Judit

A. H. Tammsaare

Tallinna-kustannus, 2021
Suomennos Esko Karppanen

Judit -teoksen kansi

Tämä Raamatusta aiheensa saanut Tammsaaren näytelmä oli hänen ensimmäinen näyttämötekstinsä ja aloitti kirjailijan mestarikauden parinkymmenen laihansitkeän harjoitteluvuoden jälkeen lyhytproosan parissa. Tullessaan sata vuotta sitten julki se yllätti Viron kirjalliset piirit. Nyt yllättyy suomalainen Tammsaare-harrastaja: suomennos ilmestyy kuin tyhjästä, ja millaisen vannoutuneisuuden tuloksena!

Suomentaja Esko Karppasta ei tunneta suomentajana vaan esseistinä. Hän on esseekokoelmia, proosaa ja runsaan artikkelituotannon julkaissut oululainen filosofian lisensiaatti, työskennellyt eri yliopistoissa Venetsiaa myöten. Erityisenä todistuksena tasosta pidän hänen yhteistyötään Liisa Enwaldin kanssa muutamissa kirjahankkeissa. Keväällä 2021 kuollut Enwald oli Mirkka Rekolan tuotannosta väitellyt kirjallisuudentutkija ja esseisti, sukupolvensa huippua.

Suomentajan vannoutuneisuus käy ilmi kirjan esipuheesta. Karppanen kertoo tutustuneensa näytelmään vuonna 1977, kun hänen kielenopettajansa, Oulun yliopiston viron kielen lehtori Hoide Sikk tarjosi sitä hänen luettavakseen. ”Teos oli niin vangitsevan huumaava, että luin sen kertaistumalta.” Suomennoksen hän omistaakin ”tuon erinomaisen pedagogin ja sekä sydämellisen lämpimän ja hyväntuulisen ihmisen muistolle”.

Esipuhe on pätevän kirjallisuudentutkijan työtä, perusteellinen ja laajatietoinen. Opimme, että Juditin ja Holoferneen tarinan asema Ison kirjan kokoonpanossa saa aivan eri paikan protestanttien kuin katolilaisten ja ortodoksien Raamattu-käsityksessä. Sen päälle tulevat sitten kysymykset raamatunsuomennoksista, tarinan versioinneista eurooppalaisessa kulttuuritraditiossa kuvataiteesta kirjallisuuteen. Kaikki selvitetään. Suomennostyönsä ratkaisuista Karppanen tekee reilusti selkoa ja ilmoittaa ohjenuorakseen sen, että haluaa kääntää nimenomaan virolaista näytelmää eikä raamatullisen raskasta sanontaa.

Näin pitääkin olla. Alkuteksti on ytimekästä, koko teos on kielellisesti loisteliaan varma – näin kirjoitin näytelmästä omassa Tammsaare-kirjassani Nuoren Viron omatunto. Suomennos on elävää nykykieltä, replikointi napakkaa. Aihepiiri tuhansien vuosien takaa tuo itsessään ikiaikojen tunnelmaa, sitä ei tarvitse varta vasten sanavalinnoin arkaisoida.

Mutta yksi seikka tässä nykysuomessa lyö silmille. Käännös ilmeisesti haluaa korostaa puhekielisyyttään jättämällä pois possessiivisuffiksit. Ainakin minulta tärveltyy tunnelma, kun Judit sanoo:
”Isä, ikäni puolesta olen lapsesi, minun jalkoja sinä et saa suudella. Minun jalkoja ei ole vielä yksikään mies suudellut, et toki sinä tahdo olla ensimmäinen.”

Nyt kyllä Juditin helman alta pilkistävät farkkujen lahkeet! Tämä ratkaisu toistuu kautta suomennoksen, ja joka kerran tilanteen jännittynyt tai latautuva viritys latistuu.

En läksytä kääntäjää enempää, hän on varmaan ratkaisunsa miettinyt, mutta näen tässä yleisemmän ongelman. Se koskee koko virolaisen kirjallisuuden suomentamista.

Viime vuosina tämä julkaisutoiminta on siirtynyt isoilta kustantamoilta pienille. Ei se marginalisoitumista merkitse, sillä paino- ja muun tuotantotekniikan muutos on mahdollistanut yhden miehen kustantajille yhtä laadukkaan jäljen kuin isoissa firmoissa konsanaan. Katsokaapa vain Sammakon, Aviadorin ja muiden katalogeja. Mutta väliin tahtoo unohtua tärkeä lenkki: kustannustoimittaja. Kyllä pienenkin budjetin tuotannoissa hän ansaitsisi palkkansa.

Uskon, että kustannustoimittaja olisi kiinnittänyt tähän seikkaan huomiota ja tuo toistuva kömmähdys olisi ollut helposti korjattavissa. Samoin kuin esipuheen nyt harakoille menevä kiitos ”Maarja Heinolle”. Tallinnan Kirjallisuuskeskuksen eli Tammsaare, Vilde ja Unt -museokokonaisuuden johtaja on Tammsaaresta väitellyt tohtori Maarja Vaino.

Juhani Salokannel

Elo 1/2022