Koronakriisi luo jännitteitä kaikkialle, mutta kaikki suuret muutokset eivät välttämättä johdu COVID-19 -pandemian leviämisestä. Syvissä vesissä tapahtuvat hitaat muutokset saattavat dramaattisten myrskytuulten keskellä jäädä huomaamattomiksi, ja tämä koskee myös Viron ja Suomen suhteita.
Viron ja Suomen hyviä suhteita on jo vuosikymmenten ajan perustellusti pidetty rakentavalla tavalla yllätyksettöminä. Hankalia aiheita on vähän – kaikkihan on suhteellisen hyvin ja suunta joka tapauksessa yhä parempaan päin? Korona on aiheuttanut omat kipukohtansa, mutta kokonaisuudessaan suhteet näyttäisivät olevan kunnossa ja murheet pieniä. Matkustaminen ja keskinäinen kanssakäyminen on vähentynyt, yksittäisten poliitikkojen alatyyliset ja halveksuvat heitot naapureiden suuntaan saattavat hieman häiritä.
Suomen asettamat tiukat matkustusrajoitukset sen sijaan tuntuvat puolueellisen epäoikeudenmukaisilta ja itsekkäiltä: suomalaisen yhteiskunnan kannalta kriittisen tärkeät terveydenhuollon ja sosiaalisektorin työntekijät ovat tervetulleita, mutta puhtaan koronatestituloksen saanut it-asiantuntija ja rokotettu iäkäs lähisukulainen eivät. Kokonaiskuvaa rajoitusten ei kuitenkaan pitäisi muuttaa, vai kuinka? Tunnemmeko Suomen paremmin kuin ennen?
Pari merkittävää Viron ja Suomen suhteiden erityispiirrettä on vuosien ajan jäänyt ilman ansaitsemaansa huomiota.
Ensinnäkin ristiriita yhtäältä naapurimaassa matkustavien ja työskentelevien ihmisten suuren määrän ja toisaalta naapurimaan kulttuuria, taloutta ja politiikkaa edes tyydyttävästi ymmärtävien ihmisten hyvin vaatimattoman määrän välillä. Mielikuvissamme sekoitamme yksittäiset henkilökohtaiset havaintomme matkustus- ja väestötilastojen monikymmentuhantisiin lukuihin olettaen, että suuret ihmisjoukot ovat perillä Viron ja Suomen suhteista ja niiden taustoista.
Todellisuus eli se, miten huonosti loppujen lopuksi ymmärrämme toistemme yhteiskuntamalleja, arvomaailmoja tai esimerkiksi kulutuskäyttäytymistä, on valjennut karuna yllätyksenä monille – eikä valitettavasti vain työmatkapendelöijille, vaan myös yritysjohtajille ja huippuvirkamiehille.
Toinen Viron ja Suomen suhteille vuosikymmenten ajan tunnusomainen piirre on ollut kulttuuri- ja taloussuhteiden epätahtisuus. Siinä missä Suomenlahden ylittävät kulttuurisuhteet ovat jo kymmeniä vuosia olleet tiiviit ja monipuoliset, talouden saralla yhteistyöpotentiaalista on hyödynnetty vain murto-osa.
Viro ja Suomi ovat pysyneet siinä mielessä perinteisinä kauppakumppaneina, että tavaroiden, palveluiden ja työvoiman liikkuvuutta tarkastellaan ennen kaikkea transaktiopohjaisesti. Yhteisiin voimavaroihimme perustuvien uusien ratkaisujen kehittäminen ja markkinointi globaalisti ja etenkin uusilla markkinoilla on sen sijaan jäänyt yksittäisten pilottihankkeiden ja juhlapuheiden tasolle.
Vain yksittäiset virolaisyritykset ovat koronan aikana yltäneet Suomessa hyviin tuloksiin ja saavuttaneet huomattavan markkina-aseman. Teknisen edistyksellisyyden ohella menestyjissä kiinnittää huomiota toinenkin yhdistävä tekijä: suomalaisten ajatusmallien ja arvojen tavallista perusteellisempi tuntemus.
Tästä herääkin kysymys, tunnetaanko Suomi Virossa nykyään paremmin kuin aiemmin. Vai kenties huonommin? Tarkastelen tätä kysymystä lähemmin neljästä näkökulmasta.
Ensinnäkin. Suomi ei oleta tuntevansa Viroa, mutta se oppii, seuraa ja yrittää ymmärtää. Viro taas olettaa tietävänsä ja tuntevansa Suomen, mutta samaan aikaan osaa entistä huonommin suomen kieltä ja analysoi arvomaailman muutoksia yhä pahemmin jälkijunassa.
Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen elimme vuosia tilanteessa, jossa Viron älymystö ja liike-elämän eliitti tunsi Suomea paremmin kuin Suomessa tunnettiin Viroa. Jossakin vaiheessa tilanne kääntyi päälaelleen. Tästä huolimatta Virossa vakiintui käsitys, että me kyllä tunnemme Suomen, ja Suomen tuntemiseen sekä kommunikointiin suomalaisten kanssa riittää englannin kielen taito.
Samaan aikaan Suomessa päättäjät ja instituutiot alkoivat kiinnittää yhä enemmän huomiota Viroon. Viron kielen taitoisia suomalaisia löytyy yllättävistä paikoista myös perinteisten suomalais-ugrilaisten kulttuuripiirien ulkopuolelta. Virossa taas täytettiin yhteisten tilaisuuksien ja tapahtumien ohjelma utopistisilla pseudoaiheilla, viimeisimpänä esimerkkinä tunnelikeskustelu.
Olemme tulleet tilanteeseen, jossa suuri osa taloudesta ei enää ole perus- ja aineellisten tarpeiden tyydyttämistä, vaan tuotteet ja palvelut perustuvat ennen kaikkea ajatusmalleihin, arvoihin ja identiteetin rakentamiseen.
Kun nyt analysoimme taloudellisen yhteistyön potentiaalin yhä edelleen osittaiseksi jäävää toteutumaa, pitäisi olla päivänselvää, että menestyminen enemmän arvonlisää tuottavassa, kannattavassa liiketoiminnassa on käytännöllisesti katsoen mahdotonta ilman talous- ja kulttuurialueen syvällistä tuntemusta. On mahdollista, että näennäistä tietoisuutta naapurimaan asioista on liiaksi myös valtionhallinnossa.
Toiseksi: on tyrmistyttävää, että valtion ja instituutioiden epäsymmetrisyys on yhä edelleen yllätys monille päättäjille. Suomi ei ole kolme kertaa suurempi Viro, vaan monilla tavoin eri logiikalla ja erilaisten rakenteiden varassa toimiva yhteiskunta ja talousalue.
Usein löydämme naapurimaasta hämäävän tutun kuuloista nimeä kantavan valtion laitoksen, instituution tai vaikkapa kolmannen sektorin järjestön, jonka toimintamalli ja asema yhteiskunnassa voi kuitenkin olla täysin toinen kuin oletamme. Puutteelliset tiedot voivat tältäkin osin johtaa takaiskuihin yhtä lailla liike-elämässä kuin virallisissa suhteissa.
Kolmanneksi: on kiinnostavaa seurata Viron ja Suomen kehitystä klassisessa talouspolitiikan vasen–oikea- ja arvomaailman konservatiivi–liberaali-nelikentässä. Suomalaisen yhteiskunnan painopiste on vuosikymmenten ajan ollut vahvasti vasemmistoliberaalissa neljänneksessä, eikä suinkaan vain sosiaalidemokraattien ja muiden vasemmistopuolueiden vaikutuksesta.
Suomen keskustaoikeistolainen kokoomus ohittaa monilta talouspoliittisilta näkemyksiltään Viron sosiaalidemokraatit vasemmalta. Vasen-oikea-jakoa merkityksellisemmäksi voi osoittautua konservatiivi-liberaali-akselin kehitys, etenkin kun näemme, että konservatiivinen maailmankatsomus saa kannatusta myös kaukana EKREn (Viron konservatiinen kansanpuolue) ulkopuolella. Viron kehityskulku oikeistoliberalismin vs oikeistokonservatismin suuntaan saattaa jatkossa määrittää merkittävästi myös Viron suhteita Suomeen ja Pohjoismaihin.
Neljänneksi: meidän päiviimme saakka hyvin homogeeniset yhteiskunnat ovat alkaneet yhä selkeämmin jakautua toisistaan eristäytyneisiin ideologisiin ryhmiin, erityisesti Suomessa. Konsensushakuisten puolueiden ja niiden myötä lopulta valtiolliset näkökannat ovat näihin päiviin saakka olleet keskenään suhteellisen samankaltaisia, vektoraalisen kehityksen säännönmukaisia tuloksia, kun taas uudet muutoksia ajavat voimat ovat yhä moniulotteisempia ”mielipidekuplia”.
Havaitsemmeko, millaisia ”kuplia” naapurimaassamme on syntynyt ja kasvanut? Miten eroavat toisistaan esimerkiksi saman sukupolven, mutta eri pääkaupunkien ”kuplat”?
