”Siitä lähtien, kun syksyllä 1854 olin Teidän kauniissa Emajoen kaupungissanne tutustumassa suomalaisten veljeskansaan ja sen tapoihin, on viron kielen lukeminen ja mielessä pitäminen ollut rakkaimpia harrastuksiani. Olen myös oltuani jo toistakymmentä vuotta yliopistomme suomensukuisten kielten opettajana koettanut innostaa nuorta polveamme opiskelemaan viron kieltä, mikä osaltaan on onnistunut hyvin.”
Näin kiitti kirjeessään vuonna 1875 Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori August Ahlqvist (1826−1889) valinnasta Eesti Kirjameeste Seltsin jäseneksi ja vakuutti vielä: ”Voitte siis uskoa, että viron kielen viljely ja tutkiminen ei voi olla minulle vieras tahi yhdentekevä asia ja että tervehdän iloisena kaikkia pyrkimyksiä, jotka ovat sille hyväksi ja edistykseksi.”
Ahlqvist oli 1800-luvun suomalaisen sivistyselämän keskeisiä vaikuttajia. Hän oli muun muassa kielentutkija, oikeakielisyysmies ja tutkimusmatkailija ja oli myös maamme merkittävimpiä estofiilejä. Hän oli Elias Lönnrotin tavoin varhaisia suomalais-virolaisten kieli- ja kulttuurikontaktien rakentajia.
August Ahlqvistin tie viron kielen syvempään tuntemukseen kävi tavallaan vatjan kautta. Hän teki 170 vuotta sitten, loppukesästä 1854, tutkimusmatkan Länsi-Inkeriin kerätäkseen aineistoa suunnittelemaansa vatjan kielioppia varten. Ahlqvistin oli määrä jatkaa tutkimuksiaan Inkerinmaalta vepsäläisten keskuuteen, mutta suunnitelmiin tuli muutos, ja hän matkustikin Viroon. Syynä oli havainto, että etelätšuudien eli vatjalaisten kieli oli, kuten hän eräässä kirjeessään huomautti, ”läheisempää sukua viron kuin suomen kielelle” ja ”viron kielen tuntemus on välttämätön tarkasteltaessa lähemmin vatjalaisten murretta”. Lönnrotille Ahlqvist totesi Tartosta lähettämässään kirjeessä: ”Watjalaisten kieli, joka enimmäksi osaksi on puhdasta Wirolaista, johdatti minut nim. tänne Wiroon. Tämän kielen päätemput luulen parissa eli kolmessa kuukaudessa tulevani tuntemaan.”
Lönnrotin tavoin Ahlqist oleskeli pääosan lähes nelikuukautiseksi venyneestä Viron-ajastaan Tartossa, jonne oli saapunut syyskuun 1854 alussa. Hän olikin Lönnrotin jälkeen ensimmäisiä Virossa vierailleita suomalaisia tiedemiehiä. Kieliopintojen lisäksi Ahlqvist keräsi Viron kirjallisuutta käsittelevää aineistoa ja oli kiinnostunut muun muassa Kalevipoeg-eepoksesta. Erityisesti hän halusi tutustua viron kielen käytön kysymysten ja tutkimuksen parissa toimiviin henkilöihin. Parhaiten hän näyttää ystävystyneen Viron Oppineiden Seuran sihteerin Emil Sachssendahlin kanssa. Miehet olivat myöhemmin kirjeenvaihdosta, jonka yhtenä tärkeänä aiheena oli Kalevipoeg-eepoksen painattaminen Suomessa, koska Virossa sensuuri vaikeutti teoksen julkaisemista.
Lokakuussa 1854 Ahlqvist osallistui Viron Oppineiden Seuran kokoukseen, jossa hän luovutti seuralle Eurénin suomen kieliopin osoituksena suomen kielen tutkimisesta. Marraskuussa hän piti seuran kokouksessa esitelmän vatjalaisista, jotka ilmeisesti olivat tarttolaiselle sivistyneistölle tuntematon kansanheimo. Ahlqvist katsoi vatjan olevan viron murre, koska kielillä, kuten hän myöhemmin kirjoitti Lönnrotille, ”on suuri yhtäläisyys niin sanastossa kuin taivutus-muodoissakin, ja sekä Wiron että Wain kieli ovat taas nähtävästi paljon enemmän heimoa meidän länsi- kuin itäsuomen kanssa”. Samassa kokouksessa Ahlqvist kutsuttiin seuran kirjeenvaihtajajäseniksi.
