Ajatus siitä, että Viro voisi olla Pohjoismaa ja virolaiset pohjoismaalaisia, alkoi kiehtoa kansallisuusaatteen innoittamien virolaisten mieliä jo vähintäänkin sata vuotta sitten. Näkemys Viron pohjoismaisuudesta alkoi muotoutua samaan aikaan virolaiskansallisen liikkeen synnyn ja kasvun kanssa eli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja vuosisadan vaihteessa. Samalla kun käsitys Saksasta ja vähäisemmässä määrin myös Venäjästä virolaisten arkkivihollisena vakiintui, kansallisen liikkeen johtohahmot käyttivät identiteettipoliittista oikeuttaan kääntää katseet kolmannen historiallisen suurvallan eli Ruotsin suuntaan. Suurelta osin juuri vanhojen vallanpitäjien välityksellä myös virolaiset alkoivat mieltää itsensä osaksi pohjoismaista kulttuurialuetta.
Käsitys pohjoismaisuudesta eroaa monin tavoin muista Viron omakuvaan liittyvistä myyteistä, jotka eivät aina ole saaneet tai edes tavoitelleet yhtä laajaa vastakaikua. Pohjoismaisuus on olemukseltaan kansainvälinen, valtioiden ja kansallisuuksien rajat ylittävä alueellinen määritelmä. Vaikka siihen sisältyy halu erottua kollektiivisesti jostain (ei-Pohjoismaista), perusajatus kiteytyy tahtoon olla jonkin (muiden Pohjoismaiden) kaltainen. Ja tämän takia aate ei sovellu yksinomaan maan tai kansakunnan sisäiseen käyttöön. Ajatus Viron pohjoismaisuudesta on vakavasti otettava vain siinä tapauksessa, että sen omaksuvat virolaisten itsensä lisäksi myös ne kansat, joita – toisin kuin virolaisia – pidetään perinteisesti pohjoismaalaisina.
Virolle on toisin sanoen sovitettu Pohjoismaan viittaa kahden vaikuttavan voiman jännitekentässä. Ensinnäkin Viron kansallinen liike on pyrkinyt edistämään käsitystä Virosta Pohjoismaana ja luomaan tälle käsitykselle mahdollisuuksien mukaan myös poliittista sisältöä. Toisen vaikuttavan voiman muodostavat (muut) Pohjoismaat, jotka ovat joko tunnustaneet tai jättäneet tunnustamatta virolaisten pyrinnöt. Näin ollen myytti Viron pohjoismaisuudesta on aina ollut neuvottelukysymys ja neuvotteluiden tulos; aina pikemmin poliittinen kuin maantieteellinen tai etnografinen fakta.
Monien muiden identiteettipolitiikkaa sivuavien kysymysten tavoin myös Viron pohjoismaisuutta voidaan tarkastella hyvin monelta kannalta. Jotkut uskovat vakaasti, että virolaisten identiteetistä voi erottaa jotain alkukantaista pohjoismaisuuden ydintä (mitä ikinä se onkaan), toisten mielestä virolaiset saattavat itsensä naurunalaisiksi yrittämällä pukeutua lainahöyheniin. Joka tapauksessa asia ansaitsee tulla kriittisesti tarkastelluksi. Kysymys Viron pohjoismaisuudesta määrittää myös sen, millaisista lähtökohdista Viro tiivistää yhteistyötään (muiden) Pohjoismaiden kanssa ja minkälaiseksi osapuoleksi se itsensä kokee. Tämä puolestaan voi olla ratkaisevaa yhteistyön sisällön ja tulosten kannalta.
Virolaisten Ruotsin-rakkauden juuret juontavat kansalliseen myyttiin ”vanhasta hyvästä Ruotsin ajasta”, joka todennäköisesti syntyi talonpoikien keskuudessa jo 1700-luvulla eli kauan ennen kansallista heräämistä. 1600-luvun ruotsalaisvallasta alkoi piirtyä mielikuva poikkeuksellinen suotuisana ajanjaksona virolaisille talonpojille ja vastaavasti synkkänä kautena heidän isännilleen, baltiansaksalaisille kartanonomistajille. Ruotsin vallan ajan idealisointi ei varmasti ollut täysin vailla todellisuuspohjaa. 1700-luku todella oli talonpoikaisväestön oikeuksien kannalta edellistä vuosisataa kurjempi. Ruotsin vallan loppuvaiheessa 1680-luvulla toteutetussa reduktiossa aateliston kartanot oli käytännössä valtiollistettu kruunulle, mikä oli jossain määrin parantanut talonpoikaisväestön elinoloja, ja alettiinpa aivan Ruotsin valtakauden lopulla jopa valmistella maaorjuudesta luopumista. Ruotsin kruunun alaisuudessa käynnistettiin kansanopetusta ja Tarttoon perustettiin yliopisto.
