Manfred Vainokivi on vuonna 1964 Tallinnassa syntynyt elokuva-alan monitoimimies, joka on toiminut niin tuottajana ohjaajana kuin kuvaajanakin. Vainokiven tavaramerkki on nykyään dokumenttielokuva, mutta oikean tyylin löytämiseen kului 25 vuotta. Ajanjaksoon mahtui erilaisia elokuvaan liittyviä kokeiluja piirroselokuvan ohjaajan ja piirtäjän roolista mainoselokuvan tekijän pestin kautta pitkiin elokuviin ja sitten sattumalta dokumenttielokuvan kuvaajaksi.
”Mielestäni kiinnostavin ilmaisukeino oli aina kuvitteellinen elokuva, kunnes ryhdyin tekemään ensimmäistä dokumenttielokuvaani ohjaaja-kuvaajana. Yllätys oli itsellenikin suuri, kun dokumentti osoittautui luonteelleni kaikkein sopivimmaksi”, kertoo Manfred Vainokivi. Vainokiven tuorein, syyskuussa 2010 valmistuva elokuva Tsirkuse laps (Sirkuksen lapsi) kertoo tragikoomisen tarinan erinomaisesta sirkustaiteilijasta, Vladimir Sapožninista, joka syntyi sirkuksessa ja halusi olla konserttiviulisti.
Vainokiven opinahjo oli Tallinnan Gustav Adolfin lyseo ja myöhemmin Otepään urheiluoppilaitos. Vainokivi oli omien sanojensa mukaan kehno oppilas ja kertoo vieläkin näkevänsä painajaisia siitä, että istuu koulunpenkillä ja raataa päättökokeiden kimpussa. Elokuvien teko maestrolta kuitenkin onnistuu loistavasti.
”Elokuvanteossa jännittävintä on kuvaus- ja leikkausvaihe. Silloin päivät tuntuvat liian lyhyiltä, eikä yöllä malta mennä nukkumaan. Monet muut odottavat perjantaita saadakseen levätä, mutta minusta viikonloput ovat tylsiä. Yritä siinä sitten levätä väkisin, vaikka haluaisit päästä elokuvan teossa eteenpäin! Elokuvaa tehdessä en katso kelloa: kahdeksan tuntia plakkarissa ja kotiin? Ehei!” innostuu ohjaaja.
Manfred Vainokivi kertoo, että suuri innoittaja hänen elämässään on ollut kuvataide ja taiteilijoista Vincent van Gogh. Elokuva-alalle hän joutui puolestaan sattumalta. Kun lukion päättymisestä oli kulunut kolme kuukautta, isä passitti Vainokiven töihin. Vanhemmilla oli tuttavia Viron televisiossa, ETV:ssä, ja koska neuvostoaikana monet asiat hoituivat sopivien tuttavuuksien kautta, päätyi myös nuori Manfred vanhempien patistelemana elokuva-alalle. ”Itse tietysti toivoin, että minusta tulisi uusi van Gogh,” pohtii Vainokivi, ”mutta jos Neuvostoliitto ei olisi hajonnut, niin tuskinpa minä elokuva-alalla olisin.”
Kuvataide on edelleen Vainokivelle läheinen harrastus ja niinpä pari kertaa vuodessa mieheen iskee taidepuuska. ”Se ailahdus kestää keskimäärin puolitoista kuukautta ja katoaa sitten taas. Jokin sisälläni haluaa edelleenkin van Goghiksi, mutta taitaa olla toivoton ajatus”, sanailee elokuvaohjaaja.
Vainokivi ryhtyi 34-vuotiaana opiskelemaan Viron taideteollisessa korkeakoulussa (Eesti Kunstiakadeemia) graafista suunnittelua, jotta saisi käytännön tueksi teoreettista tietämystä. Kolmannen vuosikurssin aikana kävi kuitenkin ilmi, että se, mikä tyydyttää 18-vuotiaan opiskelijan tarpeet, ei ehkä vastaa 38-vuotiaan odotuksia.
Manfred Vainokivellä on myös omat linkkinsä Suomeen, ja vielä, kun maiden välillä matkustamiseen tarvittiin viisumi, hän keräsi passillisen leimoja puolessatoista vuodessa. Yhteistyötä Vainokivi on tehnyt MTV 3:n, YLE:n ja myöhemmin Digitalfilm Finlandin kanssa. Parhaillaan kuvattavan elokuvan Vana kloun (Vanha sirkuspelle) päähenkilö, Sergei Fatkin, asuu ja työskentelee Suomessa.
Vainokiven uusimpia ohjauksia ovat dokumenttielokuvat Valli Baar (2008), Maestro (2009), Emumäe Eedi ja Lobi küla Kristjan (2009) sekä Nagu kärbeste sumin (2010). Valli Baar pohdiskelee elämänarvojen filosofiaa ja esittelee Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevan baarin asiakaskuntaa, ja Maestro kertoo tarinan virolaisesta valokuvaajalegendasta, Kalju Suuresta. Emumäe Eedi ja Lobi küla Kristjan on tragikomedia kahdesta eläkkeellä olevasta elokuvantekijästä, joiden energia ei lopu eläkkeelle jäämiseen, vaan jotka kilpailevat jatkuvasti keskenään. Nagu kärbeste sumin on elokuva värikkäästä nokikolarista, vakoojasta ja Valli-baarin höpisijästä lempinimeltään Korsten (savupiippu).
Manfred Vainokiven elokuvat kuvaavat tavallisten ihmisten elämää sekä kertovat arkisista ja vaikeistakin asioista inhimillisellä tavalla. Monia hänen elokuviaan saattelee melankolinen perusvire. Ohjaaja itse epäileekin, että elokuvien surullinen sävy johtuu hänen omasta luonteestaan ja maailmankuvastaan. ”Elokuvia voi tehdä järjellä tai sydämellä. Järjellä tehdyt elokuvat harvoin koskettavat”, hän pohtii.