Ahlqvist julkaisi marraskuussa tarttolaisessa viikkolehdessä Das Inland artikkelin, jossa hän käsittteli Eduard Ahrensin edellisenä vuonna ilmestyneen saksankielisen viron kieliopin toisen painoksen pientä etymologista sanastoa. Siinä oli Ahlqvistin mielestä virheellisiä tulkintoja, joita hän halusi oikoa. Huomiota herättää, että vaikka Ahrensin kieliopin esikuvana oli suomen kielioppi, ei enää latinan tai saksan, Ahlqvist suhtautui teokseen varsin nuivasti. Vielä parinkymmenen vuoden kuluttua hän moitti Ahrensin kielioppia arvostellessaan Kielettäressä teoksen käyttöä yhtenä Julius Krohnin Wiron kieliopin (1872) lähteenä.
Ahrensin kielioppi on tuntunut vastahakoiselta suomalaisista ”lukijoista, jotka ovat tottuneet suomalaisen kieliopin selvyyteen ja säännöllisyyteen”. Ahrensin harvoja ansioita oli pyrkimys viron ortografian uudistamiseen.
August Ahlqvistin Viron-matka kesti lähes jouluun 1854 asti. Tartossa oleskellessaan hän oppi tuntemaan viron kielen ”päätemput” ja perehtyi monipuolisesti virolaiseen kulttuuriin.
Ahlqvist oli ahkera kirjoittaja ja julkaisi nopeasti vatjalaisalueelle ja Viroon suuntautuneen matkansa tuloksia. Jo loppuvuodesta 1855 ilmestyi Suomi-sarjassa hänen teoksensa Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta, ja seuraavana vuonna tuli painosta ruotsinkielinen vatjan kielioppi.
Wiron nykyisemmästä kirjallisuudesta oli varhaisimpia suomenkielisiä tieteellisiä tutkimuksia ja ensimmäinen merkittävä suomenkielinen Viron sivistysoloista kertova teos. Ahlqvistin kirjallisuudenhistoria ulottuu painetun virolaisen kirjallisuuden alkuvaiheista ”nykyisen Wirolaisuuden pylvästen” Faehlmannin ja Kreutzwaldin toimintaan. Seuraava suomenkielinen Viron kirjallisuuden yleisesitys, kirjoittajana Friedebert Tuglas, ilmestyi vasta toisen maailmansodan kynnyksellä.
Ahlqvistin kirjallisuudenhistorialla oli myös kielenopiskelua edistävä tarkoitus. Tekijä totesi esipuheessa:
”Wirolaisten kirjojen ja sanakirjojen puutteen tähden maassamme toivoo kirjoittaja hyvin tehneensä niille, jotka haluavat Wiron kieltä oppia, että tähän kirjoitukseen on pannut laveita otteita Wirolaisten paraista kirjoittajista, ja luulee sen, joka nämä otteet suomalaisen käännöksen kanssa tarkasti lukee, niiden luettua voivan erinäisittä avuitta puuttua jos mihinkä vironkieliseen kirjaan.”
Teoksessa onkin viron kielestä useita näytteitä käännöksineen, sekä runoutta että proosaa, muun muassa Otto Wilhelm Masingin lähes kahdeksansivuinen kuvaus vuonna 1700 käydystä Narvan taistelusta sekä Friedrich Robert Faehlmannin myyttinen tarina Koit ja Hämarik. Kirjallisuuden ohella Ahlqvist tarkastelee myös kieliseikkoja. Hänen mukaansa monet viron kuvauksen ongelmat selviäisivät, jos kieliopin kirjoittajat olisivat osanneet ruotsia, jolla parhaat suomen kieliopit on kirjoitettu.
