Piirtäminen ja kaivertaminen ovat olemukseltaan kovin erilaisia: toinen on spontaania ja vauhdikasta, toinen vaatii tarkkaa työtä, eikä tehtyä piirtoa saa enää kumitettua pois. Monet taidegraafikot kuitenkin tuntuvat haluavan – paradoksaalista kyllä – että kaivertamisen tuloksena syntynyt kuva olisi yhtä spontaani, lennokas ja välitön kuin oikea piirros.
Aikaisempina vuosisatoina grafiikkatöiden tärkein ominaisuus on ollut tarkkuus. Alun perin grafiikkaa käytettiin monistukseen ja eniten arvostettiin kovapohjalle tehtyä viivasyövytystä. Pyrkimys tarkkuuteen on kuitenkin 1900-luvun aikana vaihtunut lähes vastakohdakseen. Ilmeisesti edes graafikot eivät pystyneet vastustamaan piirtämisen lumoa ja lennokkuutta, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö tarkkuudessakin olisi oma kauneutensa.
1970-luvulla virolaista taidegrafiikkaa dominoi estetisoiva suunta, sen mukaan taiteilija teki itselleen selväksi kauneuden säännöt ja alkoi seurata niitä. Samaan aikaan osa taiteilijoista alkoi liikkua kohti säännöistä vapaata itseilmaisua. He käyttivät paperipintaa vapaana tilana, johon mielikuvitus voi sukeltaa uhraamatta ajatustakaan sommittelulle. Tällaisia töitä teki varhain joukostamme poistunut taidegraafikko Marju Mutsu, ja häntä seurasi ryhmä inspiroituneita nuoria taiteilijoita 1980-luvulla.
Yksi Viron huomattavimmista taidegraafikoista ja tuolloisen Taideinstituutin opettaja Vive Tolli vieraili vuonna 1987 Kanadassa. Hän yllättyi länsimaisten graafikkojen käyttämästä painotavasta. Tuolloin Virossa oli vielä tapana antaa painomestarille valmiiksi käsitelty levy ja tilata tietty määrä vedoksia. Niiden täydellinen tuottaminen oli mestarin tehtävä. Painaminen ei ollut kovin luovaa työtä. Vive Tolli näki eroavaisuuksissa mahdollisuuksia ja palattuaan takaisin Viroon hän ilmoitti alkavansa tehdä grafiikkaa uudella tavalla. Tollin tuotannossa huomaakin siirtymisen täysin abstrakteihin suuriin töihin. Ne ovat monumentaalisia ja jännittäviä, viivasyövytyksen ja painoprosessin eri mahdollisuuksilla improvisoivia kuvia. Koska Tolli oli myös Taideinstituutin suosittu opettaja, taiteellinen uudistuminen vaikutti koko häntä seuranneeseen graafikkosukupolveen.
Se sukupolvi, joka alkoi aktiivisesti esiintyä näyttelyissä 80-luvun lopulla, on nyt keski-iässä ja tuottavimmassa vaiheessaan. Heidän perässään siirtyivät myös estetisoivaan ryhmään kuuluneet taiteilijat tuotannossaan ekspressiivisempään suuntaan. Virolaisessa grafiikassa ei ole enää tämän jälkeen ollut taiteellisesti yhtä tiivistä ryhmää. Taide muuttui 90-luvulla laajemminkin ja enää ei pidetty hyvänä puhua erikseen taidemaalareista ja taidegraafikoista. Viron taidekorkealoulussa alettiin opettaa ns. vapaita taiteita, johon kuuluivat sekä maalaustaide että grafiikka. Enää ei tuntunut ajankohtaiselta pitää niitä itsenäisinä aloina. Kiinnostuneet voivat kuitenkin vielä opiskella erilaisia grafiikkatekniikoita ja on sellaisiakin taiteilijoita, joita voimme kaikesta huolimatta kutsua nuoriksi graafikoiksi.
Virolainen grafiikka alkoi kehittyä Marju Mutsun, Vive Tollin ja muutamien muiden tuotannosta saatujen impulssien innoittamana improvisatorisempaan suuntaan ja säännöt avautuivat. Taiteilijoiden luottamus intuitiivisiin ilmaisukeinoihin kasvoi ja valmistui töitä, joiden syntyminen muistuttaa luonnonmuodostelmien spontaania muotoutumista. Taiteeseen peittyi puoliksi tiedostamatta toive päästä luonnollisuuden avulla lähemmäksi katsojaa ja tulla katsojalle rakkaammaksi. Juuri 80-luvun graafikkosukupolven kohdalla voidaan sanoa taiteen saavuttaneen meditatiivisuuden ja taiteen syntyvän taiteilijan syvimmistä tunteista. Taiteilija ilmaisee kytköksiä oman kehonsa ja ympäröivän tilan välillä. Katsoja löytää teoksista eläytymistä itseensä ja niihin spontaaneihin kädenliikkeisiin, joilla työ on syntynyt. Juuri taiteilijan ammattimaisen kädenliikkeen aitoudesta löytyy mahdollisuus avata emotionaalinen kommunikaatiokanava katsojaan, se on yksi mahdollisuus löytää tie katsojan sydämeen. Ihmiset tulevat näyttelyyn ottamaan vastaan henkisen latauksen vakuuttavilta ja uskottavilta kuvilta. Uusi sukupolvi ei käyttänyt hyväkseen teorioita eikä estetiikkaa vaan ainoastaan sitä, mitä aidosti ja oikeasti huomasi, ja mitä pystyi tekemään myös toisille huomattavaksi. He uskoivat, että taiteen tehtävä on näyttää maailmalle, miten kaikki ympärillämme on elävää ja sielullista, miten kuvaa tekevä käsi voi peilata tarkasti yksilöyden piirteitä ilmaisten iloa, surua ja muita tunteita. Taidegrafiikka, joka auttaa katsojaa vapautumaan vieraantuneisuudesta, sisältää huomaavaisuutta, ymmärtäväisyyttä ja avoimmuutta – parasta, mitä kulttuuri voi ihmiselle tarjota.
