Laajalle levinneen mielikuvan mukaan virolaisille on tunnusomaista erityislaatuinen luonto- ja metsäsuhde, joka yltää aikojen alkuhämäriin saakka. Tuoreen tutkimuksen mukaan metsämyytin historia onkin tosiasiassa yllättävän lyhyt. Ekonationalismin aate muotoutui neuvostokaudella, jolloin kansakunnan ja luonnon suojeleminen sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi.
”Nykymuotoinen käsitys metsäkansasta kehittyi neuvostokauden lopulla ja 1990-luvulla, mutta sen taustalla on kiehtova kehityskulku, joka teki tämän käsitteellisen konstruktion mahdolliseksi”, selvittää toinen tutkimuksen tekijöistä, Tarton yliopiston uskontotieteen apulaisprofessori Atko Remmel. Virolaisten metsämyytistä puhuttaessa on hänen mukaansa otettava huomioon, että kyse on tietyn kansakunnan luontosuhteesta, ja metsää tulisi tässä yhteydessä tarkastella yhteisnimityksenä koko luonnolle.
1800-luvun alkupuoliskolta tutkijat löysivät baltiansaksalaisten kirjoittajien tekstejä, joissa virolaisten metsäsuhdetta kuvaillaan varsin kriittisesti. ”Virolaisista annettiin kuva ihmisinä, jotka tuhlaavat puuta turhan päiten. Se ilmeni esimerkiksi virolaisten mieltymyksenä säleaitoihin ja tapana lämmittää asuintilat pikemminkin kuumiksi kuin lämpimiksi”, havainnollistaa tutkimuksen toinen tekijä, Viron kirjallisuusmuseon johtava tutkija ja Tallinnan yliopiston humanistisen instituutin tutkija Tõnno Jonuks.
1800-luvun jälkipuolisko: kulttuuri vs. metsä
Ensimmäisen kansallisen heräämisen aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla virolaiset ryhtyivät itsekin kirjoittamaan enemmän metsä- ja luontosuhteestaan. On jossain määrin yllättävää, että metsällä ei ollut merkittävää roolia kansallistietoisuuden kehittymisessä, vaan siihen haluttiin pikemminkin tehdä pesäeroa. Esimerkiksi kun Carl Robert Jakobson pohdiskeli kotimaansa metsäistä menneisyyttä, hän yhdisti sen tietynlaiseen kulttuurittomuuteen. Atko Remmelin mukaan ajattelumalli, jossa metsä on jotain villiä ja sivistyksen ulkopuolelle jäävää, oli 1800-luvun toisella puoliskolla levinnyt varsin laajalle.
Metsässä ei olla sen enempää pahalta piilossa kuin vapaasti vaeltamassa myöskään Friedrich Reinhold Kreutzwaldin vuonna 1862 julkaisemassa Kalevipoeg-eepoksessa. Metsien merkitys on ennemmin siinä, että ne voi raivata pelloksi tai niityksi. Vastaava käsitys metsästä heijastuu myös saman aikakauden perimätiedosta ja kansanrunoudesta, joissa vallitsevana on nimenomaan asiakeskeinen ja käytännönläheinen suhtautuminen metsään ja luontoon.
Hiidet esitetään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun perimätiedossa varsin kolkkoina ja pelottavina paikkoina. ”Jos niihin vietiin uhreja, niin siitä syystä, etteivät hiiden henget tulisi häiritsemään ihmisiä. Se on nykypäivään verrattuna hyvin toisenlainen katsantokanta”, Jonuks toteaa. Remmelin mukaan metsää pidettiin 1800-luvun lopussa varsin vastenmielisenä ja vaarallisena paikkana, jonne ei menty vaeltelemaan ilman hyvää syytä.
Itsenäinen Viro: metsien virkistyskäyttö alkaa
Tutkijat analysoivat sotienvälisen Viron ajanjaksoa muiden lähteiden ohella myös tuolloisten metsätieteilijöiden töiden avulla. Nämä korostivat, että virolaisista oli 700-vuotisen orjuuden jälkeen tullut taas oman maansa isäntiä. ”Isännyyden tunne muutti radikaalisti suhtautumista luontoon. Syntyi kansallisen luonnon konsepti: kansallisvaltion luonto sitoi yhteen virolaiset, metsän ja luonnon”, Remmel kertoo.
Uuden luontosuhteen jalostuminen näkyi esimerkiksi kaupungistumista vastustavassa retoriikassa sekä luonnon ja henkisen terveyden kytkemisenä toisiinsa. Atko Remmelin mukaan kaupunkien liepeille ryhdyttiin uusien ajatusten innoittamana perustamaan puistometsiä ja virolaisille markkinoitiin ajatusta luonnossa lomailemisesta. Koska väestö kuitenkin samaan aikaan kaupungistui, oli julkisen liikenteen verkostoja kehitettävä siten, että ihmiset pääsivät luontoon.
”Esimerkiksi vuonna 1931 avattiin Tartto–Petseri-junayhteys, minkä ansiosta Taevaskojasta tuli pian tarttolaisten suosima virkistyskohde. Taevaskojan korkealle törmälle suunniteltiin jopa lomakeskusta, joka kuitenkin jäi rakentamatta paikallisten asukkaiden vastustuksen vuoksi”, Tõnno Jonuks kertoo.
