Sota on tehnyt sen meille selväksi: ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. On vain nykyhetki.

On kulunut jo neljä kuukautta siitä, kun saavuimme Viroon. Lähdimme Kiovasta 110 päivää sitten sireenien ulinan saattelemina. Tuolloin halasin viimeistä kertaa puolisoani ja isääni.

Talomme sijaitsi Babyn Jarin lähellä, missä saksalaiset sotilaat teloittivat siviilejä toisen maailmansodan aikana. Olin yhdeksänvuotias, kun paavi Johannes Paavali II kävi Kiovassa heitä muistamassa. Me lapset juoksimme katsomaan häntä. Vatikaanin päämies pysähtyi kohdallamme ja vilkutti meille hymyssä suin. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan, että 20 vuotta myöhemmin Putin laukaisee ohjuksen Babyn Jaria kohden ja tappaa näin jälleen jo kerran tapettuja.

Me olimme tukahtua kurkkuun nouseviin kyyneliimme lähtiessämme kotoa mutta jatkoimme eteenpäin. Täällä oli yliopistoni. Jylhät valkoiset pilarit pilkottavat kastanjapuiden latvojen takaa. Muistan, kuinka 16-vuotiaana pääsin yliopistoon, mutta opintomaksu oli suunnaton. Elimme kansainvälisen kriisin aikaa ja vanhempani eivät saaneet summaa kokoon edes aamusta iltaan töissä rehkimällä.

Kerran isä toi tarvittavat rahat, mutta hänen ranteestaan puuttui kello. Hän oli myynyt kellonsa, jotta saisin hyvän koulutuksen. Pari vuotta myöhemmin hän myi oman lempiesineensä – kitaran. Isi, isi! Itkin silloin, itken myös nyt. Lupasin tuolloin itselleni, että suureksi kasvettuani ostan hänellä parhaimman kitaran ja uuden kellon. Mutta en ole ehtinyt… Ja ajattelen sitä päivittäin.

Me, ukrainalaiset naiset, ajattelemme joka päivä, mitä emme ole ehtineet tehdä. Voi, jos saisin matkustaa ajassa taaksepäin, olisin pyhittänyt koko helmikuun – ei, koko sotaa edeltävän vuoden – ainoastaan omalle perheelleni. Olisin painautunut puolisoani vasten ja haistellut hänen tuoksuaan, keskittymättä mihinkään muuhun. Olisimme ottaneet poikamme ja koiramme syliimme ja olleet vain hiljaa, yhdessä. Mutta nyt meidän perheemme on ajettu erilleen – välillämme on 1 200 kilometriä. Ja ajattelen sitä päivittäin.

Puhelimeeni tulevat vieläkin ilmoitukset Kiovan ilmahälytyksistä. Laitan puhelimen yöksi värinälle, jotta en herättäisi poikaani. Unenkin läpi kuulen puhelimen värinän, eläen ilmahälytyksien tahdissa yhdessä puolisoni ja isäni kanssa. Jo kuukausia ukrainalaiset ovat eläneet sireenistä sireeniin. Useimmilla heistä ruokanaan vain säilykkeitä ja makaroneja. Mitä he ovat tehneet tämän kauheuden ansaitakseen?

Tämä kauheus jättää armottomat jälkensä. Tänne Viroon päästyämme, me Ukrainan naiset, olemme huomanneet erään hirveän asian. Kuinka vanhoiksi ovatkaan miehemme muuttuneet näiden kuukausien aikana, meidän isämme, aviomiehemme, setämme ja veljemme. Ennen sotaa uskoimme, että miehillä on taianomainen taito ikääntyä hitaasti ja huomaamattomasti. Mutta nyt… Nyt miehemme pyytävät, etteivät joutuisi näyttämään kasvojaan videopuheluiden aikana. He eivät halua näyttää meille uupumustaan ja harmaantuvia hiuksiaan.

Emme mekään tästä nuorennu. Sota on jättänyt meihin kaikkiin ennenaikaisen vanhenemisen leimansa. Näemme vaivaa laittautuaksemme ja pysyäksemme kunnossa vaikka todellisuudessa meille on yhdentekevää miltä näytämme. Juomme rentouttavaa teetä ja otamme rauhoittavia lääkkeitä, vaikka sisimmissämme tiedämme, että hermostomme on vaurioitunut pysyvästi.

Silti nousemme joka aamu ja aloitamme uuden päivän. Täällä Virossa, valtiossa, joka on luonut sotapakolaisille mahdollisimman hyvät oltavat ja antanut Ukrainalle ennennäkemättömän suurta apua. Ymmärrämme tämän ja olemme erittäin kiitollisia. Ei ole yhtäkään ukrainalaista pakolaisnaista, joka ei sanoisi ”Kiitos Viro”.