Ahlqvist kiinnittää huomiota − useita esimerkkejä tuoden − pohjois- ja eteläviron murre-eroihin sekä kahden kirjakielen käyttöön ja siitä johtuviin haittoihin. Virolaisesta kielioppikirjallisuudesta hän nostaa esille erityisesti August Wilhelm Hupelin Ehstnische Sprachlehren toisen painoksen 1818 ja korostaa sen merkitystä viron oppimisessa. Samoin hän kiittelee Arnold Friedrich Johann Knüpfferin sananmuodostusta käsittelevän tutkimuksen ansioita; se ”on oikea aarre, josta niin Wiron kuin Suomenkin kielen tutkijat voivat paljo kultaa kaivaa”.
O. W. Masing on saanut kirjallisuuskatsauksessa oman lukunsa. Hänen ortografiastaan on näytteenä juuri kuvaus Narvan taistelusta. Ahlqvist esittelee Masingin ortografisia uudistuksia, muun muassa oman kirjaimen (õ) ottamista käyttöön takaisemmalle e-äänteelle. Hänen mielestään Masing on luettava pitkän, ansiokkaan toimintansa perusteella ”viron kielen ylimpien sankarien” joukkoon. Runsaasti kehuja saa myös Friedrich Robert Faehlmann. Hän on Viron Oppineiden Seurassa vaikuttaneista henkilöistä jaloin ja ylevin, ja sekä hänen runollisilla että kieliopillisilla kirjoituksillaan on tavattoman suuri arvo.
August Ahlqvistista tuli vuonna 1859 Helsingin yliopistoon ”suomalaisten kielten” dosentti. Hän luennoi lukuvuonna 1860−61 ”länsisuomalaisten kielten” eli itämerensuomen, saamen ja mordvan sananmuodostusoppia. Viroa olivat aikaisemmin käsitelleet luennoillaan sitä suomeen eräiden muiden sukukielten ohella verraten yliopiston ensimmäinen suomen kielen lehtori Carl Niklas Keckman sekä professori Elias Lönnrot. Ahlqvist otti ensimmäisenä viron kielen kokonaisuudessaan opetusohjelmaan kiinnittäen huomiota myös käytännön kielitaitoon. Oppikirjana käytettiin Kreutzwaldin saksasta virontamaa teosta Reinuvader Rebane, jota Ahlqvist tilasi Suomeen ja jonka hän samana lukuvuonna suomensi.
Ahlqvist nimitettiin Elias Lönnrotin jälkeen vuonna 1863 suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Hän piti edeltäjänsä vaatimustasoa liian alhaisena ja korotti suomen kielen tutkintovaatimuksia. Niissä tulivat lähisukukielet, erityisesti viro, entistä tärkeämmiksi. Professori pyrki itse laatimaan opintoja varten apuneuvoja. Viron kirjallisuudesta oli jo hänen 1855 tekemänsä, tosin ei enää aivan ajantasainen yleisesitys. Vuonna 1869 hän julkaisi lähisukukielten lukemistoksi tarkoitetun teoksen Suomalainen murteiskirja tahi lukemisia Viron, Karjalan, Vatjan, Vepsän ja Liivin kielillä. Kielennäytteisiin tutustumista helpottivat kirjan lopussa olevat sanastot. Lukemiston päämääränä oli paitsi perehdyttää opiskelijat puhtaasti lähisukukieliin laajentaa niiden avulla suomen kielen tuntemusta. Suomalaisen murteiskirjan kaikista kielennäytteistä on viron osuus yli puolet, runsaat sata sivua, minkä lisäksi siinä on kolmisenkymmentä sivua laaja kahdelle palstalle ladottu virolais-suomalainen sanasto.
Näytteiksi Ahlqvist on pyrkinyt valitsemaan alkuperäistä vironkielistä kirjallisuutta, ei käännöksiä lukuun ottamatta Tallinnan ja Tarton kielellä rinnakkain esitettyjä Uuden testamentin lukuja. Teksteihin kuuluu kuvauksia virolaisten elämästä ja tavoista, jo kirjallisuudenhistoriaan sisältyvä Masingin kertomus Narvan taistelusta, kansansatuja ja -tarinoita, arvoituksia ja sananlaskuja, kansanlauluja sekä runoja Mannteufelilta, Faehlmannilta, Kreutzwaldilta ja Lydia Koidulalta. Koidulan runoihin, jotka ovat kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneestä kokoelmasta Emajõe ööbik, sisältyvät muun muassa Emasüda, Sind surmani! ja Mu isamaa on minu arm.
