Hyvät arvovieraat, lugupeetud ekstsellentsid, hyvät ystävät, armsad sõbrad.
Tilaisuuden järjestäjät pyysivät minua tänään esittämään täällä ”yhden ajatuksen”. Esitän niitä nyt kuitenkin ainakin puolitoista.
Kun tänään paikalla olevat Suomen ja Viron presidentit ja Helsingin kaupungin pormestarikin mainitsivat puheissaan Venäjän ja ajankohtaisen Ukrainan sodan, niin on ehkä hyvä aloittaa Suomen ja Viron aseman luotaaminen Venäjästä. Edesmennyt Suomen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Venäjän idea. Kun hän pari vuotta sitten kuoli, esitettiin televisiossa venäläinen keskusteluohjelma, jossa hän puhuu tästä kirjastaan. Ohjelman päätteeksi venäläinen toimittaja kysyi Koivistolta, että kun nyt olemme puhuneet Venäjän ideasta, mikä mahtaakaan olla Suomen idea. Presidentti vastasi, että Suomen idea on ”выжить [vyzhit]”, suomeksi ehkä ”jäädä henkiin, selviytyä”.
Sehän on tietenkin myös Viron idea. Tuglas-seura on eräänlainen hengenpelastusseura, selviytymisseura. Se on perustettu tukemaan Viroa historian vaikeassa vaiheessa, jotta viron kieli ja kulttuuri selviytyisivät ja jotta suomalais-virolainen suhde selviytyisi. Seuran perustajat ymmärsivät, että nämä kaksi kieltä ja kulttuuria selviytyvät paremmin silloin kun ne selviytyvät yhdessä.
Olen koko aikuisen elämäni tutkinut sitä, miksi jotkut kielet selviytyvät maailmassa ja kehittyvät, ja miksi taas jotkin toiset kielet kuolevat. Tutkimuksesta tiedämme, että eräs tärkeimmistä syistä kielen selviytymiselle on se, että siitä on jotain hyötyä yli rajojen. Rajat voivat olla monenlaisia – kulttuurirajoja ja yhteisöjen rajoja, mutta myös valtiorajoja.
Viron kielen ja kulttuurin selviytymiseen Tuglas-seuran perustamisen vaikeina aikoina vaikutti oleellisesti se, että Virossa oli kova tarve ja halu oppia ja osata suomea. Suomen kielestä oli hyötyä ja iloa. Se oli ikkuna vapaaseen maailmaan Pohjois-Virossa näkyneen Suomen television ja suomalaisen turismin kautta. Monille virolaisille se oli myös ainoa ikkuna ulkomaailmaan – eikä koko Neuvostoliitossa ollut monia vastaavia ikkunoita.
Tällä hetkellä ikkunoita Virosta ulos on paljon. Suomen kieli on vain yksi niistä. Se muistetaankin yhä harvemmin. Suomalaisten ja virolaisten välillä ei ole enää samanlaista erityissuhdetta kuin ennen. Usein suomalais-virolaiset suhteet nähdäänkin ainoastaan osana monipuolista kansainvälisten suhteiden verkkoa. Jos kuitenkin selviytymisestä puhutaan yhtään syvemmällä tasolla, nimenomaan siinä mielessä, että henkiin jäämisellä on jokin muukin arvo kuin elämän jatkuminen, on välttämätöntä puhua myös kulttuurin henkiinjäämisestä. Kulttuurin kieli taas on aina kontekstuaalinen: sillä on maantieteellinen ja historiallinen paikkansa.
Tässäkin tilaisuudessa on puhuttu paljon kaupunkien välisestä kilpailusta, startup-toiminnasta, tai siitä, miten kaikkien Itämeren maiden valtionjohto tai pormestarit tapaavat eri yhteyksissä. Tämä on luonnollinen ja välttämätön osa kansainvälistä maailmaa. Mutta Suomen ja Viron välillä on oma kontekstinsa, joka ei häviä minnekään. Suomen ja Viron maantietellinen ja historiallinen yhteys on pitänyt nämä kielet hengissä, koska niillä on kommunikoitu toinen toisensa kanssa. Tänäänkin tämä yhteys voi olla oleellinen molempien kielten ja kansojen kulttuurisessa selviämisessä globalisaation oloissa.
Huolissani katson sitä, miten Virossa on suomen kielen harrastus nopeasti vähentynyt. Suomessa taas on erityinen ongelma siinä, että yhä uusia ja uusia elämänaloja halutaan siirtää englanninkielisen toiminnan piiriin. Suuryritysten ja yhä enemmän myös keskisuurten ja pienten yritysten kommunikaatiokieleksi nousee englanti. Yliopistojen ja ammattikoulutuksen kieleksi tulee englanti – nehän valmistavat yhä englanninkielisempään työelämään. Luonnollisesti yhä alemmalle tasolle halutaan englantia, nyt jo ammattikouluihin, peruskouluihin ja jopa lastentarhaankin vaaditaan ja halutaan englantia. Tämä muistuttaa venäjän kielen painetta viron kieltä kohtaan Tuglas-seuran syntyaikoina. Syntyy illuusio, että suomalais-virolaiset suhteetkin ovat vain kansainvälinen suhde muiden joukossa ja ne voidaan hoitaa kansainvälisellä kielellä englanniksi.
