Säveltäjä Juhani Komulaisen piti hankkia asunto Tallinnasta 2000-luvun alkupuolella. Itse asiassa kakkosasunnolle oli kaksi vaihtoehtoista kaupunkia, Tallinna ja Pariisi. Komulainen oli viettänyt Pariisin taiteilijaresidenssissä joitakin kuukausia sävellystyönsä parissa, ja kaupunki oli vienyt mukanaan. Onneksi mieluinen asunto löytyi ensin Pariisista, sillä muutoin Juhani Komulaisen ainutlaatuinen Eduard Wiiralt -kokoelma olisi hävinnyt taivaan tuuliin.
Säveltäjää voidaan pitää kosmopoliittina, keskusteluissa vilisevät hänelle tärkeät kaupungit Tallinna, Toronto, Lontoo, Pariisi ja Salerno. Juhani Komulainen syntyi Suomessa, mutta vietti nuoruusvuotensa Yhdysvalloissa. Hän suoritti musiikin loppututkinnon Miamin yliopistossa. Vuonna 1977 hän sai säveltämistyöhön kohdennetun stipendin Uuteen Meksikoon, samaan paikkaan, jossa Akseli Gallen-Kallela vietti seitsemän kuukautta 1920-luvulla. Seuraava stipendi vuotta myöhemmin oli käänteentekevä, sillä se toi hänet Suomeen, Sibelius-Akatemiaan Einojuhani Rautavaaran oppilaaksi. Komulainen tuli Suomeen alun perin vain vuodeksi, mutta yllättäen vuosi ei riittänytkään, sillä Rautavaara avasi nuorelle säveltäjälle uusia horisontteja, ja hän halusi oppia mestarilta lisää. Hän sai viisi peräkkäistä vuoden mittaista stipendiä, ja huomasi rakentaneensa pikkuhiljaa tukikohtansa Suomeen.
Virolaiseen kulttuuriin Juhani Komulainen törmäsi ensimmäisen kerran vieraillessaan Kanadassa. Hänellä oli kanadalaisia ystäviä, joiden kanssa hän vieraili Toronton Eesti Majassa. Talo teki säveltäjään vaikutuksen, sillä siellä Viro oli läsnä niin vahvasti, että ulkopuolinenkin ymmärsi virolaisen kulttuurin merkitsevän ihmisille jotain muutakin kuin juhlapuheita ja tyhjää sanahelinää. ”Toronton Eesti Majassa oli 1970-luvulla koettavissa utopia Viron itsenäisyydestä, ja tunnelma talossa oli ainutlaatuinen”, Komulainen muistelee vierailujaan talossa.
Viroon Juhani Komulainen matkusti ensimmäisen kerran vuonna 1984. Matkalla ei ollut sen kummempaa tarkoitusta kuin tutustua Tallinnaan pienellä ystäväporukalla, joka oli päättänyt vierailla naapurimaiden lähikaupungeissa. Kun rajamuodollisuuksien yhteydessä näki konepistooleilla varustettuja sotilaita, kaikki Kanadassa kuultu, loksahti paikoilleen. ”Se oli tärkeä kokemus, jotta saattoi ymmärtää virolaista arkea”, Komulainen toteaa. Matkat Viron naapurimaihin selkeyttivät myös yleiskuvaa siitä, että Virossa asiat olivat jollakin tavalla paremmin kuin muualla Neuvostoliitossa. ”1980-luvun loppupuolella alkoi olla selvästi nähtävissä, että kaikkea ei oltukaan menetetty ja että Viro tulee kehittymään utopian siemenestä.” Kanadassa kuultu alkoi yhtäkkiä olla totta.
Juhani Komulaisen naapurilla oli useita virolaisia taiteilijaystäviä, joihin säveltäjäkin sai vuosien varrella tutustua. Pian hän huomasi, että myös oma virolainen tuttavapiiri alkoi kasvaa, ja matkat etelänaapuriin lisääntyivät. Taiteilijatuttaviensa kautta Komulainen sai tutustua moniin 1900-luvun alun virolaisiin taiteilijoihin ja taiteesta kiinnostuneisiin henkilöihin. Matkat olivat valtava kontrasti Suomeen, mutta samalla ne olivat tavattoman mielenkiintoisia. Taiteilijaystävien kanssa tehtiin tutustumismatkoja Tallinnan taidegallerioihin, ja usein niistä tarttui mukaan grafiikkaa. Komulainen iloitsee siitä, että tuolloin kaikkien ulottuvilla oli mahdollisuus hankkia erittäin korkeatasoista grafiikkaa ja käsityötaidon mestarinäytteitä erittäin edulliseen hintaan. ”Jotakin sellaista, mitä missään muualla ei ollut tarjolla”, hän toteaa.