Nämä tulevat ”kuplat” ovat jo varsin pian päättämässä niin matkustusrajoituksista, säädöksistä kuin kuluttajavalinnoista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta tulevaisuuden toimintaympäristön muotoutumista ajatellen kannattaa vähintäänkin havaita ja ymmärtää, millaisiksi maailmankatsomukset ja intressit saattavat lähialueilla muotoutua.
Mitä on tehtävä?
Ensimmäinen askel on aina käytännönläheinen ja rehellinen tilannearvio. Tunnemmeko toisemme niin hyvin kuin oletamme? Panostammeko asiaan riittävästi aikaa, rahaa ja inhimillistä pääomaa? Heijastavatko strategiset valintamme prioriteettejamme?
Jos odottaa toiselta osapuolelta tiettyjä päätöksiä tai käyttäytymismalleja, kannattaa joskus odottaa hetki ennen omien toiveiden ilmaisemista tai myyntipuheen pitämistä. Niiden sijaan on järkevää panostaa sen ymmärtämiseen, mistä ja miksi päätökset ja asenteet syntyvät. Kielitaidon merkitystä on vaikea yliarvioida.
Mitä pienempi maa, sitä suurempi strateginen merkitys on sillä, että tuntee naapurinsa hyvin. Englannin kieli on yksinkertainen työkalu, mutta kaikki nyanssit eivät avaudu sen lävitse sen enempää kulttuurissa kuin vaikkapa monimutkaisten ratkaisujen myyntityössä.
Meillä on erinomainen kyky laatia hienoja visioita ja strategioita, mutta puutteellinen taito soveltaa ja toteuttaa niitä riittävästi. Viron ja Suomen suhteista on laadittu ansiokkaat raportit vuosina 2003 ja 2008.
Niitä lukiessa on surullista havaita, miten pieni osa hyvistä ehdotuksista on toteutettu. Sopii toivoa, että viime syyskuussa perustetun yhteistyöryhmän esitysten tulevaisuus on valoisampi. Kielellis-kulttuurista yhteistyötä on välttämätöntä täydentää muilla nykypäivän elämänaloilla, mukaan lukien teknologian kehityksen hyödyntäminen ja yksityissektorin mukanaolon vahvistaminen.
Kulttuurityöllä on jo itsessään kiistaton arvonsa, mutta kulttuuriin tukeutuvaa tietoa on käytettävä laajemmin ja samalla tuotava liike-elämään ja talouteen syvempää kieli-, kulttuuri- ja ajatusmallien ymmärtämystä.
Yksi konkreettinen idea ajatushautomoille, yliopistoille ja valtion laitoksille: käynnistäkää maanpuolustuskurssien mallin mukaiset Suomenlahden tulevaisuuskurssit. Kummallakin maalla, etenkin Suomella, on pitkät perinteet tällaisten kurssien järjestämisessä. Vuosia pidetyillä yhteisillä johtamiskursseilla valtion huippuvirkamiehiä on kouluttanut muun muassa Sitra. Aalto-yliopisto ja Helsingin Sanomat puolestaan ovat jo muutaman vuoden ajan järjestäneet mielipidevaikuttajille ja poliitikoille talouden tulevaisuutta käsitteleviä taloudenpuolustuskursseja.
Huippuvirkamiehet, yritysjohtajat ja mielipidevaikuttajat ovat vaativia ja kokeneita kuulijoita. Huomiota ei kannata kiinnittää niinkään siihen, mistä itse haluaa puhua – olettaen vastaanottajien kuuntelevan silkasta kohteliaasta velvollisuudentunnosta – vaan siihen, miksi tarjolla oleva tieto on kuulijoiden kannalta tärkeää ja mitä uusia mahdollisuuksia se avaa heille ongelmanratkaisun tueksi. Kaikki huippukoulutuksiin osallistuneet tietävät myös osallistujien keskinäisen ajatustenvaihdon sekä ammattirajat ylittävien kontaktien ja keskustelujen merkityksen.
Se, millaisella tasolla suomalais-virolainen ajatus- ja yhteistyöleiri kyetään organisoimaan, ketkä siihen osallistuvat ja millaista palautetta he antavat, on hyvä mittapuu sille, miten hyvin tunnemme toistemme intressit ja ajatusmallit.
Loittoneeko Viro Suomesta? Niin ei ainakaan pitäisi eikä saisi käydä. Sen välttämiseksi kannattaa ponnistella!
Kirjoitus on ilmestynyt 4.2.2021 viroksi osoitteessa www.err.ee