Samalla jokainen, joka kulttuurin syntyä, elämää ja muutosta ymmärtää, tietää että asia ei ole näin yksinkertainen. Kulttuurissa kommunikaation väline ja sisältö ovat aina sellaisessa suhteessa, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Tilaisuudessamme puhunut Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen tai kuka tahansa muukin virolainen tai suomalainen kirjailija voi varmasti vakuuttaa meille, että suomalainen kirjallisuus suomeksi tai virolainen kirjallisuus viroksi on monin tavoin eri asia kuin saman kirjallisuuden englanninkielinen käännös. Virolainen kulttuuri, jota tässäkin tilaisuudessa näemme ja kuulemme, on myös monin tavoin eri asia kuin olisi täällä pidettyjen puheiden, esitelmien ja keskustelujen, tai täällä kuultujen laulujen englanninkielinen käännös.
Suomen ja Viron yhteistyötä juhlistavissa tilaisuuksissa puhutaan Suomen sillasta, joka tosin taitaa konkreettisesti toteutua pikemminkin tunnelina kuin siltana. Helsingin ja Tallinnan välille ennemmin tai myöhemmin rakennettava tunneli tulee muuttamaan teknologisen infrastruktuurin kahden maan välillä. Kansainvälistä kanssakäymistä tulee aina vain enemmän ja sen edellyttämään teknologiseen infrastruktuuriin – betoniin, teräkseen, keinosaariin tai tunnelin turvallisuusjärjestelyihin – tullaan sijoittamaan miljardeja.
Haluankin tehdä tänään täällä ehdotuksen, ja toivon, että koko Tuglas-seura ja kaikki Suomen ja Viron kulttuurin ystävät voivat siihen yhtyä. Ehdotan, että jos käytämme jopa kymmeniä miljardeja teknisen infrastruktuurin kehittämiseen kahden maan välillä, sijoittaisimme edes yhden miljardin siihen, että kehitettäisiin myös kulttuurista ja kielellistä infrastruktuuria Suomen ja Viron välillä. Tämä mahdollistaisi sen, että eivät ainoastaan ihmiset ja talous selviäisi ja kehittyisi, vaan myös ihmisten yhteisöt ja kulttuurin traditiot voisivat säilyä. Että ne voisivat selviytyä Suomenlahden rannalla sellaisina kuin ne ovat aikaisemmin olleet, suomen- ja vironkielisinä.
Jos Suomen ja Viron välisissä suhteissa ryhdytään käyttämään pelkkää englantia, vaikuttaa tämä aivan varmasti siihen, että näissä maissa ylipäätään ruvetaan käyttämään pelkkää englantia kaikilla tasoilla: talouselämässä, koulutuksessa ja lopulta kulttuurielämässäkin. Olen edellä puhunut siitä, että kahdenvälinen keskinäinen ymmärrys näiden kahden kulttuurin välillä on ollut keskeinen tekijä siinä, että ne ylipäätään ovat syntyneet sellaisena kuin ne nyt ovat olemassa ja jääneet eri vaiheissa henkiin, selviytyneet.
Kun sijoitamme rahaa teknologiseen infrastruktuuriin, tarvitaan samalla kulttuurista ymmärrystä siitä, miten tämä infrastruktuuri voi muuttaa kulttuuria. Tarvitaan tietoa ja tietoisuutta kulttuurin moninaisuudesta, ja monikielisen kulttuurikontekstin arvostamista. Tarvitaan ymmärrys, että Suomea ja Viroa – tai suomen ja viron kieltä – ei tulevaisuudessa ehkä ole olemassakaan sellaisina monipuolisina kulttuurikielinä kuin tällä hetkellä, ellei niihin tietoisesti panosteta.
Pannaan nyt siis teknologisen infrastruktuurin lisäksi myös kulttuuriseen infrastruktuuriin hieman paukkuja. Pannaan toimikunnat miettimään, miten kehitetään suomalaisvirolaista kommunikaatiota, koulumaailmaa ja kielellistä infrastruktuuria. Toimitaan siten, että ensinnäkin kaikki Suomessa asuvat virolaiset saisivat kunnollista äidinkielenopetusta ja kasvaisivat todellisesti kaksikielisiksi. Tai siten, että suomalaiset yhä harrastaisivat viron kieltä. Että sitä opetettaisiin kouluissa suomalaisille luonnollisena osana Itämeren alueen monikielisyyttä, avaimena oman historiamme ja maantieteellisen asemamme ymmärtämiseen. Että suomen kielen harrastusta yhä tuettaisiin Virossa. Että luotaisiin kahdenvälisiä suomen ja viron kielellä toimivia siteitä koulujen ja oppilaitosten, kulttuuri- ja taidelaitosten ja hallinnon eri tasojen välille.
Vain kielemme ja kulttuurimme säilyttämällä voivat Suomen ja Viron kansat ja kulttuurit selviytyä tulevaisuuteen sanan varsinaisessa, syvemmässä mielessä – historiallisina ja paikallisina traditioina, yhtenä solmuna ja linkkinä globaalissa maailmassa. Englannin kielellä tämä ei ole mahdollista – se muuttaa meidät toisiksi, ja se muuttaa maailman ympärillämme toiseksi, ohueksi ja vieraaksi. Silloin jäämme kyllä henkiin, mutta emme selviydy. Emme ole enää me. Eikä meitä silloin auta enää silta eikä tunneli.