Onko tuttu nimi tämä Erik Tohvri? Vai ei? Hän on Viron Kalle Päätalo! Eli kriitikot haukkuvat mutta kansa lukee ja lainaa kirjastosta. Yllätyin, että emeritusprofessori Rein Veidemann kelpuuttaa hänet mukaan tähän uuteen kirjaansa.

Enemmän sivuja saa toki vaikkapa Madis Kõiv, vain harvojen harrastama. Hän oli huipputason tiedemies, fyysikko, josta sukeutui yleisintellektuelli ja kirjailija. Hänestä kirjoittaessaan Veidemann on innostunut; molemmat miehet hallitsevat laajoja tiedonalueita. Kõiv esimerkiksi julkaisi Viron ensimmäisen ajan olemusta syvällisesti käsittelevän esseen, Veidemann mainitsee.

Mutta viihdekirjailija Tohvrista Veidemann kirjoittaa myös, hän kiinnostuu itse tapauksesta, tällaisesta meille suomalaisille tutusta Päätalo-ilmiöstä. Hän siis ei halua kirjallisuudentutkijana pysytellä vain sanataiteen korkeimmissa sfääreissä ja viljellä tieteenalansa muodikkaimpia suuntauksia, vaan hän haluaa tavoittaa muuta, enemmän. Hän haluaa luoda kokonaiskuvan Viron kirjallisuudesta, koska hän rakastaa Viron kirjallisuutta.

Tämä oli tunteella sanottu, mutta tunteella kirjoittaa myös Veidemann. Se on hänen luonnettaan ja ryydittää tämän kirjoituskokoelman tekstejä. Ne ovat alun pitäen tarkoitettukin eläviin tilanteisiin: päivän sanomalehteen, esitelmiksi, kannanotoiksi.

Vanha hyvä tapa on ollut sekä Virossa että Suomessa, että Veidemannin tai Pekka Tarkan tapaiset aktiiviset ja tuotteliaat kirjallisuuskriitikot kokoavat aika ajoin työnsä kirjankansien väliin. Mutta miten on nyt? Tänään me elämme toista aikaa – guugeldame, kuten Virossa sanotaan. Hah! Uppoamme ryteikköön. Jos vaikka kiinnostaa Lennart Meren ajatusmaailma, se mistä hän sai pohjimmaiset ideansa, hakukoneet suoltavat politiikkaa ja presidenttiyttä gigatavukaupalla. Veidemannin artikkeli tämän kirjan sivulta 331 alkaen on tiivis johdatus ja esittää hyviä huomioita.

Kannattaa siis edelleen panna tekstit samoihin kansiin. Veidemannin kokoelma on todellinen sukellus Viron kirjallisuuteen. Sisällysluettelo tarjoaa 122 kirjailijaa ja kirjallisuusihmistä 775 sivulla, ja henkilöhakemiston 13 tiheällä sivulla on satoja nimiä kautta vuosisatojen ja maailman maiden.

Täydellä syyllä kirja saikin kutsumanimekseen ”Elutööraamat”, elämäntyökirja, kun sitä esiteltiin Tallinnassa tammikuun 30. päivänä – virolaisten uutena liputuspäivänä, kansallisena kirjallisuuden merkkipäivänä. Samoin kuin meillä päiväksi on valittu Aleksis Kiven syntymäpäivä 10. lokakuuta, on virolaisten juhla A. H. Tammsaaren syntymäpäivänä. Rein Veidemann oli tämän tervetulleen merkkipäivän aloitteentekijä.

Kun kirjallisuudesta kirjoitetaan, on teokset tietysti ensin itse luettava. Mutta Veidemann on lukenut myös kaiken mitä toiset tutkijat ja kriitikot ovat aiheena olevista teoksista kirjoittaneet. Kun hän sitten siteeraa osuvin ottein näitä toisia, syntyy elävä kuva koko kirjallisuuden kentästä ja sen keskustelusta. Tämä on erityisen arvokasta suomalaiselle lukijalle, joka ei kiinnostuksestaan huolimatta ole voinut kaikkea taustatietoa tavoittaa. Näin hänet kutsutaan ikään kuin porstuasta peremmälle.

Veidemannin omat vaiheet tulevat aina väliin sympaattisesti esiin. Lehdistöopin professori Juhan Peegelistä kirjoittaessaan hän muistelee ensimmäistä työpaikkaansa. Tavan mukaan hänet oli valmistuttuaan määrätty opettajaksi Paideen, mutta sitten Peegel järjesti hänet Tarton yliopiston oman lehden päätoimittajaksi. Yhtenä välähdyksenä meille avautuu paljon entisestä neuvostotodellisuudesta – myös se, miten 1970-luvun brežneviläinen stagnaatio alkoi tuntua, ja lopulta yliopiston puoluekomitea erotti päätoimittajan.