1800- ja 1900-lukujen taitteessa jo mainittua kansallista myyttiä alettiin liittää osaksi Viron historiankirjoitusta, ja Ruotsin aikaa kuvattiin eräänlaisena myöhemmän kansallisen heräämisen enteenä ja Viron kansan kulta-aikana. Merkityksetöntä ei ollut sekään, että tällainen positiivinen käsitys oli jyrkässä ristiriidassa baltiansaksalaisen historiankirjoituksen kanssa. Vaikka jälkimmäisessäkin annettiin arvoa Tarton yliopiston perustamiselle ja Kustaa II Aadolfin toiminnalle protestanttisuuden esitaistelijana, suhtautuminen kartanoiden reduktioon oli ymmärrettävästi kielteinen. Kansallisuusaatteeseen nojautuneiden virolaisten orientoituminen Ruotsiin oli epäilemättä osaltaan myös näpäytys baltiansaksalaisille, jotka mielellään esittäytyivät sivistyksen tuojan roolissa.
Ruotsille historiankirjoituksessa muotoutuneella positiivisella roolilla oli myös poliittisia seuraamuksia. Viime vuosisadan alun kansallismieliset virolaiset pahoittelivat lähes poikkeuksetta sitä, että virolaisten poliittiset yhteydet Skandinaviaan olivat historian myrskyissä katkenneet. Juhan Luiga kirjoitti vuonna 1906, että virolaiset olisivat tuohon mennessä varmasti kehittyneet Norjan ja Suomen tasolle, mikäli olisivat saaneet jäädä ruotsalaisten tai tanskalaisten vallan alle. Villem Reiman puolestaan harmitteli vuonna 1909, ettei Viro ollut pysynyt osana ruotsalaisen kulttuurin vaikutusaluetta ja siten tullut ”pohjoismaisten kansojen perheen viidenneksi jäseneksi”. Vuonna 1910 Hindrik Prants kirjoitti teoksessaan Eestimaa Veneriigi alla saamine, että Ruotsin valtakausi oli ollut kulta-aikaa itämerensuomalaisten kansoille, joista valtaosa oli saman hallitsijan alaisuudessa. Jos tilanne olisi pysynyt ennallaan, virolaiset ja suomalaiset olisivat suhteellisen suurina kansoina alkaneet vähitellen saada Ruotsin valtiossa myös poliittisia oikeuksia, mahdollisesti olisi syntynyt peräti Viron, Ruotsin ja Suomen personaaliunioni. Prants siis näki Ruotsin valtiovallan välineenä, joka olisi kyennyt rakentamaan valmiiksi myös virolaisten toisen suuren ulkopoliittisen unelman, Suomen sillan.
Ensimmäisen maailmansodan sekasortoisina vuosina ajatus Viron positiivisesta historiallisesta yhteydestä Ruotsiin muotoutui ainakin eräissä tapauksissa unelmaksi siitä, että Viron pohjoismaisuus voisi tulevaisuudessa saada uudelleen poliittista sisältöä Viron loitontuessa Venäjästä ja lähestyessä Pohjoismaita. Maininnan ansaitsee suurpoliittisen seikkailjan Aleksander Keskülan toiminta: hänen tavoitteenaan oli luoda personaaliunioni Viron, Suomen ja Ruotsin välille. Syyskuussa 1917 Jaan Tõnisson teki Viron maapäivien suljetussa istunnossa samankaltaisen esityksen. Hänen luonnostelemaansa federaatioon olisivat kuuluneet virolaiset, latvialaiset, liettualaiset, suomalaiset ja kaikki Skandinavian kansat.
Sodan loppuvaiheissa, Viron ollessa Saksan miehittämä, virolaiset koettivat saada ympärysvallat innostumaan vastaavanlaatuisista suunnitelmista. Marraskuussa 1918 Karl Robert Pusta ja Ants Piip luovuttivat Ison-Britannian ulkoministeriölle muistion, jossa esitettiin Baltian liiton perustamista. Itämeren rantavaltioiden itsenäisten valtioiden yhteenliittymä olisi ollut Ison-Britannian suojeluksessa ja taannut Itämeren neutraaliuden, toisin sanoen sen, että sen enempää keisarillinen Saksa kuin bolševistinen Venäjäkään ei olisi päässyt alueella hallitsevaan asemaan. Iso-Britannia oli aluksi erittäin kiinnostunut suunnitelmasta, mutta Saksan antauduttua kiinnostus hiipui nopeasti.
Ruotsin kiinnostusta virolaiset sen sijaan eivät onnistuneet edes herättämään. Ruotsalaiset eivät tienneet Virosta juuri mitään ja olivat tottuneet pitämään sitä yksinkertaisesti osana Venäjää. Virolaisten innokas ystävyys tuli ruotsalaisille täytenä yllätyksenä ja jotkut olivat siitä suorastaan imarreltuja. Ruotsalaispoliitikot kuitenkin suhtautuivat Itämeren provinssien vapautumispyrkimyksiin erittäin epäluuloisesti ja olettivat kaukonäköisesti, että Venäjä yrittää vallata alueet takaisin itselleen heti kun on siihen taas riittävän vahva. Tästä syystä suurin osa Ruotsin poliittisista päättäjistä pysyi koko sotienvälisen ajan sillä kannalla, että läheisten liittolaissuhteiden luonti uusien valtioiden kanssa olisi erittäin vaarallista: Ruotsi voitaisiin sillä varjolla vetää mukaan Venäjän-vastaiseen sotaan.