Aivan kuten kaikki muutkin, tulin Viroon tietämättä lainkaan, kauaksi joudun tänne jäämään. Sota on tehnyt meille selväksi, ettei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Nämä ovat petollisia käsitteitä. On vain nykyhetki. Ja meidän pitää oppia elämään nykyhetkessä. Äitini on ollut onnekas: hän on osannut lapsesta saakka hiukan viroa, sillä isoisäni oli virolainen. Hän onnistui löytämään nopeasti töitä virolaisesta yrityksestä myyntipäällikkönä. Viisivuotiaan poikani laitoin vironkieliseen päiväkotiin heti tänne saavuttuamme. Itse rupesin opiskelemaan kieltä ja etsimään töitä.

Kirjoitin kirjeitä joka päivä. Kymmenittäin kirjeitä. Yliopistoihin, toimituksiin, yrityksiin. Etsin opettajan tai journalistin töitä. Useimmat kirjeet jäivät vastauksetta. Yksi toimitus tarjosi minulle töitä posteljoonina. En kuitenkaan lannistunut. Koputin väsymättä päivittäin uusiin oviin ja hiljalleen osa niistä alkoi avautua. Nykyään työskentelen toimittajana neljässä virolaisessa kustantamossa. Kirjoitan kolumnia sodasta, teen haastatteluja pakolaisten kanssa, kerron lukijoille pakolaisten sopeutumisesta Viroon. Minua on onnistanut: saan tehdä sitä, mitä rakastan – kirjoittaa ja tuoda totuuden ihmisten eteen.

Minulle tarjottiin myös outreach managerin paikkaa Tarton yliopiston Johan Skytten politiikantutkimuksen laitoksella. Autan laitosta kehittämään täydennyskoulutusohjelmia ja valmistelen kurssia poliittisesta mainonnasta. Suunnitelmissani on myös luoda Ukrainasta kotoisin oleville opiskelijoille kerho, joka auttaisi heitä sopeutumaan yliopistoelämään.

Työni muistuttaa minua elämänkutsumuksestani. Se ei anna minun haaveilla, kuka olen ja miksi olen täällä. Olen ukrainalainen nainen, olen äiti, olen toimittaja, olen totuuden ääni. Olen yhteys satojen tuhoontuomittujen kohtaloiden ja tuhansien lukijoiden välillä. Minulla ei ole lupaa kyynelehtiä valtoimenaan. Ei ole aikaa itsesäälille. Katsomatta säätä, mielialaa tai merkuriuksen perääntymistä on minun tehtävä osani nyt ja heti.

Jokaisen sotapakolaisen tarina jättää jäljen sieluuni. Monen lapsen äidit, yksinhuoltajaäidit, sotilaiden puolisot, haavoittuneiden sotilaiden äidit… Heidän tarinansa ovat niin erilaisia, mutta myös niin samanlaisia. ”Haluamme olla yhdessä läheistemme kanssa”. ”Haluamme kotiin”. ”Haluamme olla siellä, missä meitä tarvitaan”. Tavatessamme puhumme kaikesta – sodasta, Ukrainan kohtalosta, menehtyneistä, mutta on yksi aihe, mitä yritämme välttää.

Välttelemme puhumasta siitä, milloin voimme palata kotiin. Se on kaikkein henkilökohtaisin aihe, pyhä kysymys, jota emme kysy ääneen. Emme keskenämme emmekä puolisoidemme kanssa jutellessamme. Tasapainottelemme kahden halun välillä: hypätäkö ensimmäiseen bussiin ja matkustaa kotiin, ohjusiskujen keskelle, vai ollako täällä, turvallisessa paikassa. Tasapainoa on vaikea saavuttaa. Tunnemme olevamme nuorallakävelijöitä, pimeässä ja silmät sidottuina. Emme tiedä, mitä tehdä…

Me emme elä, vaan olemme, seuraten päivittäin uutisia sodasta. Edes vahvimmat meistä eivät tiedä, mitä tehdä. Kuinka selvitä tuskasta ja kotimaasta erossa olemisesta, koti-ikävästä. Näen kotikaupunkini päivittäin unissani. Omia asioitani, aurinkoisessa Kiovassa. Oman puolisoni.

Me, ukrainalaiset naiset, haluamme malttamattomina kotiin. Haluamme laskeutua Kiovan metroon. Kävellä Hreštšatykin kastanjapuiden alla. Hengitellä katupölyä Harkovan kuumalla asfaltilla. Antaa Odessan merituulen sekoittaa hiuksemme. Ihailla Vinnytsjan suihkulähteitä. Haluamme pysähtyä minkä tahansa tien ääreen ja kerätä auringonkukkia. Haluamme nukahtaa pää puolisomme olalla. Haluamme…

Isä, tuon varmasti sinulle kitaran ja ostan uuden kellon.

Artikkeli on julkaistu viroksi Eesti Naine -lehdessä (elokuu 2022).