Suomen kielessä tehdään periaatteessa ero persoona- ja demonstratiivipronominien välillä kolmannessa persoonassa, kuten koulussa opetettiin: hän viittaa ihmisiin, se taas eläimiin ja asioihin. Käytännössä tilanne ei tietenkään ole niin yksioikoinen. Lukuisat eläinystävät ovat viime vuosina yhä tietoisemmin alkaneet käyttää lemmikistään persoonapronominia hän, oli rapsuteltavana sitten kissa, koira, hevonen, rotta tai torakka. Yhtä selvää se, että alkuaan puhekielinen se viittaamassa ihmiseen on käynyt niin tavalliseksi, että kaikki eivät hän-sanaa enää kunnolla muistakaan. Olisiko niin, että sosiaalisen median tunnetusti rennot – tai arveluttavasti löyhtyneet – kielenkäyttötavat olisivat suosineet tätä kehitystä?

Suomen hän- ja se-sanojen perusteella ei silti kannata ruveta arvailemaan viron tema- ja ta-sanojen suhdetta. Lyhyempi niistä ei oikeastaan ole sen puhekielisempi kuin pitempikään, eikä pitkä taas ole sävyltään paljonkaan virallisempi; vain painollisempi sana korosteisiin yhteyksiin. Ilmeisesti viron kielestä myös puuttuu tykkänään tarve korvata lyhyt ja neutraali ta-pronomini millään muulla ilmauksella, eli suomen hän- ja se- sanojen todellista käyttöä ei pidä sitäkään heijastaa Helsingin kasuunia ulommas.

Sanakirjan selailu ja utelut paljastavat, etteivät suomi ja viro matki toisiaan edes lemmikeistä käytettyjen pronominien osalta. Sen sijaan viro kykenee ainakin yhteen ilmaisutapaan, johon suomen pronominit eivät yllä. Lausetta ”Pargipingil istusid tema ja temake” ei voi kääntää suoraan vaan asia pitää ilmaista vaikkapa kavaljeerin ja rakastajan tai nuorenparin lemmekkään tuokion kautta tyystin toisin keinoin. Ja mikä edes olisi hän-sanan deminutiivi suomessa? Hänönenkö? Viro pelaa hellittelevillä pienennysmuodoilla paremmin kuin suomi, mutta lisättäköön, että samassa kisassa balttilaiset kielet hakkaavat viron mennen tullen.

Suomen tapaan viron tema tai ta on valmiiksi sukupuolineutraali pronomini, kuten on laita valtaosassa suomensukuisia kieliä. Ugrien ei siis tarvitse ruotsin tapaan luoda uusia kummia hen-pronomineja, vaan pelkästään jatkaa tuhansien vuosien vakiintunutta käytäntöä – ja samalla ihmetellä edelleen, miksi indoeurooppalaisten pitää niin sitkeästi osoittaa sitä pientä, joskin kulttuurisesti perusteltua eroa. Jopa esperantoon on temmattu tuulesta li ja ŝi, aivan suotta, mutta L. L. Zamenhof olikin kotoisin Puolasta eikä Põlvasta.