Ahlqvist mainitsi Suomalaisen murteiskirjan esipuheessa, ettei teoksen virolaisen osuuden ollut tarkoitus korvata yliopistossa viron kielen lukemistona käytettyä Satukokousta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli nimittäin julkaissut vuonna 1866 paljolti sihteerinsä Ahlqvistin myötävaikutuksella Kreutzwaldin kansansatukokoelman Eestirahwa Ennemuistesed jutud, jota Ahlqvist alkoi käyttää kursseillaan Reinuvader Rebasen sijasta. Seura oli Ahlqvistin aloitteesta pyytänyt tämän oppilasta Torsten Gunnar Aminoffia laatimaan satukokoelmaan sanakirjan. Aminoffin sanakirjan käsikirjoitusvaiheessa asiantuntijat totesivat seuralle, että ”Wiron sadut meillä saavat paljon lukioita. Niitten oma luonto viehättää; halu sukukielten tutkimiseen kasvaa apuneuvojen karttuessa”. Teos Virolais-suomalainen sanakirja. Satukokoukseen: Eestirahva Ennemuistesed jutud ilmestyi samana vuonna 1869 kuin Ahlqvistin Murteiskirja. Myöhemmin, vuonna 1882, ilmestyi O. A. F. Lönnbohmin laatima Suomalais-virolainen sanasto Ahlqvistin lukemistoa varten.
August Ahlqvist oli korostanut kieliopin merkitystä yleensä ja eräissä yhteyksissä, esimerkiksi Viron kirjallisuuden historiassaan ja kirjeissään, nimenomaan monipuoliseen kielentuntemukseen perustuvan virolaisen viron kieliopin tarvetta. Viron kielen opintojen lisääminen yliopiston tutkintovaatimuksissa teki välttämättömäksi myös suomalaisille tarkoitetun viron kieliopin kirjoittamisen. Ahlqvist ei tähän työhön ryhtynyt, vaan sen otti toteuttaakseen viron kielioppia sekä suomen ja viron eroja käsitelleiden luentojensa pohjalta Julius Krohn. Vuonna 1872 ilmestyi hänen ”suomalaisille koelmoimansa” Wiron Kielioppi. Ahlqvist arvosteli teoksen Kielettäressä tapansa mukaan varsin kriittisesti, mutta tunnusti Krohnin ansiot suomalaisen tutkimuksen alueenlaajennuksessa. ”Wiron kielen tutkiminen on meidän välttämätöin velvollisuus”, Ahlqvist tähdensi. Muutaman vuoden sisällä oli paljolti hänen toimeliaisuutensa ja aloitteellisuutensa ansiosta saatu suomalaisille viron opiskelun avuksi kielennäytteitä, sanastoja ja kielioppi.
Pastori, kansanrunouden tutkija ja kielitieteilijä Jakob Hurt kiinnostui vuonna 1882 mahdollisuudesta väitellä tohtoriksi Helsingin yliopistossa ja kääntyi suomen kielen professorin Ahlqvistin puoleen. Tämä selvitti kirjeissään vaatimuksia, jotka oli täytettävä, jotta väittely kävisi päinsä, ja ehdotti väitöskirjan aiheeksi johto-oppia. Sitä ei ollut viron kielen osalta tarkasti tutkittu, ja tällainen tutkimus palvelisi myös leksikografiaa.
Ahlqvistin neuvot johdattivatkin Hurtin valitsemaan tutkimuksensa aiheen nominien johto-opista. Saksankielistä väitöskirjaansa viron ne-johtimisista nomineista Hurt puolusti helmikuussa 1886 Helsingin yliopistossa.
August Ahlqvist muistetaan nykyään usein vain ankarana oikeakielisyysmiehenä ja Aleksis Kiven teilaajana, mutta hänen elämäntyöhönsä sisältyy erittäin paljon ansioita suomen kielen kehittäjänä sekä suomen ja sukukielten opettajana ja tutkijana. Hänen nuoruuden Viro-harrastuksestaan kumpusi koko aikuisiän kestänyt halu tehdä Viroa ja viron kieltä tunnetuksi maassamme, edistää viron taitoa ja tukea tarvittaessa heimoveljiä, kuten osoittaa esimerkiksi Kreutzwaldin pääteostensa julkaisemisessa saama apu.