Ensitapaaminen Eduard Wiiraltin tuotannon kanssa tapahtui, kun Komulainen yöpyi pianisti Lilian Semperin luona. Semper oli nauhoittamassa muutamia Komulaisen sävellyksiä Viron radiolle, ja säveltäjä oli paikalla kuuntelemassa äänitystä. Semperin luona Komulainen yöpyi huoneessa, jossa hänen sänkynsä yläpuolella riippui yksi Wiiraltin Tiikereistä. Teoksen tiikerin intensiivinen katse jäi mieleen, kuten jokaiselle, joka Tiikerin on kohdannut. Tiikeriä katsellessaan säveltäjä ajatteli, että olisi todella onnellinen, jos voisi joskus hankkia yhden Wiiraltin työn omalle seinälleen. Vielä ei kuitenkaan ollut klassikkoteosten aika, ja Wiiralt sai jäädä taka-alalle.
Ystävyys Lilian Semperin kanssa avasi ovet virolaisen kulttuurin syviin juuriin, maan kirjallisuuteen, musiikkiin ja taiteeseen. Semperin soittamat Komulaisen teokset soitettiin Viron radiossa ja nuori taideopiskelija Mall Nukke ihastui niihin niin, että teki Juhani Komulaisen sävellyksistä kokonaisen teossarjan. Nykyään Mall Nukke opettaa Viron taideakatemiassa ja Komulainen on onnistunut hankkimaan yhden sävellyksensä inspiroiman työn itselleen. Vuonna 1989 Komulainen tutustui Benjamin Vassermaniin ja Naima Neidreen. Ystävyys taiteilijapariskunnan kanssa on säilynyt tähän päivään saakka. ”Benjamin on minulle kuin veli” Komulainen sanoo.
Palatkaamme Pariisiin. Säveltäjä on löytänyt itselleen kakkosasunnon, ja notaari on ilmoittanut ajan, jolloin asuntopaperit pitää allekirjoittaa. Komulainen on saapunut allekirjoittamaan Pariisiin asuntopapereita hyvissä ajoin ja toteaa kaksi päivää ennen allekirjoitusta, että voisi käydä selailemassa tulevien huutokauppojen listoja. Hän on käynyt huutokaupoissa 1980-luvulta saakka.
Komulainen etsi lähinnä itselleen mieluisia ranskalaisia löytöjä. Yllätys oli aivan valtava, kun eteen tulikin useita kansioita Viron tunnetuimman graafikon Eduard Wiiraltin töitä. Kyseessä oli ennen näkemätön yksityiskokoelma. Työt olivat ”uusia”, niissä ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä ajan jälkiä. Ne olivat olleet vuosikymmeniä kansioissa, eikä kukaan tuntunut tietävän, kuka kyseinen taiteilija oli. Komulainen ymmärsi, että nyt oli se hetki, jolloin työt oli hankittava.
Huutokauppa oli kummallinen, sillä Wiiraltin työt myytiin huutokaupan loppuosassa, ja loput teoksista myytiin yhtenä kokonaisuutena, mikä on harvinaista. Komulainen hankki kaikkiaan 44 Wiiraltin työtä, 15 meni kolmelle välittäjälle, jotka eivät tienneet, mitä olivat ostaneet. Noista 15 työstä, Komulainen hankki hieman myöhemmin itselleen 14. Hän matkusti Suomeen 58 Eduard Wiiraltin työtä matkalaukussaan ja mietti, mitä näillä teoksilla pitäisi tehdä.
Teokset on nyt käyty läpi, ja taidehistorioitsija Mai Levin on tutkinut jokaisen työn. Todennäköisesti Komulaisen hankkima kokoelma on Wiiraltin rakastajattaren, taiteilija Nelly Stulzin kokoelma. Kokoelmassa on useita Stulzia kuvaavia töitä, ja ne ajoittuvat Wiiraltin ensimmäiseen Pariisin kauteen.
Komulaisen ainutlaatuinen kokoelma on vuosien saatossa kasvanut, ja uusia löytöjä on tehty Pariisin lisäksi Ruotsista, Sveitsistä ja Suomesta. Wiiraltin ohella myös Nelly Stulzista on tullut Juhani Komulaiselle tärkeä ja hän on hankkinut myös muutaman Stulzin työn kokoelmiinsa.
Komulainen kokee, että Pariisi on kaikkien taiteilijoiden kaupunki, taiteen pääkaupunki, jonka vaikutus koko maailman taiteeseen on mittaamaton. Koska Pariisi on ollut koko Euroopan historian ajan taiteen keskus, voi sieltä tehdä yhä edelleen löytöjä.
Viron taide on antanut Juhani Komulaisen elämälle uuden ulottuvuuden, ja nyt säveltäjällä on oma Tiikeri, jonka kanssa vaihtaa katseita.