Viimeistään 1920-luvun keskivaiheilla virolaisillekin oli käynyt selväksi, että Ruotsia ei saada kiinnostumaan Baltian liitosta, ja skandinaavinen suuntaus heikkeni. Kun poliittinen tilanne Euroopassa alkoi Hitlerin valtaantulon jälkeen kiristyä, kansallismieliset virolaiset asettivat taas toivonsa Pohjoismaihin entistä vahvemmin. Kävi kuitenkin niin, että sama vaaran ilmapiiri, joka pakotti virolaiset lähestymään Ruotsia, sai Ruotsin erkanemaan Baltian maista entistä ehdottomammin.
Neuvostoliiton hajoamisen ja Viron jälleenitsenäistymisen jälkeen Viron ja Pohjoismaiden yhteistyö on muuttanut täysin muotoaan. Baltian maat ja valtaosa Pohjoismaista kuuluu tätä nykyä Euroopan unioniin, minkä ansiosta yhteistyötä on voitu kehittää aiemmasta täysin poikkeavassa toimintaympäristössä. Baltian maiden talous on kuitenkin koko uuden itsenäisyyden ajan kehittynyt pitkälti juuri Pohjoismaiden tuella. Baltian maat ovat olleet Pohjolan näkökulmasta houkutteleva investointiympäristö eurooppalaisen liikekulttuurinsa ja perinteidensä sekä läheisen maantieteellisen sijaintinsa ansiosta. Esimerkkejä kulttuuri- ja sivistysalan yhteistyöstä on loputtomiin. Viro on kutsuttu mukaan useisiin Pohjoismaiden yhteistyöelimiin. Toisaalta Viroa ei ole vielä otettu jäseneksi Pohjoismaiden neuvostoon eli organisaatioon, jonka kautta pohjoismaisuus olisi nykypäivänä loogisinta määritellä.
Verrattaessa nykyistä tilannetta sadan tai kahdeksankymmenen vuoden takaiseen aikaan voidaan siis kiistatta todeta, että yhteistyö on kehittynyt niin mittakaavaltaan kuin intensiivisyydeltään täysin uudelle tasolle. Epäilemättä Pohjoismaissa myös suhtaudutaan Viro-yhteistyöhön huomattavasti myönteisemmin nyt kuin sotienvälisenä aikana. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että virolaiset on hyväksytty pohjoismaiseen perheeseen?
Minun mielestäni ei – mutta kyse ei enää ole poliittisen luottamuksen puutteesta, vaan ennen kaikkea siitä, ettei virolaisten haikailemaa pohjoismaisuutta ole enää edes olemassa, ei ainakaan kulttuurisena dominanttina. Virolaisten käsitys pohjoismaisuudesta perustuu yhä edelleen kansallisromanttisiin kuvitelmiin yhteisestä historiasta, kulttuurista ja myös potentiaalisesta ulkoisesta vihollisesta. Yhtä lailla kivettyneitä ovat Viron pohjoismaisuuden symbolit, kaksi patsasta: Ruotsin leijona Narvassa ja Kustaa II Aadolf Tarton yliopiston takana.
Varsinaisille pohjoismaalaisille pohjoismaalaisuus merkitsee nykypäivänä jotain aivan muuta: tiettyä yhteiskuntamallia ja siihen liittyviä arvoja (sosiaalinen tasa-arvo ja solidaarisuus), jotka ovat toisen maailmansodan jälkeisen nopean talouskasvun aikana toteutettujen mittavien yhteiskunnallisten uudistusten perintöä. Virolaiset ovat historiallisten tosiseikkojen vuoksi valitettavasti jääneet tästä kaikesta paitsi. Meiltä puuttuu myös pitkäaikaiseen aineelliseen hyvinvointiin ja turvallisuuteen perustuva tyytyväisyys, joka omalta osaltaan voisi olla luomassa vastaavaa arvoperustaista idealismia.
Siitä voidaan kyllä keskustella, toimiiko pohjoismainen malli (enää) todellisuudessa ja onko sen kulttuurinen perintö hyvä vai ei. Silti on täysin selvää, että niin kauan kuin virolaiset eivät jaa pohjoismaisia arvoja, heidän pohjoismaisuudestaan vakuuttuvat korkeintaan virolaiset itse. Virolaiset alkoivat suuntautua Pohjolaan yli sata vuotta sitten, eikä tilanne ole niistä ajoista juuri muuttunut. Sen sijaan Pohjoismaat ovat samassa ajassa muuttuneet paljonkin, pitivätpä virolaiset siitä tai ei.