Neuvostokausi: suomalais-ugrilaisuus ja luonnonsuojelu
Olennaiseksi muutoksen kaudeksi muodostui 1960-luku, jolloin nousi esiin virolaisten suomalais-ugrilaisuus. ”Siperiassa asuvien sukukansojen kulttuurin katsottiin kuvastavan muinaisten virolaisten kulttuuria. Tästä puolestaan kehkeytyy ajatus virolaisista metsävyöhykkeen kansana, jolle on tunnusomaista intiimi suhde luontoon”, Remmel kertoo.
Suomalais-ugrilaisen luonnontajun esiinnousu ilmentyi ennen kaikkea taiteessa ja kulttuurissa. Jonuksin mukaan kansakunnan rakentamista alkoivat yhä enemmän sävyttää säveltäjät, kuvataiteilijat ja kirjailijat, jotka toivat painokkaasti esiin suomalais-ugrilaisen ulottuvuuden ja esittivät sen osana virolaisten kansallista narratiivia.
Tutkijat korostavat, että neuvostokaudella kehittyi myös laaja-alainen luonnonsuojelukulttuuri. ”Luonnonsuojelu ymmärrettiin samalla myös kansakunnan suojeluksi, mikä ilmeni muun muassa siten, että luontolehdissä julkaistiin kansallisesta kulttuurista kertovia artikkeleita”, Jonuks kertoo.
Remmelin mukaan juuri luonnon ja kansakunnan suojelun yhteensulautuminen muokkasi pinnan vuonna 1987 käynnistyneelle fosforiittikaivoksia vastustaneelle kansanliikkeelle, jonka parissa näkemys virolaisista luontokansana nousi erityisen selvästi esiin: ”Syntyi selvä käsitys siitä, että kun suojellaan Viron luontoa, suojellaan samalla myös virolaista kulttuuria.”
Mielikuva virolaisista metsäkansana pystyi neuvostoaikana leviämään muun muassa siitä syystä, että Virossa oli metsää huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Sotienvälisenä aikana metsät peittivät noin 20 prosenttia Viron pinta-alasta, vuonna 1980 jo noin 50 prosenttia. ”Käsitykseen metsäkansasta kuuluu se, että Viron alueiden ajatellaan olleen läpeensä metsäisiä aikojen alusta lähtien, mutta tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa”, Remmel tiivistää.
”Yksi Viron metsittymistä edesauttanut tekijä oli neuvostoarmeija, joka oli ottanut haltuunsa rajaseudut ja suuret määrät varuskunta-alueita sekä ohjustukikohtia. Niitä ympäröineillä laajoilla suojavyöhykkeillä metsiä ei hakattu eikä harvennettu”, Jonuks taustoittaa metsäpinta-alan kasvua.
Uudelleenitsenäistynyt Viro: spirituaalisen ja globaalin ulottuvuuden synty
Tõnno Jonuks kuvailee metsäkansan imagon muuttuneen Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen siten, että neuvostokaudella etualalla ollut luonnon ja kansan suojeleminen on nyt saanut rinnalleen esoteerisen ja spirituaalisen ulottuvuuden.
Tutkijat toteavat, että metsän ja laajemmin koko luonnon eksistentiaalinen arvo on kytköksissä maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin, kuten uushenkisyyden leviämiseen. Lisäksi luonto on viimeisten parin vuosisadan aikana kokenut muodonmuutoksen hyödynnettävästä, mutta vaarallisesta resurssista ytimiään myöten positiiviseksi ympäristöksi, jota on suojeltava ihmisten toiminnalta. Tästä syystä myös oman identiteetin sitominen luontoon on luonnollista.
Oma osuutensa virolaisten lämpimään luontosuhteeseen on paikallisen maauskon tehokkaalla markkinointipolitiikalla. Maauskon edustajat eivät esiinny julkisuudessa niinkään uskonnollisen organisaation edustajina, vaan virolaisen kulttuurin ja perinteiden tutkijoina ja suojelijoina. ”Tällainen imago tekee heidän agendastaan helpommin vastaanotettavan suurelle yleisölle, ja näin alkujaan maauskosta kummunneet ajatukset ovat levinneet myös ympäristönsuojeluun”, Jonuks kertoo.
Remmelin mukaan virolaisten metsäkansaisen minäkuvan taustalla on kaupunkilaistuneen ihmisen romanttista kaipuuta ja halua palauttaa yhteenkuuluvuuden tunne luontoon – ja tämä yhdistää virolaiset moniin muihin kulttuureihin, joissa on aivan vastaavia näkemyksiä. Virolaisten käsitys metsästä ja luonnosta taas on Remmelin mukaan alkanut viime vuosina avartua: ”Siinä missä luontomme nähtiin aiemmin ennen kaikkea Viron luontona, viime aikoina on alkanut kuulua yhä enemmän mielipiteitä, joissa Viron luonto nähdään osana globaalia ympäristöä.”
Alkuperäinen artikkeli viroksi: novaator.err.ee