Kirjailija Kai Aareleid kertoo vastikään suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Korttitalo sekä matkoista juurilleen ja salaisiin elämiin.
Kai, olet sanonut, että opiskeluaikasi Helsingissä 1990-luvulla oli käänteentekevä vaihe jo siitäkin syystä, että sait ensimmäistä kertaa elämässäsi oman huoneen. Millainen merkitys Helsinki-vuosilla oli sinulle?
Niin, naisellahan on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota, kuten Virginia Woolf on todennut, eikö niin? Toden totta, ennen sitä minulla ei ollut koskaan omaa huonetta. Omasta huoneesta Helsingissä tämä kaikki sitten alkoikin. Vaikka se saattaa virolaiskirjailijan suusta kuulostaa oudolta, niin suomi oli tavallaan ensimmäinen kaunokirjallisuuden kieleni. Vasta Teatterikorkeakoulussa Helsingissä aloin vakavammin kirjoittaa, ja usein oli käytännöllisempää kirjoittaa tekstit suoraan suomeksi. Vieraalla kielellä kirjoittamisella on ainakin yksi hyvä puoli: siinä on vaikea olla monimutkainen, joten turha koristelu jää pois. Draamalle niukkuus on useimmiten vain hyödyksi ja ainakin itse olen sitä mieltä, että se tekee hyvää kaikissa muissakin genreissä. Sen huomaa muun muassa kääntäessä, olipa sitten kysymys vieraan tai oman tekstin kääntämisestä.
Helsinki oli opiskeluvuosinani minulle tärkeä kaupunkimaisema. Kuljeskelin ja juoksin kaupungin omakseni. Jotkut kadunmutkat, rantatiet tai hautausmaat ovat vieläkin muistoina jalkapohjissani, vaikka toisaalta sitä ymmärtää jälkikäteen, kuinka silmät ummessa me jokapäiväistä elämäämme elämme. Vasta nyt, kun olen yrittänyt kirjoittaa 1990-luvun Helsingistä, tajuan kuinka epätarkkoja muistoni ovat. Joudun hakemaan vastauksia muilta ja muualta, mm. valokuvista, kuten silloinkin, kun kirjoitan ajasta, jossa en ole itse elänyt.
Taidat olla elänyt aina tekstien ja kirjojen parissa, vain roolit ovat vaihtuneet. Miten kirjailijan, kääntäjän ja toimittajan roolit vaikuttavat sinussa toisiinsa? Mikä on kirjallisessa työssäsi nautinnollisinta?
Kirjat ja kielet ovat olleet intohimoni niin kauan kuin muistan. Kirjallisuus on vapautta, se on mahdollisuus elää monta elämää ja vastata kysymyksiin, joihin emme todellisuudessa välttämättä saa vastauksia. Nautinnollisinta on, kun intohimoa voi harjoittaa työkseen. Muistan koululaisena ajatelleeni, olisiko olemassa sellaista ammattia kuin lukija. Nyt täytyy kai myöntää, että juuri lukemalla elätän itseni: varsinkin kääntäjän työ on pohjimmiltaan sekä perusteellista että laajaa lukemista. Kääntäminen opettaa yhtä sun toista myös kirjoittamisesta, kuten sitä, mihin kannattaa pyrkiä ja mitä olisi hyvä välttää. Kustannustoimittajan työ on tietysti antanut laajan yleiskuvan kirjojen paljoudesta ja opettanut niukkuutta kirjoittajana. Ja parhaimmillaan jokainen rooli on palautumista ja vaihtelua muista rooleista.
Onko sinulla joitakin kirjoja, joihin palaat yhä uudelleen, joista ammennat inspiraatiota tai voimaa?
Onhan niitä voimakirjoja, nuoruuteni kirjat kenties, mutta niistä on vaikea tehdä mitään johdonmukaista listaa. Waltariin, Kallakseen ja Tuglakseen palaan usein, mutta yhtä lailla Hemingwayn, Tšehovin tai Bulgakovin tuotantoon. Eniten inspiraatiota saan valokuvakirjoista ja -albumeista, siinä mielessä olen kai toivottoman lapsellinen.