Taidegrafiikan hyvyys on ollut aina kovin riippuvaista myös teknisistä mahdollisuuksista. Myös sellaiset graafikot, jotka tekevät työnsä digitaalisesti ovat koko ajan kehittyvien mahdollisuuksien maailmassa omaksuneet itselleen omaperäisen tyylin, joka pohjautuu suureksi osaksi tiettyyn tekniseen kombinaatio-oppiin. Tekninen täydellisyys on hyvin tärkeää ja monet käyttävät digitaalista painamista yhdistettynä perinteisiin mekaanisiin tapoihin. Virolainen taidegrafiikka on tällä hetkellä hyvässä mielessä kovin graafista, ja siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi myös sisällöltään hienovaraista ja herkkää.
Tällä hetkellä vanhin graafikkosukupolvi osoittaa hämmästyttävää uutteruutta ja elinvoimaa. Suuret mestarit Vive Tolli ja Evi Tihemets alkoivat pitää näyttelyitä 50-luvulla ja tekevät sitä uupumattomalla innolla vielä nykyäänkin. Lumoavimman maailman, esteettisen utopian kaupunki- ja puistomaisemineen on rakentanut Mare Vint. Benjamin Wasserman teki aikanaan kiehtovia symmetrisiä, epätodellisen tuntuisia asetelmia, nykyään hän tekee yhtä omistautuneesti tietokonegrafiikkaa. Maret Olvetin geometriset, abstraktit ja värikkäät asetelmat tekee erityisen kiinnostaviksi hyvin valitut nimet. Silvi Liivan suurikokoiset mustavalkoiset teokset ovat saaneet inspiraationsa voimakkaista luontoelämyksistä. Virge Jõekaldan töissä maisema hengittää rytmikkäästi, näkyvästi ja kuultavasti. Sirje Eelma on inspiroitunut ihmisten välisistä suhteista, Kadi Kurema taas kuvaa ihmisiä näennäisesti tavallisissa toimissaan. Reti Saks tekee kuvia kuvien tekemisestä ja Külliki Järvilan luoma symbolistinen tarumaailma on ainutlaatuinen virolaisessa taiteessa.
Nuoria graafikoita on 2000-luvulla ilmestynyt yksi kerrallaan. Heistä jokainen on tuonut mukanaan jotain omaperäistä. Esteettisen ja ekspressiivisen koulukunnan kanssa heillä ei enää ole juuri mitään yhteistä. On kuitenkin yksi graafikko, jonka tuotannosta löytyy piirteitä molemmilta vuosisadoilta. Inga Heamägin tuotanto muodostuu omaperäiseksi yhdistäväksi tekijäksi impulsiivisen uusekspressionismin ja sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman valinneen nuoren sukupolven välille.
Uuden sukupolven graafikot ovat kasvaneet informaatiota täynnä olevassa ajassa. Samalla on ehkä puuttunut hiljaisuus, jota 1900-luvun graafikot mielellään kuuntelivat. Nuoret ajattelevat varovaisemmin, abstraktimmin ja ehkä hieman elokuvallisesti. Heidät on opetettu yleistämään ja käsitteellistämään. Lembe Rubenin kaavamainen, minimalistinen ja humoristinen tyyli muodostuu tikku-ukkojen tapaan juoksevista, istuvista ja kykkivistä hahmoista. Lilli-Krõõt Repnau on viimeaikoina tehnyt kaupunkikuvaa ja keinotekoista ympäristöä kuvaavaa humoristista ja mielikuvituksellista grafiikkaa. Gudrun Heamäen kuvat ovat skemaattisia, mutta hän etsii itseään myös luonnosmaisin piirroksin. Kalli Kalde on tehnyt grafiikkaa vinyyli- ja piirilevyille tutkien kierrätyksen mahdollisuuksia. Toomas Kuusing on omistautunut pastissille, hän lainaa mielensä mukaan taidehistoriasta ja tekee lainoista linoleikkauksia.
Lauri Koppel on sanonut grafiikassaan pyrkivänsä täydelliseen persoonattomuuteen. Näin hän on päätynyt toiseen ääripäähän verrattuna edellisen sukupolven pyrkimykseen eläytyä aitoon kädenliikkeeseen, jonka tarkoitus oli ilmaista mahdollisimman täydellistä omaperäisyyttä. Ympyrä sulkeutunut: aurinko on noussut ja laskenut, joku on kuunnellut hiljaisuutta, ja joku melua. On unohdettu, muistutettu ja muokattu vanhaa. Uusi on illuusio, se antaa optimismia pyrkiä eteenpäin niille, jotka ovat täynnä vastavoimaa, mutta myös niille, jotka väsyvät.