Setokaisten kuningaskunnan hymnissä valitetaan historian ankaraa vaikutusta Kaakkois-Viron asukkaille, kun aluetta ovat toisaalta raastaneet saksalaiset, toisaalta venäläiset. Onnettomuudekseen setot ovat sattuneet näiden kahden maailman rajalle, katõ ilma veere pääl, mutta ovat siitä huolimatta pystyneet säilyttämään esi-isiensä tavat, lauluperinteen ja jopa uskon tulevaisuuteen viljanjumala Pekon alaisuudessa, kuten hymnissä lauletaan.

Hymnin tärkein säe Katõ ilma veere pääl on päätynyt myös Setomaata ja setokaisia esittelevän, vuonna 1990 valmistuneen virolaisen elokuvan nimeen. Moniselitteisyydessään se sopiikin oivallisesti kuvaamaan alueen kirjavaa kulttuurista tilannetta. Historia kun on viskannut ortodoksisten settojen naapureiksi Peipsijärven rannalle ammoin muuttaneet Viron vanhauskoiset, ja toisella kantilla ovat kieleltään ja uskonnoltaan erilaiset võrolaiset, jotka puolestaan ovat melkein virolaisia, mutta eivät ihan.

Uskonnollisessa mielessä katõ ilma veere pääl liittyy myös tämän- ja tuonpuoleisen maailman suhteeseen, joka näkyy vaikkapa setokaisille tyypillisessä tavassa viettää haudoilla vainajien muistopäiviä. Ortodoksinen perinne onkin laulamisen ja kansanpukujen käytön ohella setokaisuuden sydämellistä ydintä.

Kuningaskunnan hymni luonnehtii Setomaata lohduttomasti Venäjän äärilaidalle sijoittuvana ”surkeana syrjäkulmana” – meist sai vilets Vinne viir – eikä kaakkoisnurkka ole Vironkaan vilkkainta bisnesaluetta. Setokaisuuden ydinkysymyksiin kuuluu, onko perifeerisyys ja takapajuisuus pahasta vai hyvästä – sillä voihan sen tulkita myös perinnettä säilyttäväksi elementiksi, kuten asia on nähty vaikkapa Karjalassa. Ja nurinkuriset perusteetkin sentään sisältävät kehityksen mahdollisuuden, sen että perinne ja nykyaika voivat kohdata sõira-juuston, savusaunan, pitsinnypläyksen tai etnofuturistisen mieslaulun voimin.