdään paljon itsemurhia etenkin vuoden kylminä ja pimeinä aikoina. 1980-luvulla määrät todella olivat korkeita, mutta siitä alkaen itsemurhat ovat ehkäisyohjelmien ja psyykkisten sairauksien hoidon kehittymisen ansiosta tasaisesti vähentyneet. Suomessa itsemurhan tekee vuosittain (ja vuodenajasta riippumatta) noin 13 henkilöä 100 000 asukasta kohden. Suhdeluku on samalla tasolla kuin Islannissa ja Sveitsissä. Virossa määrä on hieman korkeampi eli 16. Vastaavasti Suomessa on 24 psykiatria 100 000 asukasta kohden, Virossa 18. Numeeriset erot eivät näennäisesti ole kovin suuria, mutta todellisuudessa jokaisen ihmisyksilön onnellinen tai onneton tarina muodostaa oman maailmansa.

Kaikesta huolimatta voimme silti olla tyytyväisiä siihen, että nuori virolainen ei ole lainkaan vähemmän onnellinen tai merkittävästi enemmän huolta ja murhetta tunteva kuin saman ikäinen suomalainen. Kaikkein haavoittuvinta on 50–60-vuotiaiden virolaisten hyvinvointi. Tämän ikäryhmän ihmiset tarvitsisivat tähänastista enemmän huomiota ja psykologista tukea. Surullisuudesta, huolista ja tyytymättömyydestä huolimatta virolaiset ikään katsomatta ovat hyvin levollisia ja rauhallisia. Näin ollen latvialaisten ironisessa ilmaisussa ”kuumaveriset virolaiset”, jolla viitataan virolaisten suorastaan ilmiömäiseen lakonisuuteen, näyttää olevan totuuden jyvänen.