Hiukan yllättävää, että virosta suomennetaan teos, jonka tekijä ei sittenkään ole järin tunnettu omassa maassaan. Kirjan kansitaitteen tietojen mukaan ”museo- ja kirjastoalalla” toiminut tekijä, joka käyttää tietääkseni salanimeä, on valmistunut Tarton yliopistosta kielitieteilijäksi. Kirjailijanakaan hän ei ole suinkaan noviisi, sillä romaaneja on vuodesta 2007 kertynyt neljä ja palkintojakin muutama Viron kirjailijaliiton novellikilpailun kannustuspalkinnosta lähtien. Sittenkin, alkuteos Ikkagi, taas voitti Tänapäev-kustantamon romaanikilpailun 2007, ja se julkaistiin 2009.

Hofberg luotsaa ihmeteltävän taidokkaasti pitkää ihmissuhdetarinaa, jossa setvitään setvimästä päästyä yksinhuoltajaäidin Ruutin ja naimisissa olevan kirkonmiehen Aleksanderin välejä. Tarina ei kumma kyllä puuroudu saati edes toista itseään, vaikka kahden päähenkilön muodostaman huteran kehikon varaan pykätään kokonainen laaja romaani.

Mistä siis on kysymys? Päähenkilön Ruutin poika sairastuu alussa vakavasti ja joutuu sairaalakierteeseen vailla selvää diagnoosia. Kirjan jännitteinen alku rinnastaa mahdollisen kuoleman sekä äidin hädän viimeisiin oljenkorsiin eli uskoon ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Hämmentyneen lukijan silmille viskellään näin alusta asti vaihtoehtoparantajia, ja myöhemmin muuta huuhaata, niin että ihan pyörryttää. Kuka muu kuin epätoivoinen äiti edes ottaisi vakavasti, kun ”kemistin koulutuksen saanut Anne” mittaa meripihkaheilurilla ”sängyllä loikovan Jakin elimistön toimintaa.” Myöhemmin kirjassa eräs lääkäri-selvänäkijä taas latelee, potilasta mitenkään tutkimatta, syyt ”hermojen pettämiseen”: ”munuaiset, erityisesti lisämunuaiset – – munasarjat”; hoidoksi kylmät kylvyt, mietiskely ja akupunktio…

Huuhaan rinnalla nimenomaan Aleks viljelee uskonasioita pitäytymättä mitenkään tarkasti missään oikeauskoisuudessa. Päinvastoin: hän suosittelee seuralaiselleen tutustumista ”valon mestareihin” ja kirjassa usein mainitun, Bô Yin Rân nimellä tunnetun saksalaisen taidemaalarin ja teosofin kirjoituksiin. Pulmia on luvassa, kun rakkauden filosofiassakin hänen käsityksensä ylittävät tavallisen katekismuksen tason vaimokkeiden määrässä ja samanaikaisuudessa.

Vaihtoehtohoidoille kirja tarjoaa muuten jopa selityksen: ”Puhuttiin sairauksista ja lääkäreistä, joiden piittaamattomuuden ja epäpätevyyden takia vaivoista ei voinut päästä eroon muuten kuin etsimällä vaihtoehtoparantajia” (s. 201). Tämä kritiikki hakee kaikupohjansa osin tapahtuma-ajasta, joka sijoittuu neuvostokauteen 1980-luvulla; parin vihjeen perusteella ajan voi määrittää hyvinkin tarkasti. Osin huuhaa taas tuntuu viittaavan laajemmin Neuvostoliiton uskonasioihin, niiden tarpeeseen ja puutteeseen. Sitä perustelee nähdäkseni myös tekijän huumori ja ironia. Lisäisin kirjan kontekstissa loitsimisen listaan myös mielenvikaisuuden, mikä juonen vuoksi jääköön tarkemmin selittämättä.

”Isä Aleksanderin” sukunimi Torm (eli ”Myrsky”) vihjaa sekin kantajansa luonteeseen naistenmiehenä, samoin tietysti hänen ja Ruutin suhteen ainaiseen vellontaan. Kun kahden kauppa ei tyrskyisenäkään silti ihan yltäisi romaaniksi asti, niin tarvitaan vielä lisähenkilöitä ja sivujuonteita. Niistä huolehtivat pieneltä osin Ruutin poika Jaki sekä Ruutin äiti karkean suorilla kannanotoillaan, edelleen Ruutin lukuisat uteliaat ystävättäret ja työkaverit. Aleksin kirkollisen naiskatraan tähtinä taas loistavat Milja, edesmennyt Halja, syrjäänvetäytyvä vaimo Linda ja eräät muut. Aleksin luonteen johtaa eroon silkasta kliseemäisyydestä kuitenkin se, että hänet tarjotaan – ja hän itsekin tarjoaa itsensä – juuri sellaisena kuin hän on. Lukija tietysti päättää itse, asettuuko Aleksin vai Ruutin puolelle.

Kun tapahtumat vielä sijoittuvat Tallinnan eri lähiöiden ohella Pärnuun ja sen ympäristöön, niin kerronta ei tosiaan junnaa paikoillaan. Paikkoihin ja historiaan liittyvä ajankuva jää kirjassa silti hyvin viitteelliseksi, marginaaliseksi. Pääosassa on, todellakin, Ruutin ja Aleksin suhde.

Huuhaan ohella Sittenkin on vahvasti raamatullinen teos, mikä näkyy siinäkin, että loppuun on oikein listattu käytetyt raamatunkohdat (17 kohtaa). Aleksin vastapainoksi juuri Ruut palaa toistuvasti, oikeastaan hämmentävän usein, mainitsemaan synnin, joka näin selvästi vaikuttaa hänen (perinteisen) moraalinsa pontimena – tai sitten perustelee hänen haluaan omistaa Aleks yksin. Se taas ei lopulta onnistu, minkä voi helposti päätellä jo alkusivuilta.

Lainauksista sattui silmään kohta, jossa Johanneksen evankeliumin tunnettu jae (8:7) on esitetty vanhan käännöksen (1938) mukaan. Turhan monitulkintaisuuden välttämiseksi kirjan teksti olisi ratkennut uuden käännöksen (1993) turvin: ”Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Käännös on silti hyvin huolellista työtä. Pari mitätöntä pianovirhettä menevät taiton tiliin. Kaisu Lahikaisen taidot toki tunnetaan, joten laadukkuus ei yllätä. Kirjan muista lainauksista mainittakoon, että useimmat runot on suomentanut Anja Salokannel.