Viron itsenäisyys palautettiin 30 vuotta sitten elokuussa 1991. Miten nuoret aikuiset kokivat dramaattiset tapahtumat ja millaisiin asioihin vapaus heidän elämässään tiivistyi?
”Siinä ei ollut mitään kivaa tai jännittävää! 40-luvun tapahtumat olivat vielä mielessä, ja päässä pyöri kysymys, onko tämä samanlainen tilanne.” Viron Helsingin suurlähetystön kulttuurineuvos Anu Kippasto oli Viron itsenäisyyden palauttamisen aikaan nykyisessä Ukrainassa keräämässä murreaineistoa alueen unkarilaisista kylistä. Uutinen Viron tapahtumista tuli Unkarin television kautta, eikä Viroon pystynyt soittamaan. Pelko kalvoi erityisesti ryhmän niitä jäseniä, joilla oli lapsia Virossa, sillä minkäänlaista yhteyttä ei saanut. Kotiinpaluu ei ollut yksinkertaista, eikä edes varmaa.
”Paniikki kesti kaksi kokonaista päivää, ja päällimmäinen tunne noiden päivien aikana oli pelko”, Tuglas-seuran koulutus- ja kotoutusasiantuntija Järvi Lipasti vahvistaa ja jatkaa, että virolaiset olivat eläneet keväästä 88 lähtien käytännössä euforisessa tilassa. Vapauksia tuli koko ajan lisää, ja Viron lippu ja kansallislaulu olivat taas käytössä. ”Moskovan vallankaappausyrityksen tapahtuessa minulle ei tullut sellaista tunnetta, että nyt Viro vapautuu. Ajattelin, että nyt kaikki se, mitä olimme vuosia odottaneet, on ohi. Noina kahtena päivänä näin kaksi vaihtoehtoa, pakenemisen länteen tai kyydityksen Siperiaan.” Tällaisia ajatuksia synnyttivät tietenkin paitsi virolaisten kokemukset 40-luvulla, myös Unkarin kansannousun ja Prahan kevään tukahduttamiset seuraavilla vuosikymmenillä. Järvi Lipastin Siperiasta selvinnyt isotäti antoi peltisen sillipurkin päättää: jos purkista löytyy suuria sillejä, Viro vapautuu, jos pieniä, miehitys jatkuu. Hän avasi purkin, ja siellä makoili kolme suurta silliä.
Eesti Noorsooteaterin viestintäjohtaja Peep Ehasalu oli vuonna 1991 Helsingin yliopistossa vaihto-opiskelijana. Opintojen jatkamiseksi hänen täytyi hankkia työpaikka, joka löytyi lopulta Tuglas-seurasta. Kolmen viikon kuluttua hän löysi itsensä keskeltä hulinaa. ”Lennart Meri oli pystyttänyt päämajansa Tuglas-seuran toimistoon, ja kolme päivää kului kuin sumussa, hädin tuskin ehdin asunnolle nukkumaan muutamaksi tunniksi. Muistan vastanneeni lukemattomiin puheluihin, vieneeni itsenäistymisen tunnustamispyynnön Vatikaanin suurlähetystöön ja johonkin toiseenkin lähetystöön sekä kiinnittäneeni toimistotarvikkeiden avulla Merelle luovutettuun limusiiniin Viron lipun. Enempää en muista.”
Osa virolaisista toimi aktiivisesti 80-luvun lopulla päämääränään Viron itsenäisyys, mutta todennäköisesti ne, joille lopullisen itsenäisyyden saavuttaminen oli päivänselvä asia, olivat vähemmistössä. Suomen Viron-instituutin hallintosihteeri Viia Väli kertoo oman ystäväpiirinsä tavoitelleen itsenäisyyttä, mutta Moskovan vallankaappausyrityksen aikana hänkin ajatteli kaiken muuttuvan vain huonompaan suuntaan. Televisiossa näytettiin, miten panssarivaunut vyöryivät Viroon ja kohti Tallinnaa. Pääministeri Edgar Savisaar pyysi radiossa ihmisiä kokoontumaan Tallinnan televisiotornille. Aikaisemmin samana vuonna Liettuassa vastaava panssarivaunujen ja ihmisten kohtaaminen oli loppunut verisesti.
”En vieläkään oikein ymmärrä, miten tuo itsenäistymisen ihme tapahtui”, Viia Väli toteaa. Monet virolaiset pitävät paitsi itsenäisyyden palauttamista, myös sen jatkumista ihmeenä. ”Pelko on silti edelleen pinnan alla läsnä, vaikka se on tietenkin oleellisesti pienentynyt”, Järvi Lipasti sanoo. Anu Kippaston mukaan lähes jokaisella virolaisella perheellä on 40-luvulta konkreettinen kokemus siitä, miten yhdessä päivässä kaikki voi muuttua. Tuo tunne elää ihmisissä edelleen, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät tietenkään tunne pelkoa samalla tavalla luissa ja ytimissä.