Minusta Vene veri ja Korttitalo ovat vangitsevia, intensiivisiä ja runollisia romaaneja. Niillä on paljon muutakin yhteistä; päähenkilö peilaa nykyhetkeään juuriinsa ja sukuhistoriaansa, liikutaan kahdessa ajassa, joiden välillä on paljon ilmaa ja kysymyksiä, joihin ei saada läheskään aina vastausta. Lisäksi ne käsittelevät henkilökohtaisesti, mutta realistisesti virolaisten ja venäläisten suhdetta. Myös runoudessasi muistoilla – jotka suorastaan tulevat iholle – on tärkeä osa. Oletko muistojen kerääjä ja kierrättäjä?
Muistot, omani ja muiden, ovat mielessäni kuvina ja ne on saatava kirjoittaessa paperille. Kirjoittajia on monenlaisia. Itse olen sitä mieltä, että kannattaa kirjoittaa siitä, minkä tuntee tai mikä itseä arveluttaa. Nämä mainitsemasi teemat ovat juuri sellaisia; minulla on niihin henkilökohtainen suhde. Korttitalon palautteessa minua on eniten yllättänyt se, kuinka montaa lukijaa on koskettanut nimenomaan virolaistytön ja venäläispojan ystävyyden tai lapsen yksinäisyyden tarina. Tämä todistaa, että historia on vain taustakangasta, toki tärkeää, mutta olennaisempia ja koskettavimpia ovat ajattomat teemat ja tarinat.
Korttitalon maisema on ennen kaikkea 1950-1960-lukujen Tartto. Siellä koulutyttö Tiina yrittää tasapainotella aikuisten maailmassa, jossa on paljon salaisuuksia. Sinun lapsuutesi kului osittain 1970-luvun Tartossa. Miten eläydyit sodanjälkeiseen Tarttoon? Miten se erosi omista lapsuudenmaisemistasi? Entä tästä nykyisestä Tartosta, joka on monelle suomalaisellekin tuttu?
Sodanjälkeinen Tartto oli täynnä sodan arpia: kaupungissa oli raunioita tai jo raivattuja tyhjiä tontteja, jonne alettiin pikkuhiljaa rakentaa uudenlaisia taloja, ns. ”pintoja” ihmisille asuttaviksi. Mennyt tai ”edellinen” aika oli kuitenkin vahvasti läsnä ihmisten puheissa. Eläydyin pääasiassa kuuntelemalla läheisteni muistoja. Lähteinä käytin myös valokuvia, sanomalehtiä ja muita arkistoaineistoja. Omasta lapsuudestani muistan pääasiassa yksittäisiä kuvia, tuoksuja, sitä miltä joku asia näytti, maistui tai tuntui. Monet asiat olivat ennallaan vielä 1990-luvun alussakin, kun muutin takaisin Tarttoon ja aloitin opintoni yliopistossa. Vanhan kotitaloni rappukäytävä tuoksui yhä samalta kuin lapsuudessani. Minulle kerrottiin, miten kaikki on pysynyt vuosikymmeniä ennallaan. Vasta uusi aika on tuonut isompia muutoksia. Sijoitin Korttitalon kortteleihin, jotka tunsin omasta menneisyydestäni. Niitä näkymiä olen kuvannut aidoimmillaan. Romaanissa Tiina ja Vova kiipeävät salaa Paavalin kirkon raunioihin. Nyt Eliel Saarisen piirtämä upea kirkko on restauroitu lähes entiseen loistoonsa. Vanhasta tehdasrakennuksesta toisella puolella katua on tullut suosittu Aparaadi-kortteli. Toisaalta vanha saksalainen teatteri eli nykyinen Vanemuine-teatterin pieni näyttämö sekä sen vieressä sijaitseva lapsuuteni viidakko eli nykyinen puisto ovat yhä olemassa. Myös entisessä kotitalossani, jonne sijoitin Korttitalon perheen, viettävät ihmiset jokapäiväistä elämäänsä, perustavat koteja ja perheitä. Eli kaikki on muuttunut eikä mikään ole muuttunut.
Sinulta on juuri ilmestynyt ensimmäinen novellikokoelma. Kerro siitä!
Salaelud (Salaiset elämät) sisältää novelleja vuosilta 2010–2018. Siinäkin on teemoja, joista en näköjään millään pääse eroon: muisti ja muistot, juuret, menetys, hauras raja todellisuuden ja mielikuvituksen välillä. Kuten otsikosta voi arvella, mukana on useampi salainen elämä.