Ernest Hemingwayn kerrotaan verranneen kirjoittamista jäävuoreen: merenpinnan alle jää kaikki se, mitä tekstissä ei sanota mutta jonka kirjoittaja tietää, ja vain kerrottu on pinnan yllä. Mati Untin novellit ja pienoisromaanit soveltavat jäävuoritekniikkaa. Välillä ne houkuttelevat allegoriseen tulkintaan ja suhteuttamaan kuvattuja tapahtumia esimerkiksi Viron poliittiseen historiaan. Toisinaan jonkin henkilöhahmon menneisyydestä vihjataan, mutta jätetään yksityiskohdat kertomatta.

Jouko Väisesen suomentama kokoelma Untin 1970-luvulla viroksi julkaistuja pienoisromaaneja ja novelleja täydentää Unt-suomennosten joukkoa ilahduttavalla tavalla. Eva Lille ja Samuli Juvonen ovat aiemmin suomentaneet Untilta useita romaaneja, ja Untin pienoisromaaneista on ilmestynyt suomeksi Velka (Võlg).

Uuden suomennoskokoelman nimiteksti Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet on pienoisromaanitaidetta parhaimmillaan. Se alkaa kuin satu: ”Elipä kerran kolmehenkinen perhe: isä, äiti ja poika”, ja tähän satuun keskiluokkaisesta, keskikokoisessa omakotitalossa asuvasta perheestä yhdistyy myyttisiä ja traagisia piirteitä. Kuten perheissä yleensä, tässäkin perheessä on omat jännitteensä, salaisuutensa ja ristiriitansa, jotka kertoja tuo esiin välillä hienovireisesti, välillä ironisesti kommentoiden.

Kertoja kuvailee vuorotellen kunkin perheenjäsenen pyrkimyksiä ja ajatuksia, ja esiin piirtyy kuva ihmisistä, jotka eivät ole saaneet haluamaansa. Isä makaa vuoteessaan ja miettii, olisiko hänen elämänsä ollut sen parempi, jos hän olisi saanut olla sen naisen kanssa, jonka kanssa halusi olla mutta joka on kuollut. Perheen äiti tietää miehensä rakastaneen menehtynyttä naista enemmän kuin häntä, minkä vuoksi hän on suunnannut rakkautensa poikaansa. Äitikin haaveilee nuoruutensa rakkaudesta, pitkästä pojasta, joka ”mobilisoitiin ja katosi tietymättömiin”. Poika puolestaan haaveilee voivansa omistaa jokaisen vastaantulevan naisen ja katkeroituu epäonnistumisensa vuoksi. Hän suhtautuu ylimielisesti ihmisiin, joita pitää itseään tyhmempinä tai huonompina ja elättelee illuusioita itsestään. Tasaisen, keskiluokkaisen perhe-elämän uumenissa piilee siis onnettomuuden ainekset.

Pienoisromaanin kertoja kommentoi perheen keskiluokkaisuutta ja luokka-asemaan liittyviä haaveita ironisesti. Pojalla on kertojan mukaan ”maidonvalkea aristokraattinen iho ja suun seutuvilla viipyi peitetty kauhu, kuten kaikilla hänen yhteiskuntaluokkansa edustajilla”, mutta pojan porvarillisuus on vain naamio, joka peittää alleen itseään ihailevan väkivaltaisen röyhkimyksen.

Kirjallisuudentutkija Indrek Ojam kutsuu Untille ominaista poetiikkaa arkimytologian poetiikaksi: jokapäiväisen arjen realistiseen kuvaukseen yhdistyy ikiaikaisen inhimillistä ja myyttistä. Unt käytti itsekin sanaa arkimytologia esseekokoelmissaan Argimütoloogia sõnastik (1993) ja Vastne argimütoloogia (1996). Myyttiset elementit ovat tärkeä osa myös pienoisromaania Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet. Poika lukee Goethen runoja ja kirjoittaa koulussa esseen maalauksesta, jossa isä ja poika kiitävät reellä halki talvimaiseman susilauma perässään. Kuvan poika hakee isästään turvaa, kuten Goethen runon Erlkönig (1782) lapsi, joka pakenee isänsä kanssa ratsain poikaa tavoittelevaa keijujen kuningasta. Goethen traaginen runo on yksi avain pienoisromaanin tulkintaan. Toinen myyttiperinne, johon pienoisromaanissa viitataan, on virolainen ihmissusimytologia.

Väisäsen suomentaman kokoelman alussa on kaksi lyhyttä novellia, joissa perhesuhteita, pelkoja ja kuolemaa kuvataan lapsen näkökulmasta. Novellissa Kissan talo lapsi rakentaa uuninpankolle kissalleen talon, jonka lämmössä ajattelee kissan viihtyvän. Kissan talo vertautuu perheen kotitaloon, jonka oven takana on luminen kylä ja tuntematon uhka, jota perheen äiti pelkää. Novellissa Leijona jasmiinien alla lapsi yhdistää isoäitinsä kertoman tarinan leijonasta ja hiirestä omaan pihapiiriinsä: Aisopoksen faabelin köysiin kahlitun leijonan hän kuvittelee pihansa jasmiinipensaiden alle odottamaan hiiren askelten rapinaa ja tulevaa pelastajaansa.

Mati Untin proosa on rikkaan intertekstuaalista ja kerronnaltaan kiehtovaa. Se punoo sadut ja myytit osaksi virolaisen kaupungin ja maaseudun arkea ja näyttää, millaiset ikiaikaiset onnettomuudet ja onnet piiloutuvat maalaistalon halkopinon taakse tai keskiluokkaisen, keskikokoisessa omakotitalossa asuvan kolmihenkisen perheen makuuhuoneisiin.