Neuvostoliitto tuntui paitsi suomalaisista, myös suuresta osasta virolaisia lopulliselta järjestelmältä. Vaikka ihmiset tunsivat, että miehitys oli väärin, ei sille nähty loppua. Anu Kippasto kertoo, että hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan unelmoitiin siitä, että Viro olisi säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta itsenäisyyden palauttamisesta valtaosa ihmisiä ei osannut haaveilla. ”Kuitenkin koululaisetkin protestoivat Neuvostoliittoa vastaan piilottamalla jotain sinimustavalkoista vaatteisiinsa tai esimerkiksi päättämällä olla oppimatta venäjää”, Viia Väli toteaa. Myös Peep Ehasalu kuvaa, että hänen perheessään pidettiin selvä ero siinä, miten asiat olivat olleet Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikaan ja miten ne olivat Neuvostoliiton miehityksen aikaan. Virolaisuuteen liittyi kunnollisuus ja järjestys, miehitykseen taas välinpitämättömyys ja sekasorto.
Maailman näkeminen ja matkustaminen, tavallaan silmälappujen riisuminen, oli yksi tärkeimmistä asioista, joita nuoret aikuiset halusivat vapaudelta. Viia Väli kertoo, että vaikka ihmiset olivat valmiita syömään perunankuoria, odotettiin silti myös parempaa taloudellista asemaa. Järvi Lipastin mukaan monetkaan eivät osanneet vielä tuolloin edes ajatella sananvapautta. ”Taustalla edelleen häilyvä pelko liittyy juuri siihen, etten ehkä vieläkään uskalla sanoa ääneen, mitä mieltä asioista olen oikeasti.”
Peep Ehasalu kertoo, että neuvostoajalla annettiin sellainen kuva, ettei Viron kulttuurilla olisi ilman mahtavan Neuvostoliiton tukea minkäänlaista mahdollisuutta, ettei ketään kiinnostaisi ja että ilman Neuvostoliittoa Viron kulttuuri olisi jo kauan sitten sammunut. ”Viron vapauduttua oli hienoa todeta, että myös muut kuin virolaiset näkivät Viron kulttuurin toisten kulttuurien rinnalla itsenäisenä ja arvokkaana.”
Vapaus oli Järvi Lipastin mukaan jonkinlainen jaettu euforinen tila, joka piti otteessaan vuosia. ”Tuskin enää koen sellaista tunnetta. Laulujuhlilla se aina muistuttaa itsestään, mutta silloinkin kyseessä on vain pieni pala siitä tunteesta, joka meidät tuolloin valtasi. Uskon, että sen tekee erityiseksi valtava yhteenkuuluvuuden tunne. Olimme yhdessä valmiita kärsimään köyhyyttä vapauden vuoksi.” Yhteenkuuluvuuden tunne näkyi ihmisten välisissä kohtaamisissa ja sellaisena auttamisena, jota enää ei yhtä yleisesti tapaa. Myös Neuvostoliiton aikaisista tavoista haluttiin nopeasti eroon. Bussipysäkillä ei äkkiä enää tungeksittu, vaan jonotettiin rauhassa, sillä niin tehtiin Viron tasavallassa.
Järvi Lipasti kertoo suomalaisten vielä 90-luvun puolivälissä esittäneen jatkuvasti ”miltä nyt tuntuu” -kysymyksiä. ”Halusin puolestani kysyä heiltä, miltä tuntuu olla elossa. Kontrasti vanhan ja uuden ajan välillä oli niin suuri, että tuollaiset kysymykset tuntuivat hulluilta. En kuitenkaan tuolloin osannut vielä sanoittaa ajatuksiani.” Järvi Lipastin mukaan itsenäisyys toi mukanaan valtion suvereniteetin, ja samalla sen kansalaisille ihmisarvon. ”Vaikka arjessa ihminen ei ajattele sellaisia asioita, ja meilläkin oli onnellinen lapsuus, en missään tapauksessa toivoisi kenellekään elämää miehityksen alla.”
”Itsenäisyyteen tottui ja uskoi lopulta vasta sitten, kun Venäjän armeija vihdoin poistui Virosta kesällä 1994. En itsekään uskonut, että he lähtevät, ennen kuin oikeasti näin sen tapahtuvan”, Viia Väli kertoo. Itsenäistymisjulistuksesta Venäjän armeijan poistumista piti odottaa kolme vuotta. Armeijan lähtö oli niin iso asia, ettei presidentti Lennart Meri suostunut kohottamaan kuohuviinilasia, ennen kuin se oli tapahtunut.
”Ihmisten tulisi kertoa lapsille ja nuorille absurdeja tarinoita elämästä Neuvostoliitossa, vaikka ilman minkäänlaista ideologiaa. Se oli elämää ja on edelleen osa historiaa. Ehkä tietoisuus omasta menneisyydestä auttaa nuoria myös ymmärtämään vastaavia tilanteita maailmalla. Sillä niitä riittää.” Järvi Lipasti sanoo. Vaikka vapauden kuuluisi olla itsestäänselvyys, se ei saisi ihmisten mielissä muuttua sellaiseksi. Myös Peep Ehasalu toteaa, että ihmisten tulee jokaisella teollaan osoittaa itselleen ja maailmalle, että itsenäisyys on virolaisille arvo, ja virolaiset ansaitsevat oman valtionsa.
Klassinen kysymys siitä, tuliko vapaasta Virosta sellainen kuin virolaiset halusivat, nousee säännöllisin väliajoin keskusteluun. ”Aina voi valittaa, eikä Viro ole tänä päivänä ihan sellainen kuin tuolloin kuvittelin, mutta olen siihen erittäin tyytyväinen enkä vaihtaisi sitä mihinkään”, Viia Väli sanoo.